Fredrikan ja Arvidin tarina.
Tämän kaavion tein Riikkan isoäidin puoleisesta suvusta. Isoisän, Iisakki Johanneksenp. puolelta on samanlainen.
Talliniemen Fredrika.
Fredrika, Riikka, kuten häntä kotona kutsuttiin syntyi 19/8 1880 Kurkijärven rannalla Vilppulassa, joka silloin kuului suureen Ruoveden pitäjään. Talliniemi oli vanhempi torppa, mutta torppariksi v. 1838 sinne tuli Fredrikan iso-isän isä Johan Yrjönpoika toden näköisesti Ilmajoelta Kauhajoelta kotoisin olevan vaimonsa Kaisa Jaakontyttären kanssa. Heidän poikansa, Ilmajoella syntynyt Iisakki Johanneksenpoika ja Pihlajavedellä syntynyt vaimonsa Fredrika Aadamintytär jatkoivat torppareina. He olivat Riikkan isovanhemmat. Hänet siis kastettiin isoäitinsä kaimaksi. Seuraava torppari oli Riikkan isä, Herman Iisakinpoika. Riikkan äiti oli Selma Juhantytär. Hänen sukuaan ei tietääkseni ole selvitetty, mutta Hermannin suvusta on laaja selvitys, joka ulottuu 1500- luvun loppupuolelle asti. Siellä he, minun mummuni esivanhemmat ovat eläneet Hämeen sydämessä, Ruoveden, Keuruun ja Virtain mailla. Kun sukua katsoo taaksepäin 6-7 polvea, tulee vastaan kerran samat vanhemmat isoäiti Fredrikalla kahta sukuhaaraa seuraten. Tuhatviisisataa- luvulla sama kantaisäkin. Vaikka ne ovat vain nimiä kirkonkirjoista, on niitä sykähdyttävä lukea, sillä ovat nämä isoäitini esivanhemmat sitä minullekin. Kaikilla meillä, kun mennään vasta 10 sukupolvea taaksepäin, kertyy heitä 1048. He kaikki ovat omana aikanaan tehneet mahdolliseksi meidänkin elämämme. Minkälaisia miehiä mahtoivat he, Mikko Paappanen, Tuomas Niilonpoika Mäntsä ja Lauri Pellinen olla, kun heillä oli rohkeutta lähteä asumattomalle erämaa-alueelle 1571-72 raivaamaan ja rakentamaan elantonsa eteen? Olivat myös Pietari Matinpoika ja Lauri Erkinpoika näitä uudisraivaajia isoisän, Iisakki Johanneksenpojan suvussa.Jos Riikkan Selma-äidistä olisi myös juuret selvitetty, niin luulen niiden samoin täällä Hämeen sydänmailla risteilevän. Varmaan jossakin olisi samoja esivanhempia Hermanninkin kanssa löytynyt.
Riikka oli Hermannin ja Selman lapsista toiseksi nuorin. Iita Maria (naimisiin mentyään Halkonen),oli sisaruksista vanhin. Hän oli syntynyt 19/2 1865. Vanhin veli, Aatiel s. 7/5 1868 oli Talliniemen seuraava isäntä. Heta Stiina s. 7/6 1871 otti nimekseen Nieminen. Hän jäi naimattomaksi. Myös 17/5 1873 syntynyt veli, Herman muutti nimensä Niemiseksi. Milja Miina (Vilhelmiina) s. 14/4 1873. Hänestä tuli Voimanen naimisiin mentyään. Riikka oli lapsista seuraava. Hänkin otti sukunimekseen Niemisen Tampereelle muuttaessaan. Fredrika sai vielä pikkusisaren, Hilman (Matilda), joka syntyi 27/7 1883. Hän avioitui aikanaan Niklas Luodon kanssa.
Syrjäistä ja harvaan asuttua seutua Vilppula vielä Fredrikan lapsuus- ja nuoruusaikana oli. Elämä siellä alkoi vilkastua vasta sahateollisuuden myötä, kun tamperelainen apteekkari G. A. Serlachius 1882 perusti Mänttään puuhiomon. Samana vuonna valmistui myös rautatie Tampereelle. Talliniemi oli syrjäisellä maaseudulla. Ei se saaressa ollut, mutta ei sinne tietäkään ollut. Vesitse oli lyhyempi matka vilkkaammin asutuille maille. Veneellä kuljettiin ja talvella jäitse. Rippikoulun Fredrika kävi ja ripille pääsi Ruoveden kirkossa. Kysymättä jäi, mutta uskon kyllä, että jotkut kirkkomatkat tehtiin sillä pitkällä soutuveneellä, joka kurkijärvisillä oli oma. Tosin silloin jo höyrylaivojakin oli. Matkaa soutaenkin kertyi kolme peninkulmaa. Silloin, kun kirkkomatkalle päästiin, saatiin asioitakin toimitettua. Kirkonmäelle tuli jumalanpalvelusten aikaan kauppamiehiä, melkeinpä markkinat.
Talliniemessä elettiin lähes täysin omavaraisesti. Jopa ompelulanka kehrättiin kotona. Siellä ei kauppoja lähimain ollut. Sellainen Ruoveden kirkolle perustettiin 1877. Veljet kalastivat. Naisten työnä oli kalojen perkuu. Jääkylmässä vedessä rannalla sitä tehtiin. Avannossa pyykitkin huuhdeltiin. Kun mummuni vanhempana sairastui nivelreumaan, hän arveli sen siitä alkaneen, kun jääkylmässä vedessä niin paljon piti käsiä pitää.
Ei sieltä kauaksi kirkolle, jonne oli koulu perustetti 1869, kouluunkaan päässyt, mutta ehkä kiertokoulua käytiin ja lukukinkereillä tarkastettiin, että lukemaan opittu oli. Riikka olikin innostunut lukemaan. Kotona oli vain Raamattu, Virsikirja, Katekismus ja Genoveva. Niitä hän sitten luki. Sanottiin, että hän oppi Raamatun ulkoa. Vähän ihmettelen, että ne pitkät sukuluettelotkin! Virret tiedän hänen ainakin osanneen. Genoveva ”tahi kertomus yhden jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä” varmaan oli tuttu! Saarnamiehiä kulki ja hartaustilaisuuksia pidettiin Vilppulassakin.
Lääkärit olivat kaukana. Sairaudet pyrittiin itse hoitamaan. Mummullani olikin monta keinoa pienempien vaivojen parantamiseksi. Vanhenevaa äitiään hän oli hoitanut , kun oli toiseksi nuorin lapsi perheessä. Työtä oli torppariperheen kaikilla jäsenillä lapsesta alkaen. Varmaan sentään jotain leikkiä ja iloja nuoruusvuosinakin. Vanhanakin hän rallatteli loruja ja kertoi pikkujuttuja. ”Tuutilullaa Iisakkipoika, en minä huoli sun norssistas”, lauloi mummu. Nyt ajattelen, että oliko Riikkan isoäiti, Fredrika,joskus laulanut noin poikaansa nukuttaessaan kalakauppiaalle ja siitä jäänyt rallatus nuoremmillekin sukupolville tutuksi? ”Voi, voi teittii, sanos Miina ennen meittii”, tuumas mummu joskus. Siitäkö se tuli, kun Vilhelmiina-sisko naimisiin mennessään sai Voimanen-nimen?
Tämän verran, aika vähän minä Fredrika- mummuni nuoruudesta tiedän. Ja nyt jätän hänet sinne Kurkijärven rannalle elämään nuoruuttaan. Jatkan sitten joskus toiste.
Kuvassa on Herman Iisakinpoika Talliniemi, tyttärensä Heta ja pojantytär Olka.
Arvid.
Iso-isäni Arvid Samuel Wellroos syntyi 23/8 1877 Tammisaaressa. Hänen isänsä puoleiset sukujuuret johtavat Laitilaan, Haukan kylän Vellon taloon, josta hänen isänsä isä oli lähtenyt maailmalle.
Karjalan Mattilassa (Mynämäellä) 5/4 1694 syntynyt Yrjö Heikinpoika ja Karjala Suutilan 19/12 1695 syntynyt tytär Kaisa Yrjöntytär vihittiin avioliittoon 3/6 1723. Heidän lapsijoukkoonsa syntyi 3/1 1726 Yrjö Yrjönpoika. Hänestä tuli Vellon talon isäntä, kun hän 30/10 1750 meni naimisiin Vellon tyttären, Valpurin kanssa. Valpuri kuoli kuitenkin jo 6 v. myöhemmin. Häneltä jäi vain tytär, Maria.
Yrjö Yrjönpoika solmi toisen avioliiton kirkonisäntä Heikki Matinpojan tyttären, Kaisan kanssa.
Heidän poikansa Matts Jörnnsson (Matti Yrjönpoika) s. 31/12 1759 oli Vellon talon seuraava isäntä. Emäntänä hänellä oli 27/1 1767 s. Christina Simonsdr. (Kirsti Simontytär).
Seuraavana isäntävuorossa oli heidän poikansa Samuel Mattsson, s. 27/7 1795. Kuoli jo 15/4 1824 ”matkalla ollessaan joko halvaukseen, tai viinaan”.Talollisen tytär, Eva Simontytär oli hänen vaimonsa, s. 18/1 1795. Heille syntyivät lapset: Samuel, Adrian ja Eva, jotka jäivät varhain orvoiksi.
Lapsista Adrian (Anian) Samuelsson s. 21/12 1820, joka isänsä kuollessa oli vain 3 ½ vuotias lähti vartuttuaan 1840-luvulla puusepän oppiin Turkuun. Hän otti kotitaloon viittaavan nimen: Wellroos. Vaimokseen hän sai puusepän tyttären Maria Justina Kinell ìn, joka oli syntynyt 16/6 1816. Puuseppänä hän ei kai kauaa toiminut, sillä 1852 hän muutti Poriin, missä valmisti tulitikkuja.
Vuonna 1856 perhe muutti Tampereelle.
Jo edesmennyt serkkuni, Esko , joka teki nämä sukututkimukset ja niitä minullekin antoi, josta olen hänelle kiitollinen, tutustui silloiseen Vellon talon emäntään Inkeri Maunumäkeen. Hän oli emäntä lapsuuskodissaan, siis myös kaukainen sukulaisemme. He olivat asian tiimoilta kirjeenvaihdossa. Sain jäjennöksen Inkerin hienosta kirjeestä Eskolle. Liitän tähän osan siitä. ”Kaikki Vellot kiinnostavat minua, kun nyt tiedän, että ovat lähtöisin tästä teidän isoisänne isoisästä. Nimitän häntä Anianiksi, koska se on tutumpi siksi, että hänestä on kauan säilynyt nimitys ”Anianin puu”, joka oli oikein suuri, mahtava ja vanha omenapuu. Ikävä kyllä, tuota vanhusta ei enää ole, sillä noin 13 vuotta sitten se täytyi kaataa pois monien muiden joukossa, kun rakennettiin uusi talo entiseen puutarhaan. Muistan, että se teki aivan kipeää, kun tuollaista vanhaa raivattiin pois. Oli myös Samun ja Evan puut, siis varmaan saman perheen lapsia olivat olleet, joille oli annettu nimikkopuut ja jotka säilyisivät kauan sukupolvesta toiseen ”Evan” puu on vielä elossa, vaikka on sellainen ”kräkkylä”, mutta pyynnöstäni se jäi ja kukkii vielä joka kevät ja tuo tervehdyksen kaukaa menneisyydestä.
Olen huomannut, että nimi Samuel toistuu hyvin vahvana näissä sukuhaaroissa. Isäni nimi oli Samuel Rikhard.”
”Tikusta asiaa”.
Anian Samuelsson ja Maria Justiina Wellroos muuttivat Poriin, jonne 1850 oli perustettu tulitikkutehdas.
Tulitikut eivät olekaan kovin vanha keksintö. Melkein koko 1800-luvun loppuun asti tavallinen kansa sytytti tulen tuluksien ja tuohisten avulla. Se oli vaivalloista, eikä tulta sammumaan päästettykään, vaan yritettiin pitää hiillosta tuhkan sisässä helposti syttyvänä seuraavaan päivään. Euroopassa monet yrittivät kehitellä helpompia välineitä tulen aikaan saamiseksi. Jean Changel onnistui 1805 keksimään ruudista ym. yhdisteen, jolla sai tulen aikaan. Mutta ei raapaistavaa tikkua. John Walker v. 1826 keksi laittaa mukaan lasin siruja, jolloin raapaiseminen onnistui. Häntä pidetään kai eniten tulitikkujen keksijänä. Kaupallisesti tikkuja alettiin valmistaa 1832. Suomessakin oli jo 1840-luvulla pieniä kotiverstaita. Vuosisadan lopussa tulitikkutehtaita oli jo 14. Yhtenä aineosana käytettiin valkoista fosforia, joka oli niin myrkyllistä, että tehtaiden työntekijät saivat pahoja sairauksia. Sitten se kuumentamalla saatiin muutetuksi punaiseksi fosforiksi, joka ei niin pahaa myrkkyä ollut. Vaikeita käyttää nämäkin tikut olivat. Niitä piti säilyttää pehmustetuissa rasioissa. Mukana piti olla rikkihappopullo, johon tikku kastettiin ennen raapaisua. Hintaakin oli. Yhden tikun hinta nykyrahaksi muutettuna oli 52 centtiä. Kaiken aikaa parannuksia keksittiin. Nykyaikaisten tikkujen kehittäjäksi v. 1844 mainitaan ruotsalainen Gustaf Erik Parch. Hänen työtään paransivat vielä ruotsalaiset Lundströmin veljekset.
En tiedä, olivatko isoisäni isä ja hänen poikansa myöhemmin omankin tehtaan perustaneet (sellaistakin tietoa suvulla on), vai olivatko he työntekijöitä, ehkä osakkaita? Sitten tuli vaikeuksia suomalaisille tulitikkutehtaille. Ruotsissa häikäilemätön liikemies , nero ja tehtailija, Ivar Kruger alkoi ostella vaikeuksiin joutuneita tehtaita. Monet tehtaat päätyivät hänen omistukseensa. Kaupat tehtyään hän hävitti koneetkin, ettei kukaan kilpailija pääsisi niitä käyttämään. Vaikutusvallallaan hän sai vielä hallituksen hyväksymään ”haittaveron”, mikä edelleen vaikeutti tehtaiden toimintaa. Kerrotaan, että kuopiolainen kauppaneuvos, Lauri Hellman suuttui niin, että kuskasi Kallaveden saareen 4700 laatikkoa ja sytytti ne. Kalliot kuuluivat pamahtelevan halki, järven vesi kiehui ja liekit nousivat kymmenien metrien korkeuteen. (Näin kertoo Vikipedia, josta näitä tietoja poimin.) Suomalaiset tulitikkutehtaat vähenivät 1920-luvulle ehdittäessä. Porin Tulitikkutehdas toimi 137 v. Ja loppui v. 1987. Viimeiset suomalaiset tikut tehtiin 1995.
Kun sukuni Wellroosit noissa touhuissa mukana olivat, niin arvelin, että näin voin hiukan ”tikustakin asiaa” tehdä.
Ohjeita tikkumestareille. Ensimmäinen resepti taitaa neuvoa bengalitikkujen tekoa. Ne paloivat viisi min. punaista liekkiä ja niitä käytettiin esm. rautateillä varoitusvaloina.
Arvidin isästä ja isoisästä
Anian Samuelsson Wellroos ja Maria Justiina Kinell oli vihitty avioliittoon v.1844. Ensimmäiset neljä lastaan he saivat Turussa. Vuonna 1850 he muuttivat Poriin ja siellä syntyi nuorin, Johan Richard 16/12 1850. Vain kuusi vuotta he viipyivät Porissa. Sieltä he muuttivat Tampereelle. Pyynikin tulitikkutehdas oli sitten Anianin työpaikka koko työiän. Johan Richard ilmeisesti seurasi isänsä mukana tulitikkujen tekijäksi. Ehkä heidän vanhemmatkin lapsensa.
Tampereelle muutti Janakkalasta n. 1860 Gustav Johansson Lindfors ja vaimonsa Anna-Stina Lindgren. Heillä lienee ollut siellä Kestikievari, Gästgifuars. Tampereella Gustavin ammatiksi mainitaan tiiliputkityöntekijä. Heidän vanhin tyttärensä, 9/12 1850 syntynyt Vilhelmina solmi 1874 avioliiton Johan Richard Wellroosin kanssa.
He olivat 24-vuotiaita. Johan Richardìn ammatiksi mainitaan tulitikkutehtaan mestari. Heidän esikoisensa, Alfred Richard syntyi Tampereella, mutta jo 1876 perhe muutti Tammisaareen. Siellä syntyi Arvid Samuel 1877. Tammisaaressa he olivat vain puolitoista vuotta, sillä 1878 heidät on kirjattu Snappertunassa. Siellä Richardin titteliksi mainitaan ”tehtailija”. Lyhyeksi jäi aika Snappertunassakin, sillä jo 1880 he muuttivat Alastaroon. Tulitikkutehtaalta tulitikkutehtaalle. Alastarossa syntyivät heidän nuorimmat lapsensa, vauvana kuollut Valfrid ja tytär Hilda. Alastarosta muutettiin Turkuun12/8 1884. Jo seuraavana vuonna 28/11 Wilhelmiina- äiti kuoli vasta 34-vuotiaana. Pojat kävivät koulua. Alfred oli 10-vuotias, Arvid 8. Alfred jatkoi pidemmällekin. Hän pääsi ylioppilaaksi Turun Lyseosta 1894 ja vihittiin papiksi 1899. Arvid ei oppikouluun mennyt. Syyksi sanottiin ”heikko näkö”. (Outo syy, sillä ei hän sokea ollut!) Mahtoiko äidin kuolema vaikuttaa enemmän? Hildasta tuli aikanaan sairaanhoitaja. Johan Richard solmi uuden avioliiton marttilalaisen Mathilda Jaakkolan kanssa, joka oli häntä 15 v. nuorempi. Pieniä veli-ja sisarpuolia alkoi tulla ja tulikin 10 kpl. Ensimmäiset neljä Turussa. Viidennen lapsen syntymäpaikaksi on merkitty Karinainen, jonne v. 1895 Wellroosit ovat muuttaneet. Karinaisissa Richard mainitaan tulitikkutehtaan omistajaksi. Mahtoiko Ivar Kruger vaikuttaa hänenkin toimintaansa? Siitä en tiedä, mutta Kyrössä hänen tulitikku-uransa päättyi. Sinne hän perusti sahan, jota piti 1915 asti, jolloin myi sen Leppämäen veljeksille. Puutavaratoiminta jatkui Turussa, jossa pojista 15/2 1890 syntynyt Anian Henrik Vello ja poikansa johtivat Puutavaraliike Vello OY-tä 1900-luvun loppupuolelle saakka. Richard Wellroos ja perhe muuttivat sukunimensä Velloksi. Richard Wellroos kuoli 1921. Arvid Wellroos, iso-isäni, oli muuttanut 19-vuotiaana 27/10 1896 Tampereelle.
Johan Richard Wellroos toisen vaimonsa, Mathildan ja heidän lastensa kanssa.
Karinaisten hautausmaalla.
Fredrika ja Arvid.
Oli lokakuun 8-s päivä v. 1898. Talliniemessä oltiin haikealla mielellä. Riikka oli lähdössä Tampereelle. Hän oli jo 18-vuotias ja oli aika päästä omilleen ansaitsemaan elantonsa. Aikaisemminkin hän olisi lähtenyt, mutta Selma-äidin kipeitä silmiä vain Riikka oli osannut parhaiten hoitaa. Hän oli tarkkaan neuvonut nuorinta siskoaan, Hilmaa ja uskottiin nyt , että äidin silmät edelleen saisivat parhaan hoidon. Tampereella olivat isot puuvilla-ja pellavatehtaat ja siellä riitti työpaikkoja naisille. Riikkan oli helppo lähteä, sillä Heta-sisko jo oli siellä Pellavatehtaalla ja hänen asuntoonsa Riikka pääsisi. Vähän kyllä jännitti. Olivathan pellavatyöt tuttuja aina kitkemisestä hienoimman langan kehräämiseen asti, mutta kuinkahan niitä tehtäisi suuressa tehtaassa? Ihan helppoa, oli Heta kertonut. Kyllä Riikka ne oppisi.
Toiveita täynnä ja innokkaana hän astui veneeseen. Kun se irtosi kotirannasta ja kun se ja sinne vilkuttamaan jäänyt kotiväki vähitellen jäi näkymättömiin, ei Riikka aavistanut, että hän ei enää koskaan sinne palaisi. Yhteys lapsuuden kotiin ja sisaruksiin ei sentään katkennut. Kirjeet, kortit ja valokuvat kulkivat. Monien vuosikymmenten kuluttua hänellä oli tarkoitus siellä käydä. Sitten sattui vahinko. Riikka kaatui ja mursi jalkansa. Jalka kipsissä piti matka lapsuuskotiin jättää toiseen kertaan, eikä sitä kertaa koskaan tullut. Mutta nyt hän ei lähtönsä lopullisuudesta tiennyt. Hän oli nuori, elämä edessään ja matkalla maailmalle.
Tampereella oli Heta-sisko vastassa. Yhdessä he kävelivät tehtaan työläisten asuntolaan, jossa Hetalla oli huone. Kyllä Riikka heti huomasi sen nuoren miehen, joka nojaili tehtaan portilla. Arvid se oli. Hetan Arvid jo tunsi. Hän seurasi tyttöjen tuloa ja siinä jo mietti, että tuon Hetan sisaren hän omaksensa tahtoisi. Arvid oli toimen mies. Innokkaasti hän Riikkan seuraan pyrki. Kyllä Riikkakin Arvista tykkäsi. Yksi oli asia, joka arvelutti. Riikka oli nähnyt Arvin humalassa. Hän oli vakaasti päättänyt, että juoppoa miestä ei ikinä huolisi. Mutta Arvi lupasi, että ei ikinä pulloon tarttuisi, kun vain Riikkan saisi. Sen halusi Riikka uskoa, kun rakastunut oli. Eihän Arvi pystynyt lupaustaan pitämään. Se oli syy, joka joskus toi varjoja heidän muuten onnelliseen liittoonsa. Ei ehtinyt Riikka Tampereella vuottakaan olemaan, kun Arvi jo hänet kihlasi. Häitä vietettiin 28/10 1899. Heidät vihki K. O. Fontell.
Häät pidettiin pellavatehtaan juhlasalissa, ehkä tanssittiinkin. Morsiamella oli valkoinen puku ja huntu. Kaulan yli vyötäisille oli kukkakranssi ja kukkia hiuksissa ja Arvinkin rintapielessä. Valokuvakin otettiin. Riikkaa hiukan harmitti, kun se valokuvaaja työnsi kranssissa eniten kukkia olevan kohdan selän taakse, eikä se kuvassa näy. Mahtoiko valokuvaaja pitää sitä liian suurena hennon morsiamen uumalla? Hääkuvastaan he teettivät myöhemmin taulun. (Vanhana Riikka, mummuni, valitti, ettei tuollaista isoa taulua kukaan ota sitten, kun häntä ei enää ole. Minusta se oli niin ihana, että aina sanoin, että minä ainakin, jos ei kukaan muu.
Kun mummusta sitten aika jätti, niin äitini sen meille toi. Minun seinälläni on sille paikka ainakin minun elinaikani .)
Pellavatehtaalle töihin oli Arvidkin Tampereelle tullut, mutta nyt hän ryhtyi muurarin ammattia harjoittamaan. Mahtoiko siinä ansaita enemmän, kun jo perheellinen mies oli? Koti heillä oli Pellavatehtaan asuntolassa. Kesäkuun 16-sta päivänä 1900 heille syntyi pieni Ester-tyttö. Hänet kastettiin samana päivänä. Sellainen näyttää olleen tapana silloin. Kirjoista löytyy kummitkin: työmies John Enqvist ja teh.työnt. Sanni Viitanen. Varmaan kummankin työtovereita ja ystäviä. Kastepappina F.O. Sandberg.
Riikka oli onnellinen pienessä kodissaan, mutta oli asia, josta hän ei pitänyt. Keittiö oli yhteinen asuntolan kaikkien asukkaiden kanssa. Naiset riitelivät, juoruilivat ja pitivät kovin puoliaan. Ei Riikka kodissaan ollut sellaiseen tottunut. Voi, kun olisi ihan oma keittiö, huokaili Riikka. En tiedä, oliko se yksin syynä, kun he päättivät muuttaa Tampereelta pois. Seuraavan vuoden he olivat Karinaisissa . Arvid teki töitä isänsä yrityksessä. Karinaisissa syntyi 18/8 1902 poika, joka sai nimekseen Eero Arvid. Samana päivänä hänet kastoi rovasti August Hilden. Kummeina ”työmies Waldemar Erlund ja vaimonsa Emilia Eliina Turusta ja suutari Juho Grönholm Karinaisista ja ”sen sisar” Ida Maria Grönholm Pöytyältä. ”
Ei Riikkalla sielläkään omaa keittiötä ollut. Eikä tainnut Arvin äitipuoli olla kovinkaan ihastunut nuoren perheen olosta siellä. Omia lapsia kun hänellekin oli syntynyt tiheään. Riikka ja Arvi lähtivät jälleen. Vajaan vuoden he olivat kirjoilla Helsingissä. Sitten he muuttivat Mäntsälään 4/12 1903. Richard-isä on osoittanut valokuva-postikortin pojalleen ”herra työnjohtaja Arvid Wellroos, Mäntsälä, Wäinölän tikkutehdas.” Väinölän tehdas Sääksjärven kylässä oli aika uusi. Se toimi vuosina 1898-1915. Mäntsälässä oli silloin seitsemän tulitikkutehdasta, niistä viisi Sääksjärven kylässä. Väinölän tehtaassa oli n. 20 työntekijää ja se teki 2500-3000 laatikkoa tikkuja vuosittain. Laatikossa oli 1000 rasiaa. Tehdas oli siis ns. nyrkkipaja.
Vuoden Mäntsälässä oltuaan he saivat toisen tyttären, Aili Fredrikan, joka syntyi 15/12 1904. Hän sai kummeikseen talollinen Richard Maneliuksen ja vaimonsa Idan.
Riikka ja Arvi lapsineen viipyivät Mäntsälässä kolme vuotta. Ajatteliko Arvid, ettei tulitikkualalla ole varmaa tulevaisuutta, tai mikä lie ollut syynä, mutta hän vaihtoi sekä ammattia, että kotipaikkaa, Vuonna 1906 he muuttivat Lohjalle. Arvid ryhtyi muurariksi, jota ammattia jo oli Tampereellakin harjoittanut.
Vanha ja lapsiperheen käsissä kovin kärsinyt valokuva, jonka Richard-isä on lähettänyt pojalleen Mäntsälään. Siihen hän on kirjoittanut, että kuva on heidän talostaan Karinaisissa. On siinä isä itsekin ja perhettä.
Wellroosien huvila Lohjan kylässä.
Lohjalla 1907-1917.
Lohjan maaperässä on runsaasti kalkkikiveä. Sitä on hyödynnetty jo 1400-luvulta asti. Silloin talolliset käyttivät sitä kirkkoansa rakentaessaan. Kuningas Kustaa Vaasa antoi v. 1542 Erik Flemingille luvan harjoittaa kaivostoimintaa. Lohjan Kalkkitehdas perustettiin 1898. Kalkkia saatiin läheltä Tytyrin kaivoksesta. Uusia uuneja, joissa kalkkia poltettiin tehtiin 1906. Näitä uuneja tuli Arvid Wellroos muuraamaan. Kaarin Emilia, minun äitini, oli ensimmäinen Riikkan ja Arvin lapsista, joka syntyi Lohjalla 19/5 1907. Hän sai vielä siskon, Kerttu Hellin Kyllikin 6/11 1909 ja kolme veljeä, Martti Osvald Hyväneuvon14/2 1911, Sakari Kotivalon 14/9 1914, ja Pentti Samuelin 4/8 1918. Vielä Riikka synnytti kaksi poikaa, Väinön, joka ehdittiin hätäkastaa, mutta ei jaksanut elämäänsä jatkaa, sekä kymmenennen lapsensa, joka oli kuollut jo ennen syntymäänsä. Neljän poikansa ja neljän tyttärensä kanssa Riikka ja Arvi elivät elämäänsä Lohjalla.
Riikkan ja Arvin perhe 1916. Kuvasta puuttuu vielä 1918 syntynyt Pentti. Puuttuu siitä Esterkin. Onkohan kuvan saanut joku ihailija, vai onko Ester ollut tyytymätön kuvaansa? Vas. Kaarin, äiti sylissään Sakari, Kyllikki,isä sylissään Martti. Takana Eero ja Aili.
Äitini kertoi, että hänen elämänsä 10 ensimmäistä vuotta olivat onnellista aikaa. Isä rakensi heille huvilan aivan rautatieaseman lähelle. Sen ulkoseinät hän rappasi valkeiksi. Ikkunan pielissä oli kauniit kohorappaukset. Äiti istutti omenapuita, sekä ruusu- ja sireenipensaat pihalle. Lohjan kylässä oli lapsia paljon. Leikki-ja koulutovereita riitti. Kesäisin käytiin uimassa Tytyrin rannalla, joka silloin oli luonnontilainen ja puhdas.
Hetasisko on tullut Lohjalla käymään. Siskokset ovat sen kunniaksi menneet yhdessä kuvattaviksi.
Sunnuntaisin vei isä heidät kaikki Lohjan kirkkoon. Äiti jäi kotiin ja kun he kirkosta palasivat, oli äiti valmistanut herkullisen sunnuntaipäivällisen. Ehkäpä hän ruokaa laittaessaan muisteli päivän tekstiä, osasihan hän Raamatun ulkoa ja Virsikirjankin! Lohjalla toimi vilkas Suomen Luterilaisen Evankeliyhdistyksen osasto. Lohjan kirkkoherra K. V. Tamminen oli yksi sen voimahahmoista. Wellroosit ottivat osaa yhdistyksen toimintaan. Japanin lähetykseen kerättiin rahaa. Arvidin veli ,Alfred Wellroos oli ollut ensimmäinen Evankeliyhdistyksen lähettämä työntekijä Japanissa v. 1900-1902. Nyt hän toimi pappina Tampereella.
Pastori Alfred Wellroos perheineen. Rouva Emilia (Emmi) Augusta ja tyttäret Taimi, Katri Tuulikki ja Lahja Kyllikki. Oikealla kuvassa on neiti Ester Kurvinen, joka lähti lähetystyöhön Wellroosien mukana. Kuva on otettu heidän lähtiessään Japaniin. Ester Kurvinen oli Pietari Kurvisen, Ambomaalla Afrikassa lähetystyön alkuunpanijan tytär. Pietari Kurvinen taas oli runolaulaja Mateli Kuivalattaren lapsenlapsi. Esteristä tuli sitten aikanaan säveltäjämestari Toivo Kärjen äiti.
Tottakai lapsiperheessä sairauksiakin oli. Pienet viat äiti osasi hoitaa jo nuorena oppimillaan keinoilla. Esteri sai toiseen silmäänsä jonkin sairauden, joka vanhempana johti näön menetykseen. Sitäkin äiti hoiti jo sillä kokemuksella, jonka oli saanut oman äitinsä silmäsairautta hoitaessaan. Eero sai kaulaansa tubergelin. Kiusallinen oli sekin, mutta parani kuitenkin täysin. Muut pysyivät terveinä. Martti voitti hiihtokilpailuja. Hänellä oli siihen hyvä konsti: syödä kaksi kananmunaa aina ennen kilpailua! Kaikkein parasta oli se, kun Arvi-isä oli tiedostanut heikkoutensa alkoholiin ja pystyi olemaan raittiina koko tämän ajan. Suomi oli ollut Venäjän Suuriruhtinaskunta, mutta sai 1917 itsenäisyytensä. Siitä iloittiin. Venäjän sortokausi oli päättynyt. Silti ei kaikilla ollut hyvin. Oli paljon köyhiä perheitä. Toivottiin parempaa, mutta kun sitä ei tullut, alkoi kapinamieli yleistyä. Lohja oli tehdaspaikkakunta. Pian alkoi koko Suomen kansalle sen historian ehkä raskain koettelemus.
Vaikka Suomi nyt oli itsenäinen valtio, niin venäläisiä sotilaita oli paljon vielä. Venäjä yritti muutenkin sotkeutua Suomen päätöksiin ja käytännön asioitakin oli käsiteltävinä. Suomen aktivistit päättelivät, ettei todellista itsenäisyyttä saavutettaisikaan ilman taisteluita. Perustettiin suojeluskuntia.
Ihmiset olivat kovin eriarvoisissa asemissa. Oli toivottu, että kaikkien elämä helpottuisi. Kun niin ei käynyt, alkoi työväestön joukossa kapinaan meno yleistyä. Venäläiset vielä kiihottivat heitä. Kommunistiakitaattorit kulkivat puhumassa. ”Mene työväentalolle puhumaan”, sanoi Arvid, kun heillekin yrittivät. Monet Arvin työtoverit alkoivat olla vallankumouksen kannalla. Heidän mielestään Arvinkin pitäisi olla. Ei hän ollut. Veljiäänkö vastaan hänen pitäisi taistella, jos sisällissota syttyisi? Puoliveljet Karinaisissa eivät varmaan punakaarteihin liittyisi. Miten Alfred-veljen kävisi? Monet työtoverit olivat hartaita kristittyjä, mutta oli hän kuullut, kuinka syvä viha kirkkoa ja pappeja kohtaan oli niillä kiihkeimmillä akitaattoreilla. Oli vielä yksi syy, miksi Arvi ei taistelun tielle lähtenyt. Hän oli aseistakieltäytyjä. Jo nuorena hän oli päättänyt, ettei koskaan pyssyihin tarttuisi. Ei hän lähtisi valkoistenkaan puolelle. Kun sitten näytti siltä, että kapina todella alkaisi, päätti Arvi häipyä. Parempi olisi, ettei Riikkakaan tietäisi, minne. Riikkalle hän neuvoi, että jos häntä tullaan hakemaan, sano :”Arvi lähti jo.” Niin Riikka sanoikin, kun kapina 28/1 1918 alkoi ja Arvia tultiin kysymään. Molemmille puolillekin. Tuntemattomaan paikkaan 12-vuotias Ailikin joutui. Hän oli Pappilassa Kirkkoherra Tammisen lastenkaitsijana ja leikkitoverina. Myös Tamminen perheineen, Aili heidän mukanaan, oli häipynyt.
Punaiset valtasivat pian Lohjan. Riikka lapsineen eli hiljaisesti varoen ottamasta kantaa ympärillä olevaan sotaan. Sitten alkoi ruuasta olla pula. Kaupat olivat tyhjentyneet. Heillä oli vaan huvila. Omavaraisia he eivät olleet. Varmaan nälkäkin oli, äidillä ainakin. Hän vielä lastakin odotti. (Pentti syntyi 4/8-18. Silloin sota oli ohitse.) Kun kotivarastot loppuivat ja Riikka yritti viimeisistä perunajauhoista keittää jotain velliä, ei hän keksinyt muuta, kun antaa 10-vuotiaalle Kaarinille rahaa ja lähettää hänet 8-vuotiaan Kyllikin kanssa maataloista ruokaa ostamaan. Hän arveli, että ehkä lapsille annettaisi, vaikka muille ei riittänyt enää. Eivät he saaneet. Oliko ruoka jo taloistakin loppunut, vai eikö vaan annettu. Äitini kertoi, että muonamiesten lapset juoksivat heidän perässään ja huusivat:”Kerjäläisiä, kerjäläisiä....” Pahinpaan nälkään apu tuli yllättäen 6-vuotiaalta Martilta. Vaikka oli levotonta, eivät Lohjankylän pikkupojat malttaneet kotonaan pysyä. Siellä he sotilaiden joukossa touhusivat, Martti muiden mukana. Lohjalla oli paljon venäläisiä. Martti oppi muutaman sanan venäjää ja kävi innokkaasti heitä jututtamassa. Sotilaita huvitti reipas pikkupoika ja he antoivat hänelle hyvää ”ryssän limppua”. Martti toi kotiin monta limppua. Sillä selvittiin pahimman yli. Kun sitten sotaonni kääntyi ja valkoiset valloittivat Lohjan, antoivat hekin leipää Martille. Yhtenä päivänä Martille sattui suuri tapaus. Mannerheim oli ratsastanut Lohjalle. Hänenkin eteensä Martti taas oli ensimmäisenä ehtinyt. Mannerheim oli taputtanut häntä päälaelle ja sanonut:”Tällaisissa pojissa on Suomen tulevaisuus!” Tätä Martti innolla kertoi kotiin tullessaan. En ihan varmaan uskalla vakuuttaa tapahtuman todellisuutta, kun en tiedä, ratsastiko marsalkka koskaan Lohjan teillä. Ehkä 6-vuotiaan pojan mielestä kaikki ratsastavat sotaherrat olivat ”mannerheimejä”, ainakin komein heistä.
Kapina päättyi 15/5 -18. Sitten jo kotiin tulivat isä ja Ailikin. Isä suuttui kovin, kun kuuli, että hänen lapsiaan oli kerjäläisiksi sanottu, vaikka he rahalla olivat ruokaa ostamassa. Riikka ei siitä välittänyt. Lapsia olivat olleet huutajatkin. Eivät nälkää tunteneet, kun taloissa sentään omille työntekijöille oli ruokaa riittänyt.
Riikka tahtoi lehmän! Hän oli monasti ajatellut yrittäessään laittaa ruokaa lapsilleen, että olisi edes lehmä. Olisi edes maitoa antaa. Voisi voita kirnuta, juuston tehdä. Lehmä pitää saada. Vielä oli levotonta. Oikeuden käyntejä oli punaisia vastaan. Toisia vietiin vankileireille, toisia ammuttiin. Arvin ainoaksi urotyöksi sisällissodassa jäikin se, että hän oikeudessa todisti hyvää työtoveriaan kunnon mieheksi. Tämä punaisten puolella ollut säästyi hengissä. Olisi hän heitä muitakin auttanut, jos olisi voinut. Kunnon miehiä useimmat heistä olivat. Hyvän asian ja paremman tulevaisuuden toivossa taiston tielle lähteneet, kansan kiihottajien puheita uskoneet. Viha oli kova ”punikkien” ja ”lahtarien” välillä sen mukaan, mitä kokemuksia kullakin sisällissodasta oli jäänyt. Sota voi syttyä uudelleen, arveli Riikka. Pitää ostaa lehmä.
Arvi lähti lehmän ostoon. Maho se oli. Ei Arvi ennen ollut lehmäkauppoja tehnyt, eikä sellaista seikkaa arvannut. Mutta se oli hyvä lehmä. Lypsi paljon ja pitkään, vaikka ei vasikkaa tullutkaan. Kun Arvi sitten uudelleen lehmäkaupoille joutui, osasi hän jo tiineen eläimen ostaa. Heillä oli lehmä, mutta ei laidunta. Samanlaisia lehmän omistajia oli muitakin. He olivat vuokranneet yhteislaitumen, jonne eläimet päiviksi vietiin. Lehmän kuljettaminen laitumelle tuli Kaarinin tehtäväksi. Matkalla se söi myös tien piennarheiniä. Kun se sai sieltä jonkun luun, se oli tullut ”ihan hulluksi”. Kaarin pelkäsi sen tukehtuvan luuhun, tai muuten sellaisesta sairastuvan. Vanhempana hän sitten arveli, että sillä taisi olla kova puute kivennäisistä. Muutenkin ihmetteli, miksi juuri hän lehmänhoitajaksi joutui. Ei toisista Wellroosin tytöistä karjanpitäjiä tullut. Kaarinista sitten aikuisena tuli.
Arvi työtovereineen muurasi jälleen. Tekivät isoja urakoita. Kytäjän kartanon navetan rakensivat. Oli sitten toinenkin navetan teko, joka Riikkan ja lasten mielestä olisi saanut olla tekemättä. Siinä talossa oli aina viinakannu pöydällä vapaasti juotavaksi. Siitä kun toiset ottivat ja Arville tarjosivat, oli kiusaus tullut ylivoimaiseksi. Taas tuli isä kotiin toisinaan humalassa. Ei hän heitä pahoinpitänyt, mutta kovasti komensi ja ääntä piti. Hiljaa ja varoen piti olla, ettei isä suuttuisi. Muuten mukava isä oli ikävä ja arvaamaton.
Heillä oli huvila, mutta ei peltoa. Lehmä tarvitsi heiniä talvellakin. Viljaakin ja kaikki piti ostaa. Tuli jo vasikkakin ja kasvoi lehmäksi sekin. Hankala oli kesäisinkin useampaa eläintä yhteislaitumelle kuljettaa. Riikka ja Arvi tekivät päätöksen. He möisivät huvilansa ja ostaisivat maatilan. Arvista tulisi maanviljelijä ja Riikkasta talon emäntä.
Kotimäellä. Riikka, Kaarin, Pentti ja Arvi.
Huomonniemessä 1925-1933
Fredrika ja Arvid ostivat Huomonniemi-nimisen talon Lohjan maalaiskunnan Karnaisista. Paikka on salmen rannalla vastapäätä Suittilan kylää. Silloin lähimmän naapurin, Lehtikummun, paikalla on nyt Kisakallion Urheiluopisto. Arvidin piti taas oppia uusi ammatti. Riikkalle maalaistalon työt olivat vielä hyvässä muistissa. Perheelle lähtö Lohjan keskustasta tuntui haikealta. Matka Huomonniemeen oli pitkä tietä myöten. Soutaen yli salmen Suittilaan matka lyheni. Talvella tehtiin jäätie. Sitä pitkin mentiin joskus rohkeastikin ”vaaksa vaaraa”, mutta vahinkoja ei tapahtunut. Kaarin oli rippikouluiässä ja kävi sen Huomonniemestä. Silloin vielä olivat vanhat ystävät mukana, mutta sen jälkeen he jäivät. Tuntui niin ikävältä. Pian kuitenkin löytyi uusia ystäviä. Kaarin löysi Karnaisten kauniin luonnon. Sinisinä kukkivat sinivuokkorinteet. Metsässä kulkiessaan hän löysi järven, lammen, jollaista ei ollut tiennyt siellä olevan. Romanttinen Kaarin lausui runon säkeitä:”...ja hiljaisna uinuvi notkossa korven äänetön lampeni tuo…” Taisi siellä omiakin runoja syntyä. Niitä en koskaan saanut lukea, kun ne olivat hänen mielestään huonona pitänyt hävittää ja taisi sitten itseltäänkin unohtua elämän arkeen.
Martti hankmoamassa peltoa Virkun ja Maijun kanssa.
Ester. Vapaallakin välillä oltiin työn touhuista. Tässä retkellä Korkeasaaressa 23/6 1928 isä, äiti, Martti, Pentti ja Ester. Aili ja Kaarin olivat pyykillä rannassa. Salmea pitkin meni taas tukkilautta. Eräs tukkipoika huomasi tytöt rannalla ja tahtoi päästä kuvaan heidän kanssaan. Aili oli silloin jo kihloissa. Hän vain tuhahti, ettei tukkilaisten kanssa poseeraa ja jatkoi pyykinpesua. Kaarin heitti huivinsa pois ja oikein esiintyi! Kuvan ottanut tukkipoika oli tuttu ja siksi tytötkin kuvan saivat. Meillekin muistoksi. Kaarin oli mukana Suittilan opintokerhossa. Kaarin on kuvassa keskellä. Tiedonhaluisia nuoria opettajineen sadan vuoden takaa. Sakari ja Pentti Huomonniemen heinäpellolla. Sen lisäksi, että pellolta saatiin heinää, korjattiin myös kortetta järvestä. Pojat niittivät sitä viikatteella ja tytöt kokosivat ne ja toivat rannalle kuivumaan. Kun oli syviä kohtia, oli heillä puomi kainaloiden alla, kun kädet tarvittiin niittämiseen ja haravoimiseen, eikä uimiseen. Siellä meni monta päivää vedessä työtä tehden. Lehmät söivät kortetta mielellään ja lypsivät hyvin. Kaarin oli näppärä käsistään ja piti käsitöistä. Hän ajatteli ryhtyvänsä ompelijattareksi ja meni Helsinkiin ompeluoppiin. Sen ajan hän asui Helmin ja Eeron kodissa. Silloin siellä jo otti ensiaskeleitaan Riikkan ja Arvin ensimmäinen lapsenlapsi, setänsä kaimaksi ristitty Martti-poika. Pari vuotta myöhemmin tuli Kaarinille asiaa Jokioisiin Aili-siskon avuksi, kun he saivat esikoisensa, Eskon. Vappukävelyllä Helsingissä 1920-30-lukujen vaihteessa. Helmi, Eero ja Kaarin. Äidin onnea. Aili ja Esko.
Lehdessä oli ilmoitus myytävästä talosta Kuusjoen Raatalassa. Sitä lähti Arvid katsomaan. Selvisi,ettei tilaa todellisuudessa aiottukaan myydä. Oli sukupolven vaihdos menossa ja haluttiin saada selville käypä hinta, kun muitakin perillisiä oli. Siellä kerrottiin, että Raatalassa oli toinenkin talo myytävänä. Arvi lähti sitten sitä katsomaan, kun kerran matkassa oli. Talon nimi oli Perko ja se oli ison kylän syrjäisemmällä kulmalla. Perkossa otettiin mahdollinen ostaja ystävällisesti vastaan. Tervetuloryyppy tarjottiin ja Arvi ryypyn otti, toisenkin. Kauppaa tehtiin. Kun Arvi kerran taloa oli ostamaan lähtenyt, niin talon hän osti. Käsirahat antoi ja sitten Perkon tuleva isäntä oli. Ehkä, jos se tervetuliaisryyppy olisi jäänyt ottamatta, olisi hän vielä jäänyt harkitsemaan ja muuallakin käynyt katselemassa. Kankareen perhe Jokioisilla, sekä Kyllikki v. 1933. Takana on heidän ensimmäinen kotinsa, Paratiisiksi sanottu. Raatala oli iso ja vilkas kylä. Oli ahkerasti toimivat Nuorisoseura- ja Pienviljelijäyhdistykset. Oli seuratalo, Kauha, jossa pidettiin iltamia, kesäjuhlat ja arpajaiset. Perkon nuoretkin lähtivät toisten mukaan. Raatalan nuoria 6/7 1933, 90 v. sitten retkellä Sammattiin Paikkarin torpalle. Sakari kolmas vasemmalla, Kaarin viides oikealla vierellään Vahalan Helmi. Kolmas oikealla on Jalmari ja neljäs Mäkisen Matti. Aili, Martti ja Pirkko-Liisa. Kyllikki, Kalle ja Eila. Kyllikki ja Eila ovat tulleet Helsingissä käymään. Kuvassa vas, Kyllikki, Aili ("Martin Aili"), Ester, Helmi, Aino ja edessä Eila ja Pirkko.
Perkossa väki väheni. Myös Sakari lähti veljiensä tavoin Helsinkiin. Pian sieltä tuli tieto, että Sakari oli yllätetty kadulla viheltelemässä: ”Hei Karjalasta heilin minä löysin, löysin pienen, sievän, herttaisen……...”Sakari oli tavannut Tohmajärveltä Helsinkiin muuttaneen Ainon. Aviopari tuli heistäkin. Heinäkuussa, 1939 syntyi Kirsti Annikki. Hänestä myös tuli meille kesäsisko muutaman vuoden vartuttuaan. Pentti vielä oli äidin ja isän kanssa Perkossa. Minä en kovin paljoa muista ”Perkon aikaa”, enkä isoisääni. Olin 3 ½ vuotias, kun se aika päättyi. Muutama ihan oma muistikuva sentään on. Menimme äitini kanssa metsäpolkua Perkoon. Mummu paistoi lättyjä ja söin niitä sinireunaiselta lautaselta ”niin paljon kuin jaksoin” ja paljon jaksoinkin.
”Perkon pappa” tuli meille. Istui tuvan keinutuoliin ja otti minut syliinsä. Sitten hän kaivoi taskustaan sinisen käärön ja tarjosi minulle ruskeaa "namia". En tahtonut ottaa, kun se oli mielestäni rumaa, kakan väristä. Sai hän minut sentään maistamaan ja se olikin ihan herkkua. Olisin syönyt vaikka kuinka paljon. Se hetki jäi muistuttamaan iso-isästä, sillä pian alkoi sellainen aika, etten sitä herkkua saanut melkein kymmeneen vuoteen. Haapasalo rapattuna v.1939-62. Rappaus poistettiin, kun taloa laajennettiin. Iso-isä, Perkon pappa, oli rapannut Haapasalon harmaat seinät valkeiksi. Ikkunanpieliä ja tasakertaa koristi kohorappaus, samanlainen kuin oli ollut Lohjan huvilassa. Enot kiusasivat Kaarin-äitiä, että isä teki ”pääskysenpesän” nuorelle parille. Rappaamista en muista, mutta sen, kun hän teki kamariin kakluunin, pystyuunin, muistan. Kun hän nosti paikalleen ylimmän peltikuoren, pelkäsin uunin kaatuvan ja sanoin, että ”Perkon pappa jää alle ja kuolee”. Äiti kertoi, että se koski häneen. Hän oli pitkään jo epäillyt, ettei isänsä ollut terve. Pappa itsekin oli usein ihmetellyt, että ”mikä minua niin väsyttää”. Yskääkin oli, mutta onhan sitä tupakkamiehillä. Pojat veivät isänsä lääkäriin ja todettiin, että isä sairasti keuhkosyöpää. Arvid Wellroos kuoli Helsingissä Salussairaalassa 19/3 1939. Hänet siunattiin Kuusjoen Vanhalle Hautausmaalle. Minä en sitä tilaisuutta muista. Muistotilaisuus pidettiin Perkossa omaisten ja naapurien kanssa. Lasten perheiden ohella oli mukana Hilda-sisko ja jotkut puoliveljistä ja sisarista. Alfred- veli oli jo ennen kuollut. Elämäntoveri on viereltä poissa. Surupukuinen Fredrika. Suruhuntuun on pukeutunut Hilda-siskokin. Hän eli sairaanhoitajana Turussa, ja oli naimaton. Perko myytiin. Fredrika muutti Pentti-poikansa kanssa Nurmijärvelle, josta ostivat Alho-nimisen tilan. .
Nuoret lähtivät uusien ystäviensä mukaan paikkakunnan rientoihin. Heidän joukossaan oli myös Stigellin Kalle, jolla riitti hauskoja juttuja loputtomasti. Hän poikkesikin Huomonniemeen ahkerasti. Huomattiin, että Esterin tähden! Ja Esterkin tykkäsi Kallesta. Pari heistä tuli. Naimisiin mentyään he muuttivat Helsinkiin. Kalle oli sähkömies ja siellä oli töitä tarjolla.
Ei Eerokaan Huomonniemeen enää ehtinyt. Hän oli löytänyt Helminsä ja häät siitäkin sitten tulivat. Eero oli oppinut isältään muurarin työt. Helsinkiä rakennettiin ja siellä löytyi töitä rakentajille. Niin Helmi ja Eero myös perustivat kotinsa Helsinkiin.
Perhe uurasti maatilan töissä. Arvi jo poikiensa kanssa raivasi lisää peltoakin. Heillä oli tullessaan vain ne lehmät. Oli pitänyt hankkia koneet ja hevoset, että saatiin kylvöt ja korjuut tehtyä.
Salmea pitkin kulki uittoväylä Lohjalle. Tukkeja tuotiin Somerolta ja Somerniemeltä asti. Tukkilaiset olivat tottuneet poikkeamaan Huomonniemeen ostamaan maitoa, munia, voita, perunoita ja muutakin syötävää. Riikka kirnusi voita ja siitä he kovasti pitivät. Taisi Riikka leipääkin leipoa nälkäisten tukkilaisten ostettavaksi.
Pentillä oli kerhomaa. Nuori kerhoneuvoja, August Kankare, jota Akuksi kutsuttiin, kävi sitä katsomassa ja kerholaista neuvomassa. Alkoi tuntua siltä, että juuri Pentin kerhomaa olikin erikoisessa tarkkailussa. Hyvin Pentti maatansa hoiti, vielä Aili häntä auttoi. Ailin mielestä sen pitikin olla huippukunnossa. Ei rikan rikkaa, rivit suorassa ja sipulit, punajuuret ja porkkanat isoja ja virheettömiä. Niin sitten kävi, että syksyllä sai Pentti palkinnon parhaasta kerhomaasta ja kerhoneuvoja kihlasi Ailin. Sormukset käytiin ostamassa Salon kauppalasta. Sitten he tekivät matkan Tampereelle Alfred-sedän vihittäväksi. Kun Aku sai työpaikan Jokioisten Kasvinjalostuslaitokselta, he muuttivat Jokioisille.
Huomonniemi oli heille kaikille hyvä koti ja vuodet siellä olivat onnellista nuoruuden aikaa , jota he vielä vanhoinakin muistelivat. Mutta sitten tapahtumat maailmalla vaikuttivat heidänkin elämäänsä. Amerikassa 30-luvulla alkanut lama heijastui heti Suomeenkin. Oli työttömyyttä. Konkursseja alkoi tulla. Pankit vaativat velkoja maksettavaksi. Jos jotain myytävää olisi ollut, niin ostajia ei ilmaantunut. He, joilla rahaa oli, ostivat isoja , vararikkoon menneitä kartanoita ja rikastuivat. Toiset menettivät pientenkin velkojen tähden kaikki.
Myös Arville ja Riikkalle tuli vaikeuksia. He olivat joutuneet ottamaan velkaa ostaessaan maatalouden työvälineitä. Myös he olivat hankkineet sähkölinjan Huomonniemeen, jossa sitä ei vielä ollut heidän sinne tullessaan. Sekin oli kallis hankinta vesistön takia. Metsässä olisi ollut puuta myytäväksi, mutta puukauppakaan ei silloin käynyt. Riikka ja Arvi päättivät vararikon välttääkseen myydä Huomonniemen ja ostaa pienemmän tilan, että pääsisivät velastaan eroon. Se oli vaikea päätös heille kaikille, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Raskain mielin lähti Arvi uutta taloa ostamaan.
Perkossa. 1933-1939
Oli toukokuun 26 pv 1933, kun Wellroosin perhe muutti Kuusjoelle. Naapuri, jolla oli kuorma-auto, lähti heidän irtaimistoaan tuomaan. Kaarin oli mukana siellä auton lavalla. Kyyneleet siinä vuotivat, kun piti rakkaaksi tullut koti jättää. Oli kevät tulossa kauneimmilleen, hiirenkorvat puissa ja ruohokin jo vihersi. Sinne jäi Karnaisten kauniit maisemat, Lohjan järvi, tutut talot ja kylät. Ei Kaarin oikein tarkoin tiennyt, kuinka kaukana Kuusjoki on. Aina vaan mentiin. Oli metsiä ja peltoja, mutta järviä vain harvoin. Luontokin tuli karummaksi. Kevätkin oli jäänyt Lohjalle. Kun sitten lopulta ehdittiin Raatalaan , katsoi Kaarin jokaista tien varren taloa, joko se olisi heidän uusi kotinsa. Talot harvenivat, tie kapeni, mutta matkaa vain jatkettiin. Eihän Kaarin tiennyt, että Raatalan keskikylästä lähdettäessä jokaista tietä saa mennä 6-7 km, ennen kuin naapuripitäjän raja vastaan tulee. Perko oli yhden sellaisen tien viimeinen. Vielä ennen perille pääsyä tuli pysähdys. Kiukkuinen isäntä oli tien varrella huutamassa, että tästä ei saa kulkea. Oli oikein vihainen. Kaarin oli kauhuissaan, minne he olivat joutumassa, kun ei tietäkään saa kulkea? Neuvoteltiin. Perkoon pääsi kahtakin tietä ja he olivat erehtyneet väärälle tielle. Olisi ollut toinen tie se, johon Perkon talolla oli osuus ja kulkuoikeus. Ei sentään tarvinnut ympäri kääntyä. Myöhemmin tulivat tutuiksi ”vääränkin” tien isännät, mutta niin kauhuissaan oli Kaarin ollut, ettei hän myöhemmin tunnistanut, kuka heistä uudet naapurit näin huutamalla oli tervetulleiksi toivottanut. Olivat silloin maisemat, talot ja ihmiset vielä outoja. Niin taisi hyvä ollakin.
Vihdoin oltiin perillä. Oli talo vankan kuusimetsän laidalla, toisella puolella matalaa mäntyä kasvava räme, jota sanottiin Katavakorveksi ja pieni peltoaukea, jonka vastapuolella näkyi naapuri. Järveä ei missään. Niin kovin oli Kaarin toivonut, että järvi olisi ollut. Ei vihertänyt Perkon peltokaan. He olivat ajatelleet, että lehmät saa heti laitumelle. Tyhjiä olivat ladotkin. Piti heti lähteä siitä naapurista heiniä kysymään, että lehmät saivat syötävää. Lohjalle tulee kevät aikaisemmin järvi-ilmaston ja kalkkiperäisen maan takia kuin karummassa Raatalassa.
Oli jo ilta. Ankea oli ensimmäinen yökin uudessa kodissa. Entiset omistajat olivat vielä talossa. He olivat kutsuneet ystäviään ”läksijäisiin”. Juhlat olivat menossa. Viinaakin oli taas tarjolla. Aiemmin tullut Arvi-isäkin oli mukana ollut, mutta jo väsynyt ja nukkui kamarin lattialla. Wellroosit linnoittautuivat siihen kamariin. Pitivät tiukasti ovea kiinni. Monta kertaa tultiin koputtamaan, että ”Wellruus, Wellruus mukaan!” He pelkäsivät isän heräävän, mutta onneksi ei niin käynyt. Yö kului pikkutunneille asti, kunnes vieraat lopulta lähtivät. Aamulla lähtivät myös entiset omistajat ja päästiin asettumaan taloksi. Kun sitten tupa oli siivottu, matot levitetty lattialle ja verhot ripustettu ikkunoihin, tuntui jo paremmalta. Riikka keitti tulokahvit ja niitä juodessa tuumattiin, että kai täälläkin elää voidaan. Siellä on koti, missä ovat äiti, isä ja sisarukset.
Jo käytännön asioiden takia tulivat lähimmät naapurit tutuiksi. He olivat mukavia ihmisiä. Kevät tuli Perkoonkin. Puut ja pellot vihertyivät, muuttolinnut palasivat ja käki alkoi kukkua . Arvin ja poikien päivät kuluivat kylvöjä tehdessä uuden talon peltoihin.
Tuli ensimmäinen vieras kauempaa kylältä. Hän oli kuullut Perkon isännän taitavan muurarin työt. Kun oli piipun tekoon tarvis, lähti muuraria pyytämään. Raatalassa oli tapana, taisi olla muuallakin, että muuraria haettaessa piti olla viinapullo tuliaisena. Riikka oli jo huomannut, että Perko oli talo, jossa humalaiset olivat tottuneet käymään. Hän oli päättänyt, että sellainen ei heillä jatku. Kun Riikka näki sen pullon, ilmoitti hän tulijalle, ettei meille sellaisten tuliaisten kanssa tulla. Sai tulija lähteä. Kylälle levisi tieto, että Perkon uusi emäntä on ”niin häijy ämmä”, että ajaa selvätkin miehet tiehensä. Ei heitä sitten viinatulijaisten kanssa tullutkaan. Ei enää Arvi joutunut kotonaan kiusauksiin. Iloinen ja ystävällinen Riikkakin ajan mittaan pääsi eroon häijyn maineestaan.
Tuli sitten toinenkin vieras. Myös Raatalassa oli toimiva Luterilaisen Evankeliyhdistyksen osasto ja siinä innokas puuhamies ja "Sanansaattajalehden" asiamies, Heikki Helander, myös Jaman Hessuksi kutsuttu. Hän lähti uusia kyläläisiä tapaamaan toiveenaan saada Sanansaattajallekin uusi tilaus. Se lehti heille jo tuli, mutta hukkaan ei Hessun kyläreissu mennyt, kun hän huomasi yhdistyksen toiminnan ja Japanin lähetyksen olevan heille tuttua tutumpi asia. Hessu kysyi sitten Kaarinilta, että ”onkos tyttärellä jo sulhasta?” ”Ehei,” vastasi Kaarin, ” ei ole sulhasia, ei oli toivookaan….” ”Naapuris on Toivo”, sanoi Hessu ja iski silmää. Vähän Kaarin mietti mielessään, että mikä naapuri ja mikä toivo, vaikka asia sitten unohtuikin.
Kyllikki ei paljon ehtinyt Perkossa olla, vaikka perheen mukana muutti ja Kuusjoen kirjoille tuli. Ailille ja Akulle Jokioisilla oli tulossa perheen lisäystä. Syntyi Eskolle pikkuveli, Veikko. Kyllikki oli vuorostaan Ailin apuna. Hän viihtyikin siellä hyvin. Oli näet siinä ihan naapurissa Meijerikoulu, jossa uusia isännöitsijöitä Suomen meijereihin koulutettiin. Oppilaaksi sinne oli tullut Pohjanmaalta eräs Kaarlo Luukko. Kaarlo, Kalleksi sanottu ja Kyllikki viihtyivät hyvin yhdessä. Perkossa alettiin puhua ( ainakin Kaarin puhui) ”Esterin Kallesta” ja ”Kyllikin Kallesta”, vaikka molemmilla miehillä sukunimikin oli. Kyllikki ja Kalle menivät vihille Kuusjoella ja Perkossa juotiin hääkahvit. Sitten Kalle vei Kyllikkinsä Pohjanmaalle. Ensin Ylistaroon ja sitten Lapualle. Kyllikin onnea hiukan sumensi se, että hän joutui ”niin kauas pohjoiseen, melkein Lappiin asti”, eikä nähnyt vanhempiaan ja sisaruksiaan yhtä usein kuin ennen. Joka vuosi he tulivat ”etelään” lomalle ja silloin kävivät kaikkien omaisten luona. Kirjeet ja kortit kulkivat ahkerasti. Wellroosin sisarukset pitivät yhteyttä, vaikka välimatkaa oli muillakin: Helsinki, Jokioinen, Kuusjoki, Lapua. Puhelimia ei vielä kaikilla ollut, eikä se hyvä yhteydenpitoväline silloin muutenkaan ollut. Kaukopuheluita olisi saanut odottaa tuntikausia
Tehtiin retkiäkin. Tutuiksi tulivat nuoret muualtakin kylästä. Ystävystyttiin Haapasalon väkeenkin. Melkein naapuri Haapasalo olikin, vain toisen tien varrella. Sinne meni polku metsän halki ja sitä kuljettiin vilkkaasti. Siellä oli isäntänä se Toivo, vielä poikamies. Toivolla oli mukavia sisaria. Naimisissa jo muut, mutta kotona vielä yksi, Aili. Martille kävi niin kuin isälleen aikoinaan. Kun hän vaalean ja iloisen Ailin näki, niin heti tiesi, että juuri hänet vaimokseen tahtoi. Ihastui Ailikin reippaaseen Marttiin. Eivät ehtineet Wellroosit Raatalassa vuottakaan olla, kun Aili ja Martti jo vihille menivät. Oli Martti hiukan ajatellut Perkon isännyyttä jatkaa isänsä jälkeen, mutta kun Eero-veljellä hyvin meni Helsingissä ja siellä työtä riitti, muuttivat hekin sinne. Tapaninpäivänä, 1934 heille syntyi tyttö, Pirkko-Liisa Tuulikki.
Haapasalossa Pirkko, Kaarin, Kirsti ja Fredrika.
Toisiinsa rakastuivat Kaarin ja Toivokin. Kaarin muutti emännäksi Haapasaloon. Minä, Kirsti Kaarina, sain elämän lahjan v. 1935 joulun alla. Jäimme Pirkon kanssa vanhempiemme ainoiksi lapsiksi. Pirkko vietti lapsuutensa kesiä meillä. Meistä tuli hyvin läheiset kuin siskokset, kun jo kaksinkertaiset serkut olimme. Kaikkien muiden serkkujemme kanssa myös olimme (olemme) läheisiä. Syksyllä 1934 tuli tieto Ylistarosta, että Kyllikki ja Kalle olivat saaneet Eila-tytön. Vaikka välimatkat olivat pitkät, olivat silti kaikki serkut heti tuttuja, kun tapasimme. Kaikkien vaiheista tiedettiin, kun vanhemmat kirjoittivat toisilleen. Kun me tytöt kasvoimme ja lukemaan opimme, aloimme mekin kirjeitä lähettää.
Aino ja Annikki.
Tämä on ainoa kuva meillä Hilda-tädistä.
