Isovanhempieni tarina jatkuu

Viepjoen rantatöyrästä. Kuvassa keskellä nyk. Kauppilan talo.

Taru Kaupinlinnasta Raatalassa

Tällä kertaa jätän Haapasalon väen tekemään arkisia askareitaan ja lähden kurkistamaan kylän kuulumisia. Joku on voinut kummastella, että missä sellainen Kraatarlan kylä on, kun sitä ei kartoistakaan löydy? Onkohan edes olemassa? On olemassa, mutta ei enää Kraatarla-nimisenä. N. 1920-luvulla jotkut kyläläiset alkoivat puuhata kylän nimen muuttamista muka "nykyaikaisemmaksi". Kylän nimestä oli käytetty Kraatarlan ohella muitakin muotoja. Ruotsinkielellä asiakirjoja kirjoittaneet papit ja virkamiehet olivat käyttäneet Skraatarla- ja Skradarla-nimiä ja puhekielessä tavattiin sanoa vain Kraatla. Kovasti vastustusta tämä nimenmuutosehdotus sai, mutta lopulta muuttajat pääsivät voitolle ja kylän nimi "suomennettiin" mitäänsanomattomaksi Raatalaksi. En tiedä, mitä mieltä Haapasalossa oltiin, mutta "Nummentonkija" ainakin olisi ollut kovasti vastaan, jos olisi ollut silloin sanomassa! On olemassa hyvin vanha taru, joka kertoo, kuinka kylä sai nimensä. Siitä juontaa nykyinen nimikin. Ehkä tätä lukee joku, kuka ei ole sitä ennen kuullut. Siksi kirjoitan tähän oman versioni tarun monista versioista sellaisena, kun olisin kertonut sen omille lapsilleni, jos eläisimme vielä sitä aikaa, jolloin tarinat kulkivat sukupolvilta toisille puhuen, ei kirjoitettuina kirjoihin. "Kraatarlassa eli komeassa linnassaan mahtava Kauppi-herra. Hänellä oli laajat tilukset linnansa ympärillä. Linnan portitkin olivat kullalla silatut ja kun ne iltaisin suljettiin, kuului kumu monen peninkulman päähän. Hopeakengissä hohtavat hevoset valjastettiin Jouluaamuna herraa Uskelan kirkkoon viemään. Kullassa loistavat loimet häikäisivät silmiä Kaupin pienen poikansa kanssa kiitäessä kirkolle. Impolan kylän kohdalla joen yli menevän sillan pielessä he näkivät köyhän kraatarin mökin palavan ja kraatarin lapsijoukon värjöttelevän paitasillaan tulen loimussa. "Voisiko Jumala koskaan tehdä meistä yhtä köyhiä kuin tuo kraatari?", kysyi poika isältään. "Kyllä Jumalalla olisi pää hiestä märkänä, jos hän meistä noin köyhiä yrittäisi tehdä.", vastasi Kauppi. Varmemmaksi vakuudeksi hän otti vielä kultaisen sormuksen sormestaan,viskasi sen jokeen ja sanoi:"Yhtä varmasti kuin tuo sormus ei koskaan nouse ylös, ei Jumala meistä voi köyhiä tehdä". Jumalanpalveluksen jälkeen he menivät joulupäivälliselle Joensuun kartanoon. Tarjolla oli suuri hauki. Kun Kauppi otti kalaa lautaselleen, kuului outo kilahdus. Kauppi näki oman sormuksensa pyörivän kilinkolin lautasellaan. Pahojen aavistusten vallassa hän lähti kotimatkalle ja kotiin tultuaan näki komean linnansa palaneen tuhkaksi. Jäljelle olivat jääneet vain rautaiset portit. "Tehdään uusi ja uhkeampi", sanoi Kauppi, mutta kaiken, mitä hän päivällä sai rakennettua, tulivat maahiset yöllä hajottamaan. Kauppi joutui keppikerjäläisenä kulkemaan maita ja mantuja. Hänen laajat viljelyksensä jakoivat sen köyhän kraatarin viisi poikaa. Heistä sai alkunsa viisirusthollarinen Kraatarlan kylä." Ensimmäisen version tästä tarusta muistiin kirjoitti Sakari Topelius ja hän julkaisi sen toimittamassaan ruotsinkielisessä Suomen kuvateoksessa v. 1845. Samassa teoksessa on myös paikan päällä tehty kuvaus: " Nyt jo vanhassa hirsimetsässä, 200:n tynnyrinalan avaruudesta tuntuu kaikin paikoin entisten pelto-ojain ja yrttitarhain tehdasten (tehdas = penkki kasvitarhassa) vanoja, jotka riitailevat nykyisen metsänalan olleen muinoin viljelysmaana. Eikä ole muuta lisäämistä, kun että iso osa tätä Kauppilan maata, joksi sitä vieläkin sanotaan ja sekin paikka, missä itse hovin mainitaan olleen, on nyt niittuna, kiukaan raunioita löytyy tässä maan sisään vaipuneena ja jo ehtineet niin kasvaa tukkoon... Ennen pitkää, kun vielä aikoja kuluu, katoovat nämäkin himmeät muistot, kaksi vesimyllyn sijaa kohdallaan vähän matkaa hovin asemissa, toisella myllyllä on toe eli pato ollut kivestä. Näiden myötä sopinee muistuttaa kuulleeni vanhoilta, että ne viisi veljestä, jotka Kraatarlan kylän perustivat, olleen äsken puhutun kraatarin poikia, eikä rouvan." (Topeliuksen taruversiossa kirkkomatkalle lähti Kaupin rouva.) Perttelin kappalainen, Antero Warelius julkaisi Kaupin linnan tarun v. 1855 Suomettaressa. V. 1867 kirjoitti tunnettu kansantiedon kokoaja H.A.Reinholm muistiin toisinnon siitä ja samana vuonna vielä kerran Salon seudun muinaisjäännöstentutkija A. Björk muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjassa. Myös tutkijat K. Killinen ja Juho Fribom kävivät Kaupin linnan paikkoja katsomassa v. 1867. Hyvin tunnetuksi tarun teki Suomettaressa v. 1884 julkaistu B.Fr. Godenhjelmin kirjoittama runo "Kaupin linna." (Se löytyy "Suomen runotar"- antologiasta.) Historioitsija Aulis Oja on kirjoittanut tarusta julkaisemissaan "Piirteitä Kuusjoen menneisyydestä" (v. 1933) ja v. 1961 "Kuusjoen historia"-kirjoissaan. Matti Vakkilainen on maininnut siitä kirjassaan "Vanhoilla valtateillä". Viimeksi on "Kuusjoki-seura julkaissut vihkosen "Kaupinlinnan taruhistoria", jossa ovat kaikki eri versiot ja muu tieto meidän linnastamme. Kuusjoki- Seura pystytti muistomerkin Salosta Koski Tl vievän tien n:ro 2407 varrelle lähelle Kaupinlinnan oletettua sijaintipaikkaa. Pysähdy, jos matkasi kulkee sitä pitkin! Voitaisi väittää, että taru on vain tarua ja ettei koko linnaa olisi koskaan ollutkaan. Me kuusjokilaiset uskomme kuitenkin vakaasti linnaamme. Ehkä se ei ole ollut niin komea kuin tarussa kerrotaan. Varmaankin puusta rakennettu varustus, koska se lyhyessä ajassa ehti palaa tuhkaksi. Jäihän siitä silti palamatta rautaiset portit. Ne ovat nyt Turun linnassa, käy katsomassa! Linnan olemassaolosta todisteena ovat vanhat paikannimet: Kauppila, Herranlato, Tuomaroja ja -niittu, Varkaanmäki (mahdollinen käräjäpaikka) ja Kartanniittu (murretta, voi olla myös kartanonniittu). Ikivanhojen muinaisteiden, pohjois-eteläsuuntaisen Kalevantien ja lännestä itään kulkeneen Paavintien tiedetään ristenneen Kaupinlinnan tienoilla. Myös koskelaisten, marttilalaisten ja kyröläisten kirkkotiet Uskelan kirkkoon kulkivat läheltä.( Näistä kirjoitti Matti Vakkilainen kirjassaan. ) Tutkijoiden mukaan linna, tai varustus olisi voinut ollut 1500-1600-luvuilla; 1600-luvun puolivälissä Impolan kylä oli hyvin köyhä, lähes autio.

Kauppi on tullut takaisin! Vuosisatoja keppikerjäläisenä maita ja mantuja kiertänyt Kauppi on nyt saanut Jumalanpilkkansa ja kerskailunsa anteeksi. Siitä kiitokseksi Kauppilassa järjestetään joka heinäkuussa isot juhlat. Näihin ovat tervetulleita niin köyhimmistä köyhimmät kraatarit kuin rikkaintakin rikkaimmat kartanonherrat. Silloin soitto soi, laulu raikaa ja kansa tanssii yötä-päivää kokonaisen kesäisen viikon (Raatalan humpparalli. Kevyen musiikin festifaalit.)

23. huhti, 2013

Raatalan kyläraittia n. vuonna 1926.

Sen jälkeen, kun Kaarle Henrik Kauha oli talonsa myynyt ja muualle muuttanut, oli tyhjilleen jääneissä rakennuksissa monenlaista toimintaa. Siellä pidettiin kiertokoulua ja "seisovaista pienten lasten koulua", kiertokoulua taas ja viimeksi vakituista alakoulua. Raatalan Osuusmeijeri toimi siellä.

Kuvassa vasemmalla olevan rakennuksen paikalle (ja osaksi sitä käyttäen)tehtiin v. 1933 seuratalo, jonka nimeksi annettiin Kauha OY. Osakkaina siinä olivat Kuusjoen Osuuskassa, Raatalan nuorisoseura ja Raatalan Pienviljelijäyhdistys, sekä muutamat yksityiset.Vahtimestarin asunnossa ja hoidossa oli Raatalan puhelinkeskus. Kun Osuuskassa rakensi uuden toimitalon, perusti rouva Else Pietilä Raatalan Asuste-nimisen liikkeen pankin tiloihin. Muutaman vuoden kuluttua Pietilät ostivat koko talon. Siellä saatiin vielä kokoontua talon purkamiseen saakka.
Nämä kuvat ovat vuodelta 1926-tai-27. Tämä Kauhan rakennus, jossa kouluakin oli käyty, purettiin. Hirret vietiin Mäentien varrelle rakennettavan Alakoulun seinähirsiksi.(Siitä kuva s. -19). Silloin ja sen jälkeen, on Raatalan kylän keskusta paljon muuttunut.

Perhettä v.1930. Vas.Tyyne (Tulonen), Aili, Joel, Katri,Toivo, Nikolai, Raili ja Aino(Kivisilta.)

Uudelle vuosikymmenelle

1920-luku oli lähenemässä loppuaan. Haapasalon nuorimmatkin lapset olivat kasvaneet aikuisiksi. Sisällissodan jälkeinen aika aiheutti vielä levottomuuksia yhteiskunnassa, mutta Raatalan kylässä ja myös Haapasalossa elämä kulki eteenpäin vakaana. Uusia tiloja syntyi, kun isot rusthollit myivät takamaitaan. Peltoja raivattiin ja rakennuksia pykättiin. Naapuripitäjän puolelta, Marttilasta, oli rakennustyömaille tullut nuori mies. Suutarin työtkin häneltä luonnistuivat. Taitavat kädet kuljettivat jousta viulun kielillä, kun Raatalan nuoret kokoontuivat talkootansseihinsa. Nuorella miehellä tuntui olevan usein asiaa Haapasaloon. Toivo suoritti siihen aikaan asevelvollisuuttaan Lappeenrannan rakuunarykmentissä. Sieltä hän kirjoitti Aino-sisarelleen: "Olet kuulemma mennyt kihloihin. Onks se nyt se Niku? Onnea vaan iso säkillinen ja monta pientä pussillista!" Avioiduttuun Aino ja Nikolai asuivat ensin Haapasalossa. Sitten eräs rustholleista myi taas maitaan läheltä Haapasaloa ja sinne muodostettiin uusia tiloja. Nuori pari osti sellaisen ja kun he olivat saaneet rakennettua tarpeelliset rakennukset, muuttivat omaan, uuteen kotiinsa. Raatalan Osuusmeijeri oli toiminut yhdessä Kauhan rusthollin tyhjäksi jääneessä rakennuksessa. Nyt isännät päättivät rakennuttaa uuden meijerin. Siitä tulikin komea, kaksikerroksinen tiilirakennus. Isännät päättivät palkata päätoimisen isännöitsijän entisten, sivutöinään virkaa hoitaneiden tilalle. Isännöitsijäksi valittiin nuori, vastavalmistunut Tammelan "poika". Poikamies hän oli tullessaan, mutta varsin pian vei vaimokseen Haapasalosta Katri Kyllikin. Eero oli saanut viran Salon kauppalan lastenvalvojana ja terveystarkastajana. Hän muutti Innansa kera Saloon. Haapasalon ennen iso perhe oli tullut kovin pieneksi. Kotona Joelin kanssa olivat enää Aili ja Toivo. Joel luopui tilan isännyydestä ja v.1932 alkaen Toivo jatkoi lunastettuaan sen isältään ja sisaruksiltaan. 1930-luku oli vaikeaa aikaa taloudellisesti. Amerikasta alkanut maailmanlaajuinen lama ulottui Suomeenkin. Myös täällä tapahtui konkursseja, kun ihmiset eivät pystyneet maksamaan velkojaan. Monet menettivät koko omaisuutensa, mutta oli niitäkin, jotka pystyivät ostamaan pilkkahinnalla isoja kartanoita ja teollisuuslaitoksiakin. Toivo luopui jopa kamarin seinällä pirisevastä puhelimesta säästääkseen ja pystyäkseen selviytymään velkansa koroista ja lyhennyksistä. Joelin isännyyden viimeisinä vuosina oli rakennettu uusi tiilinavetta vanhan, puisen tilalle. Sinne Toivo hankki kirjavakylkisiä, isosarvisia Ayshire-lehmiä, jotka lypsivät hyvin. Viimeiset viljelyyn sopivat maat raivattiin pelloksi. Apunaan hänellä oli Lähdeniityn Oskari. Oskari oli naapurin poika ja isän ikätoveri. Hän ja hänen Aukusti-veljensä olivat syntyneet kuuroina, eivätkä he siksi voineet oppia puhumaankaan. Kuurojen koulussa he olivat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan. Aukusti oli löytänyt sieltä vaimon, myös kuuron Ailin. He kaikki asuivat naapurin ison päärakennuksen toisessa päässä omassa taloudessaan. Aukusti teki puusepäntöitä, joihin hän oli saanut koulutuksen. Oskari toimi maatyömiehenä. Kun Oskari ei ymmärtänyt Toivon tarkoitusta, kirjoitti hän paperille lisäkysymyksen ja Toivo vastauksen, mutta yleensä he kyllä ymmärsivät, mitä toinen tarkoitti. Kohtalon pyörä liikahti jälleen eteenpäin. Lähinaapuristoon muutti Lohjalta perhe, jossa oli samanikäisiä ja -henkisiä nuoria kuin Haapasalossa. He tutustuivat ja rakastuivat! Perheen Martti-poika kihlasi pian Aili Alisan. Naimisiin mentyään he muuttivat Helsinkiin, josta Martti oli saanut työpaikan. Toivo taas toi emännäksi Haapasaloon ja äidiksi minulle Martin sisaren, Kaarinin. Kun sitten minäkin sain tämän elämänlahjan, rakensi Joel-pappa pihan toiseen laitaan tuvan, jonne hän vei höyläpenkkinsä, rengin- ja vaatekaappinsa ja sänkynsä, sekä muutti sinne itsekin. Syömässä hän kävi tuvan pöydän ääressä. Vapaa-aikoinaan hän istui tuvan keinutuolissa, siinä Grönluutivainaan kanssa tekemässään ja jutteli entisistä ajoista, mutta otti myös aina kantaa uusiin tapahtumiin. Isäni ja myös äitini sisarukset kävivät meillä usein ja serkuistani sain leikkitovereita. (Kun kirjoitan "meistä lapsista", tarkoitan heitä, sillä omia sisaruksia en saanutkaan.) Pappantupa oli meille kaikille mieluinen paikka. Naapurit myös kävivät. Iltaisin tulivat usein naapurien pappat meille ja silloin käytiin keskusteluja pappojen kesken. Meidän pappa, kun oli käynyt sen sotaväen ja oli nähnyt maailmaa Pietaria myöten ja muutoinkin tiesi paljon monista asioista oli, ja häntä pidettiin "viisaana". "Viisas" oli Holmenin Oskarikin, sillä hän oli ollut ulkomailla, Pohjois-Norjassa kalatehtailla. Holmenin pappa oli ateisti, ehkä ainut koko Raatalassa. Uskonnosta käytiin monta kiivasta keskustelua, sillä toiset olivat hartaita uskossaan. Riitsuon Konsta ihan kiivastui toisinaan . Asiasta, sillä muuten he olivat hyviä ystäviä kaikki. Rajalan Oskari seurasi huvittuneena toisten kinailua ja heitti välissä "löylyä" puheeseen jonkin kommentin muodossa. Näin kului vanhemman isäntäpolven vapaa-aika. Päivisin he kaikki ottivat osaa kotitilojensa töihin nuorempien mukana ja heitä neuvoen. (Ei tämä tarina vielä tähän lopu, sillä Joel-pappa on hyvissä voimissa, eikä kovin vanhakaan! Juttua riittää.)

Onnellisen päivän muisto.

Pappantupa

Pappantupa on suuri huone, jossa on iso ikkuna etelään. Seinät pappa paneloi, eikä hän niitä maalannut. Kauniit ne olivat ilman maaliakin uutuuttaan hohtavina. Ei hän myöskään lattiaa maalannut. Sellainen päärakennuksenkin tupa oli ollut. Olihan se työhuone höyläpenkkeineen. Kun Kaarin-äitini tuli emännäksi, halusi hän tuvan viihtyisämmäksi. Sen seinät ja lattia maalattiin ja äiti levitti kutomansa raitamatot lattialle. Tuvan lattia oli sentään muutaman kerran vuodessa kuurattu valkeaksi. Sellainen tapa täällä oli muissakin taloissa siihen aikaan, kun lattiat olivat maalaamattomia. Pappantuvan lattiaa ei saanut kuuratakaan. Pappa käytti höyläpenkkiänsä ahkerasti. Hän teki taloon ja vähän muuallekin reet ja rattaat, korjasi entisiä ja valmisti monenlaisia työkaluja. Hän teki saavit, tiinut, kiulut, pärekorit, huonekalujakin, kaikkia, mitä talossa tarvittiin. Kesällä hän sitoi vihtoja niin paljon, että meille jokaiselle riitti oma vihta joka lauantaiksi. Papan vihdat olivat reilun kokoisia, mutta ei raskaita. Ne hän sitoi oikealla vitsaksella kahdesta kohtaa. Ne sopivat kivasti käteen. Lattialle tippui tervaa, pihkaa ja tärpättiä. Höyläpenkin alle putosi hauskasti kihartuvia höylänlastuja. (Minäkin sain kokeilla höyläämistä. Olisi voinut minusta puuseppä tulla, jos olisi ollut vähänkään taipumusta! Mutta minä olin tyttö ja siihen aikaan vielä erotettiin naisten ja miesten työt!) Juhannusta pappa juhlisti tuomalle lattialle tuoksuvia kuusenkerkkiä. Niiden päällä meidän lasten oli kiva kävellä ja ne tarttuivat meidän paljaisiin jalkapohjiimme. Jouluolkia ei hän sentään tupaansa tuonut, vaikka niitä usein muisteli. Papalla oli aina aikaa meille lapsille. Kun kesällä 9/7 1945 oli Suomessa näkyvä täydellinen auringonpimennys, nokesi hän ikkunalasin palaset koko talon väelle. Me istuimme pihanurmella seuraamassa tuota tapahtumaa alusta loppuun. Emme me silloin ymmärtäneet, että se oli elämämme ainoa tilaisuus, ja että seuraava pimennys olisi niin varhain aamulla, ettei sitä täällä etelässä voinut kokonaan nähdä. Sitäpaitsi taivas olisi pilvessä! Pappa tuli apuun, kun pieni jalka putosi vanhaan seipäänreikään, kun ojienpientareilta etsimme mansikoita. Taisi joku tunkea jalkansa tahallaankin sellaiseen reikään vain siksi, että sai huutaa pappaa apuun! Pappa osasi myös hoitaa kipuja. Hänen nuoruudessaan lääkäreitä oli vähän ja he olivat kaukana isommissa kaupungeissa. Ihmiset olivat itse oppineet selviämään monista vaivoista. Pappa teki "tervaskaapua", kun jollekin tuli ihosairauksia. Se oli tervaspuusta hyvin hienolla höylällä tehtyä "kaapua" kuin pumpulia, jota laitettiin iholle siteen alle. Sillä hän oli hoitanut omien lastensa maitoruvet ja sillä paranivat meidänkin paiseemme, jopa ruusuihottumakin. "Pikilappu" painettiin sitkeän tikun päälle ja kyllä sellaisella vetolaastarilla tikusta eroon pääsi, kun se siinä yön yli oli. Kun maitohampaamme alkoivat ilkeästi heilua, mentiin apua papalta pyytämään. Hän sitoi karhulangan hampaan ympärille ja nykäisi, eikä yhtään ehtinyt hampaan poisto sattua! Kerran me serkukset kilpailimme, kuka pidemmälle hyppää keinusta. Pirkkohan pisimmälle hyppäsi, vaikka oli isompia poikia kisassa mukana. Mutta ranteessa tuntui kova kipu ja kauhuksemme me huomasimme, että se oli ihan vinkkelissä, ei ollenkaan kohdallaan. Papalle sitä ensiksi mentiin näyttämään. Hän otti pienen käden käsiinsä ja veti varovasti ranteen taas oikean näköiseksi. Särkihän se vielä, sairaalassa kuvattiin ja kipsattiin, kun murtunutkin oli. Tohtori Olli Kärki, Salon Sairaalan kuulu ylilääkäri oli sanonut, että nopea, oikein tehty ensiapu joudutti paranemista. Varmaankin papan nuoruudessa tällaiset murtumat olisi lastoitettu omin avuin, sattuihan niitä silloinkin. Ei meidän pappa mikään "tavallinen" pappa ollut! Hän oli kasvattanut parran kauan sitten ja piti sen kaikkina niinä vuosikymmeninä, kun muut miehet ajoivat leukansa sileiksi. Hänen nuorimmat lapsensakaan eivät muistaneet isäänsä parrattomana. Se on asia, joka jäi kysymättä, eikä ole häntä, eikä ketään muutakaan enää vastaamassa. Parta kuului papalle, ei siitä ollut mitään kysymistä silloin! Kun hän meni Salon kauppalaan, juoksivat lapset hänen perässään, kun luulivat joulupukin olevan liikkeellä. Kun hän kesäisin kulki kylän läpi naapurikylään Tyyne-tyttärensä kotiin, sanoivat lapset, että "juhannuspukki" menee. Leikkasi hän partansa joskus lyhyemmäksi, että se pysyi siistinä, eikä polviin asti ulottunut. Me hänen lastensa lapset olimme ylpeitä partapappastamme, ei sellaista ollut kenelläkään muulla! Kesäkuun 8-na päivänä 1939 pappa täytti 70 v. Silloin hänen lapsensa perheineen kokoontuivat meille. Olin silloin 3-vuotias . Muistan sen päivän hyvin. Oli kiva, kun tuli vieraita ja serkkuja paljon. Saimme leikkiä, meitä valokuvattiin yksin ja kaikkia yhdessä. Ja omenapuut olivat täynnä valkeita kukkiaan. Sireenit tuoksuivat, kaikki olivat iloisia ja onnellisia. Sitä päivää seurasi lämmin kesä . Lapselle se oli onnellista aikaa. Liian kuiva se kuitenkin oli, sato jäi niukaksi, oikeastaan tuli lähes kato. Kaikki jyvät ja kaikki heinäkilot olisivat olleet tarpeen seuraavina vaikeina aikoina, jotka sitten vuoden lopussa, marraskuun viimeisenä päivänä Suomen kansaa kohtasivat.

Talvisodan aika

Elettiin v. 1939 loppuaikaa. Täyttäisin vielä ennen Joulua 4 v. Elämäni oli onnellista lapsuutta turvallisessa kodissa, enkä tiennyt mitään niistä huolista, jotka vanhempiani painoivat. Isäni oli joutunut lähtemään pois kotoa johonkin "kertausharjoituksiin", mutta tulisihan hän kotiin taas, niin kun oli tullut aina meijeri- ja myllymatkoiltakin. Äiti ja pappa lukivat ahkerasti sanomalehtiä ja kuuntelivat radiota. Neuvostoliitto oli vaatinut Suomelta alueita ja Paasikivi kävi hallituksen edustajana neuvottelemassa, ettei niitä tarvitsisi antaa. Suomi oli puolueeton maa, eikä mitenkään uhkaisi suurta naapuriaan. Suomalaiset pelkäsivät sodan alkavan, mutta kuitenkin uskoivat ja toivoivat, ettei sitä tulisi. Marraskuun viimeisenä päivänä kuultiin, että Helsinkiä oli pommitettu. "Ryssä" oli hyökännyt Suomeen ja pommittanut muitakin kohteita , Saloakin ja Turkua, kaikkiaan 21 paikkakuntaa. Äiti itki, pappa oli vakava. Äidin kolme veljeä ja sisko perheineen asuivat Helsingissä. Isän Aili-sisko oli naimisissa enoni kanssa. Äidin neljäskin veli, sekä Fredrika-mummu olivat Nurmijärvellä, lähellä Helsinkiä. Kuinka heidän oli käynyt? Minä muistin vielä Pirkon, kaksinkertaisen serkkuni, joka oli ollut kesällä leikkitoverinani pidemmän aikaa ja jonka piti tulla koko kesäksi sitten, kun taas olisi kesä. Kaikki he olivat selviytyneet vahingoittumatta ja seuraavana päivänä lähtivät maaseudulle uusia pommituksia pakoon. Enot ja sedät lähtivät sotaan, johon presidentti Kallio oli todennut Suomen kansan joutuneen puhuessaan radiossa. Osa sukulaisista täytti pian meidänkin suuren tuvan. Minä olin ensin iloinen, kun tuli vieraita ja sain leikkitovereita. Haapasaloa ei varmaan pommitettaisi, kun toisetkin tulivat tänne turvaan. Leikimmehän me pienet serkukset, emme vielä oikein käsittäneet tilanteen vakavuutta, mutta jotenkin kai aikuisten hätä ja hälinä heijastui meihinkin, vaikka he yrittivät olla sitä näyttämättä. Myöhemmin minulle kerrottiin vähän naureskellen, että olin sanonut: "Voi, voi, kun ei enää missään rauhaa saa!" Talvesta tuli kylmä. Äiti lämmitti joka päivä tuvan ison leivinuunin. Ihmeellinen tapaus jäi mieleeni: pappa ja äiti kantoivat ison rautapadan tuvan lattialle. Äiti veti uunista punaisena hehkuvat hiilet siihen ja sitten he kantoivat padan kellariin! Näin saatiin varmistettua, ettei pakkanen päässyt vioittamaan perunoita ja muita vihanneksia. Lauantaisin lämmitettiin sauna. Meillä oli pieni kelkka, kuin pieni kirkkoreki. Siihen laitettiin meidät, kolme pikkutyttöä fällyjen alle ja lykättiin saunaan, joka oli vähän kauempana tuvasta. Minua ihmetytti kovasti, kun se kelkkakin nostettiin sisälle saunaan. Näin se oli lämmin, kun meidät taas tuotiin saunasta tupaan. Äiti ja tädit odottivat kirjeitä rintamalta. Suuri oli huoli silloin, kun meni aikaa paljon, ennen kuin uutta kirjettä tuli ja ilo sen tullessa vihdoin. Ainakin silloin, kun se oli kirjoitettu, tiedettiin kirjoittajan olleen hengissä, eikä kaatunut. Usein tuli tietoja jonkun tutun sotilaan kaatumisesta. Kunnallislehdessä oli mustareunaisia kuolinilmoituksia. Minullekin selvisi, että "kaatuminen" sodassa merkitsi kuolemaa. Kyllä minä jo kuoleman tunsin. Oli meillä kuollut eläimiä. Arvid-pappa, toinen isoisäni oli kuollut edellisenä talvena, eikä hän sen jälkeen meille tullut. Pieneen iltarukoukseeni liitin lisäyksen:"Älä anna isän kaatua, eikä setien, eikä enojen ja anna sodan loppua".Uskoin lujasti, että Jumala kuulee rukoukseni. Kotona oli turvallista olla. Tänne Lounais-Suomeen ei sota ulottunut. Vihollisen pommikoneet pommittivat kyllä kotirintamaakin, mutta eivät harvaanasuttua maaseutua. Mustat pimennysverhot piti silti hankkia ikkunoihin. Ei meillä paljon valoja ollut. Pieni öljylamppu paloi tuvan pöydällä. Kun sitten öljystäkin tuli puutetta, vaihtui se karbiidilamppuun, sillä öljyä tarvittiin myrskylyhdyissä navetassa ja ulkona liikuttaessa. Me lapset totuimme vallitsevaan tilaan ja leikimme leikkejämme. Vanhempien oli toisin. Huoli ja murhe lisääntyivät sodan jatkuessa. Itärajalla riehui sota ylivoimaista vihollista vastaan. Kotirintaman naisten, nuorten ja ikänsä puolesta asevelvollisuudesta vapautettujen miesten työmäärä oli suuri. Pappa teki voimiensa mukaan miesten töitä, äiti ja tädit hänen apunaan. Suuri apu oli myös Oskarista ja Aukustista sekä meillä, että heidän kotitalossaan, sillä kuuromykkinä he eivät rintamalle joutuneet. Neuvostoliitto ja sen johtajat olivat luulleet valloittavansa Suomen vain muutamassa viikossa. Jo toisena sotapäivänä he nimittivät Suomelle hallituksenkin, Otto-Ville Kuusisen johdolla, eivätkä suostuneet neuvottelemaan Suomen laillisen, Risto Rytin johtaman hallituksen kanssa. Neuvostoliiton ase- ja taistelijoiden määrä oli moninkertainen Suomen pientä armeijaa vastaan. Ulkomaat antoivat paljon myötätuntoa ja sääliä , mutta eivät apua pieniä vapaaehtoisia joukkoja lukuunottamatta. Mitkään niistä eivät uskoneet Suomen selviävän. Yksin, mutta yksimielisinä Suomen sotilaat puolustivat maataan hyökkääjää vastaan. Hekin, jotka ihannoivat Neuvostoliitossa vallitsevaa sosialistista yhteiskuntajärjestystä, halusivat säilyttää isänmaansa itsenäisyyden, kun se nyt oli uhattuna. Suomi selvisi kuitenkin, tapahtui "Talvisodan ihme", joka elää käsitteenä vieläkin. Kenraali Mannerheimin johtamana Suomen pieni armeija taisteli taitavasti. Luontokin auttoi suomalaisia. Talven hirmupakkaset koettelivat kaikkia, mutta enemmän vielä vihollisen joukkoja, jotka oli lähetetty vain "lyhyelle valloitusretkelle" vähin vaattein kahlaamaan lumikinoksiin. Suomen sotilailla oli sukset, niin oli aina talvisin totuttu kulkemaan. Stalin ymmärsi lopulta, että Neuvostoliitto ei onnistu valloittamaan Suomea ja suostui rauhanneuvotteluihin Risto Rytin hallituksen kanssa. Sen ehdot olivat ankarat. Uuden rajan taakse jäi suuri osa Karjalaa ja Sallaa, sekä Suomenlahden ulkosaaria. Neuvostoliiton armeija ei ollut pystynyt miltään osin valtaamaan niitä alueita, joihin uusi raja nyt tuli. Hankoniemi oli vuokrattava sille. Suomen hallitus hyväksyi kuitenkin nämä raskaat ehdot, sillä Marsalkka Mannerheim oli ilmoittanut sille, ettei Suomen armeija enää pystyisi puolustautumaan, jos sota vielä jatkuisi. Sotilaat joutuivat taistelemaan ilman lepoa ja vihollisella oli aina uusia, levänneitä joukkoja. Jatkuvasti vyöryi vastaan uusia asevoimia. Rauhan hintana Suomi menetti maa-alastaan yli kymmenesosan. Kotinsa menetti 400 000 ihmistä, kaatuneita oli yli 23 000 ja haavoittuneita 45 000 miestä. Lisäksi 2350 siviilihenkilöä oli kuollut, tai haavoittunut. Rauha solmittiin 12/3 1940, 105 päivää kestänyt sota loppui. Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä. Isäni, enoni ja setäni olivat säilyneet haavoittumatta ja palasivat kotiin. Yhdellä enoistani ei kotia ollut, se oli palanut Helsingin pommituksissa. Suomen kansa oli joutunut ponnistamaan voimansa äärimmilleen sodan aikana. Aseet olivat nyt vaienneet, mutta helpolla ei päästy rauhankaan tultua. Suuri suru oli heillä, jotka olivat menettäneet isän, puolison, pojan, veljen, tai jonkun muun omaisen. Kaikilta oli kaatunut ystäviä ja naapureita. Oli ryhdyttävä korjaamaan ja rakentamaan sodan tuhoamia rakennuksia, teitä ja siltoja. Oli saatava uusi koti kotinsa menettäneille. Uuden rajan takaa pakenemaan joutuneet karjalaiset ikävöivät kotiseutujaan "vierailla veräjillä", jonne heidän nyt oli pitänyt jäädä. Sitkeästi kaikki silti ryhtyivät korjaamaan sodan jälkiä toivoen, ettei koskaan enää jouduttaisi mukaan sen melskeisiin.

Kommentit:
AILI NUPPONEN 13.08.2013 15:33 Minua ei vielä talvisodan alkaessa ollut, synnyin vasta talvella 1942 kovimpien pakkasten aikana. Lapsuutesi tuntui hyvin turvalliselta:)
NUMMENTONKIJA 14.08.2013 17:04 Sota-ajan lapsi siis sinäkin ja siellä Karjalassa. Me täällä Länsi-Suomessa pääsimme paljon vähemmällä, koti säilyi, vaikka puutetta kaikesta olikin.
PARTAPAPPA 09.08.2013 16:02 *lääkkeen' ja jaksoivat hiihtää vaikka 3vrk täysillä Suomeen. Kamalat olivat olleet vierotusoireet sodan jälkeen 'lääkkeestä', eli amfetamiinista...
PARTAPAPPA 09.08.2013 16:00 Mielenkiintosta ja hyvin kirjotat! Mun pappa oli siinä sakissa, ketkä siellä rintamalla kävi ryssien takana tuhoamas kaikenlaista. Karkuun lähtiessä nappasivat
NUMMENTONKIJA 09.08.2013 17:01 Pappasi oli sitten niitä kaukopartiomiehiä, kaikkein urhoollisimpia. Isäni oli hevosmies, kuljetti eturintamaan ruokaa ja takaisin haavoittuneita ja kaatuneita

Tervainen juttu

Sota-aikana oli puutetta kaikesta. Tervaakaan ei saatu, ei ainakaan kunnollista. Isäni ja isoisäni päättivät ryhtyä tervan polttoon. Metsästä koottiin tervaskantoja iso kasa. Ne pilkottiin hyvin pieniksi puiksi. Haudan paikaksi valittiin puutarhan ja metsän välillä oleva pieni peltosarka. Sinne he alkoivat latoa tervaksia pyöreään piiriin. Me lapset seurasimme sen tekoa hyvin tarkasti, mutta olin silloin niin pieni, etten tarkkoja yksityiskohtia voi muistaa. Se oli kevätkesä v. 1942. Juhannus oli tulossa. Me iloitsimme, kun ajattelimme, kuinka komean kokon saisimme, kun ne kaikki tervakset sytytettäisiin yhtä aikaa palamaan. Me olimme aina tottuneet erottamaan tervaspuut sytykkeiksi äidille hellapuita hakiessamme. Olimme kovin pettyneitä, kun miehet puut ladottuaan peittivätkin ne turpeilla. Kun hauta sitten sytytettiin, tulta tuskin näkyi. Paksu savu vain tuprusi turpeiden välistä. Tervaa alkoi valua torvea pitkin tynnyriin. Mustaa, kiiltävää ja hyvältä tuoksuvaa. Sitä tuli iso tynnyrillinen, toistakin. En tarkoin muista, kuinka paljon, kun olin tainnut jo menettää kiinnostukseni mokomaa kituvaa valkeata kohtaan. Pappa ei ollut tyytyväinen. Hän oli toiminut mestarina, isä ei ollut ennen tervanpoltossa ollut. Papankin edellisistä keitoksista oli jo vuosia kulunut. Papan mielestä hauta oli sammunut ennen aikojaan. Kaikki terva ei ollut ehtinyt puista irtoamaan. Meillä oli kuitenkin nyt tervaa. Seuraavina vuosina meillä kävikin tervan ostajia. Isän tilikirjassa on merkintöjä:" 24/1-43 10 kg tervaa Purolalle, 250 mk," "1/2 -43 tervaa Lähdeniitylle 180 mk," "21/2-43 tervaa Simolalle, 375 mk." jne. Kun tervatynnyrissä oli vielä n. kolmannes jäljellä, sattui ikävä onnettomuus. Tynnyriä säilytettiin aittaliiterissä, joka aina oli lukittuna. Joskus, kun aitassa oli käyty, oli sinne päässyt pujahtamaan kulkukissa, jota kukaan ei osannut kaivata. Tynnyrissä ei ollut kantta ja se oli peitetty säkillä, jonka päällä vielä oli irtonaisia lautoja. Aitassa hypellessään oli kissa joutunut lautojen päälle ja ne olivat keikahtaneet sen alla. Kissa-parka oli kohdannut maallisen vaelluksensa surkean lopun tervatynnyrissä. Isä kyllä poisti hyvässä säilytysaineessa muumioituneen katinraadon pois, mutta karvoja siitä oli tervan joukkoon irronnut. Kun sitten taas tuli tervanostajia, alkoi isä vastauksensa:" Kyllähän meillä tervaa on, mutta kun se on vähän pilalla, kun semmonen katinpahus...." Kyllä terva vielä sen tavallisiin käyttötarkoituksiin hyvin kelpasi. Osti sitä joku vielä lääkkeeksikin. Eihän hyvä rohto yhdestä katinraadosta pahene!

Jatkosodan aikaa

Vain 15 kk oli Suomen kansalla aikaa toipua talvisodan koettelemuksista ja rakkaittensa, monille myös kodin ja kotiseudun menettämisestä. Sitten taistelut rajalla alkoivat jälleen. Paljon oli ehtinyt lyhyen välirauhan aikana tapahtua. Presidentti oli vaihtunut. Presidentti Kallio oli hoitanut tehtäviään ja yrittänyt etsiä ratkaisua sodasta irtautumiseen. Kun hän sitten joutui kirjoittamaan raskaat rauhan ehdot, hän masentuneena ja väsyneenä pyysi eroa tehtävästään. Eduskunta valitsi 19/12 -40 uudeksi presidentiksi Risto Rydin. Samana päivänä vanha presidentti ajoi soihtukujan läpi Helsingin rautatieasemalle lähteäkseen viettämään vanhuudenpäiviään kotiinsa Nivalaan. Kun hän käveli kunniakomppanian ohi Porilaistenmarssin soidessa astuakseen junaan, horjahti hän ja vaipui Marsalkka Mannerheimin käsivarsille. Hänet todettiin kuolleeksi. Hänen suurimmaksi ansiokseen luetaan Suomen kansan eheyttäminen raskaiden sisällissodan vuosien jälkeen niin, että se yhteisenä rintamana lähti puolustamaan maata vihollisen hyökätessä. Sodan uhka oli olemassa koko välirauhan ajan. Toinen maailmansota oli käynnissä Euroopassa. Hitler valloitti naapurimaitaan, Neuvostoliitto varustautui Saksan hyökkäyksen varalta, jonka se tiesi tulevan. Tosin Stalin ja Hitler hämmästyttivät maailman tekemällä ulkoministeriensä, Molotovin ja Ribbentropin välityksellä hyökkäämättömyyssopimuksen, johon kumpikaan ei uskonut. Sen ainoaksi anniksi jäikin salainen pöytäkirja, jossa maat sopivat, miten Euroopan pienet valtiot jaetaan maailmansodan joskus päättyessä. Suomi ja Baltian maat jäisivät Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliitto teki rauhanteon jälkeenkin vaatimuksiaan Suomelle ja sekaantui Suomen poliittisiin päätöksiin. Se myös keskitti aseita ja sotavoimia uudelle rajalle. Suomalaiset pelkäsivät, että Stalin toteuttaa suunnitelmansa koko Suomen valloittamiseksi. Suomi yritti hakea turvaa yhteisestä puolustusliitosta Skandinavian maiden kesken. Sen hankkeen rauettua huhtikuussa -40, kun Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan, sekä miehitti ne, koetettiin vielä sopimusta Ruotsin kanssa. Se menetettiin suurvaltojen vastustuksen takia. Suomi oli joutunut pahaan pussiin. Ainoa yhteys ulkomaille oli Petsamon sataman kautta. Siihenkin vaadittiin suurvaltojen suostumus.Suomi sai Saksasta kipeästi tarvitsemiaan elintarpeita ja aseita. Saksa valmisteli tällä tavoin Suomesta liittolaista, vaikka Suomi yritti kaikin tavoin pysyä puolueettomana. Saksa oli pyytänyt ja saanut Ruotsilta läpikulkuoikeuden Pohjois- Norjaan. Samaa se vaati myös Suomelta. Tähän suostuttiin vedoten siihen, että Neuvostoliittokin oli saanut vaatimansa oikeuden kuljettaa joukkojaan maitse Hangon tukikohtaansa. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22/6 -41. Suomessa oli paljon saksalaista sotaväkeä, mutta sen rajoilta ei hyökätty. Suomi ilmoitti olevansa puolueeton, mutta Neuvostoliitto ei tällaista "puoluettomuutta" ymmärtänyt. 25/6 Neuvostoliitto teki suuren lentohyökkäyksen yli kymmeneen Suomen kaupunkiin. Varsinkin Turku kärsi pahoja vaurioita. Suomalaiset pudottivat näistä lentokoneista alas 29. Pääministeri J.W. Rangell joutui nyt näiden sotatoimien johdosta toteamaan, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa. Suomen armeija oli nyt vahvempi kuin talvisodan alkaessa. Neuvostoliitto taas oli asettanut rajalle vain puolustusjoukkoja, sillä se taisteli nyt Saksaa vastaan muilla rintamilla. Mannerheim päätti ryhtyä hyökkäämään ja valtaamaan takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Siinä onnistuttiin, vaikka ankarien taisteluiden ja raskaiden menetysten hinnalla. Hyökkäys aloitettiin 10/7 useampia rintamalinjoja pitkin. Vanha valtakunnan raja saavutettiin 23/7. Sortavala vallattiin 15/8 ja Vuoksi ylitettiin 16/8. Viipuri saatiin takaisin 29/8. Hyökkäystä jatkettiin vielä tarkoituksella vallata parempi puolustuslinja. Petroskoihin ehdittiin 1/10 ja Karhumäkeen 5/12. Hankoa ei yritetty vallata takaisin, vaan siellä torjuttiin vain venäläisten hyökkäykset. Kun Suomen armeija oli ylittänyt kaikkialla jo vanhan rajan ja samaan aikaan saksalaiset etenivät Suomenlahden eteläpuolella, tyhjensivät venäläiset Hangon ja se saatiin takaisin 4/12-41 Rintamalinjat hiljenivät nyt lähes kolmeksi vuodeksi ja alkoi ns. asemasota. Kiivaita taisteluja käytiin vieläkin paikoin, mutta enimmäkseen oli rauhallista. Kotirintamalla oli huutava työvoimapula. Vanhempia ikäluokkia päästettiin kotiin. Minunkin isäni 1907 syntyneenä pääsi kotitoimiin 19/3-42, vaikka sota edelleen jatkui. Suomi taisteli omaa erillissotaansa saadakseen takaisin Talvisodassa menettämänsä alueet ja oli jo saavuttanut tavoitteensa. Mannerheim pidättäytyi Hitlerin toivomuksesta huolimatta osallistumasta Leningradin piiritykseen, eikä venäläisille tärkeää Muurmanskin rataakaan tuhottu. Suomi soti kuitenkin Saksan rinnalla ja se seikka määräsi Suomen kohtalon. Länsiliittoutuneet eivät juuri Suomea säälineet. Englanti julisti sodan Suomea vastaan neuvostohallituksen yllyttämänä 6/12. Se ei kuitenkaan johtanut sotatoimiin. Minä olin silloin 7-vuotias pikkutyttö, mutta olin jo selvillä Euroopan maantieteestä jonkin verran. Makasin sängyssäni koko yön valveilla. Kuuntelin yön ääniä ja pelkäsin lentokoneiden tuloa. Kun ne SIELTÄ tulevat, niin meitähän täällä ne ensiksi pommittavat! Isän ollessa sodassa otti pappa työnjohdon haltuunsa. Äiti joutui vastaamaan yksin karjanhoidosta ja kaikista velvollisuuksista kansanhuollon ja verottajan kanssa. Raskaissa töissä oli apuna jälleen naapurin kuuromykkä Oskari. Maataloustyöt olivat vielä hevosten ja ihmiskäsien varassa. Niitäkään koneita, joita oli saatu, ei voitu käyttää. Rajalan koneyhtymä oli hankkinut piikkipyöräisen Fordson-traktorin juuri ennen talvisotaa. Sillä oli tehty vain raskaita kyntö-ja muokkaustöitä, kevyemmät edelleen hevosilla. Sitten ei saatu siihen polttoainetta. Käyttämättömänä se olisi pitänyt luovuttaa sotaan. Sinne oli jo lähetetty toinen hevosista joka talosta. Traktoriin tehtiin häkäpönttö. Siinä poltettiin kuorituista koivu-tai leppäpuista tehtyjä pieniä puukuutioita, pilkkeitä. (Oikeita pilkkeitä, vaikka jotkut nykyään sanovatkin pilkkeiksi hella-ja takkapuita, eli klapeja!) Ne paloivat hitaasti ja kehittivät häkäkaasua, jolla sota-ajan autot ja traktorit kulkivat. Kulkivat, vaikka aika hankalaa, nokista ja suuritöistä hommaa se oli. Pappa otti meillä työkseen pilkkeiden teon. Pappa myös taitavana korjasi rikkimenneitä maatalouskoneita. Varaosia ei saanut, puimakoneen hihnat kuluivat ja katkeilivat. Yleensä hän ne toimimaan sai ja taas päästiin työnteossa eteenpäin. Kotitarvemyllykin Rajalan koneyhtymällä jo oli. Mutta ne sinetöitiin, eikä niitä ollut lupa käyttää säännöstelyn vuoksi. Taas jouduttiin pitkille myllymatkoille eläintenkin jauhoja tekemään. Täältä käytiin naapuripitäjän puolella myllyssä ja lyhin tie sinne kulki pitkän asumattoman Puustellinkorven halki. Joku oli nähnyt siellä desanttejakin. Myllymatkoille joutuivat vahvimpien miesten ollessa sodassa nuoret pojat, naiset tai vanhukset. Usein mentiinkin yhdessä letkassa. Myllyyn piti lähteä aikaisin aamuyöllä ja silti vuoroaan joutui odottamaan joskus seuraavaankin päivään. Kaikesta tavarasta oli pula. Kansalaisille annettiin elintarvikekortit, joiden kuponkeja vastaan sai ostaa määrätyn määrän ruoka-aineita. Kauppojen oville muodostui pitkiä jonoja. Usein kävi niin, että viimeiset jäivät ilman, kun tavara ehti loppua.Maanviljelijöillä oli luovutuspakko. Hehtaarit ja eläimet laskettiin tarkoin, sekä se, kuinka paljon niistä saatiin viljaa, maitoa, munia, lihaa ym. Seuraavan vuoden siemeneksi varatun viljan, karjan rehun ja oman väen ravinnoksi lasketun yli jäämä tuotanto piti luovuttaa valtiolle. Hallitukseen nimitettiin kansanhuoltoministeriö, joka johti kaikissa kunnissa olevia toimistoja. Sinne piti lähteä anomaan jalkineita ym tarpeellisia tavaroita. Tarkastajat kulkivat taloissa etsimässä "mustia sikoja, kanoja, lampaita, vasikoita", joita jotkut yrittivät kasvattaa. Jos sellainen löytyi, seurasi siitä elintarvikekortin menetys pitkäksi aikaa. Ne kaupunkilaiset, jotka olivat vain korttiannosten varassa, kärsivät lähes nälkää. Useimmilla oli kuitenkin maaseudulla omaisia. Maaseudulla oli parempi. Jos oli saatu satoa enemmän, tai lehmät lypsivät hyvin, riitti omaan käyttöön jäävästä tuotannosta vielä vähän annettavaksi muillekin. Autoissa ja junissakin liikkui tarkastajia ja jos jollakin oli ruokaa enemmän kuin matkaevääksi, seurasi siitä myös rangaistus. Aina on joukossa niitä, jotka yrittävät hyötyä toisten hädänalaisesta tilasta. "Mustanpörssin kauppiaat" myivät tuotteita moninkertaisin hinnoin. Ruotsista salakuljetettiin tupakkaa, sakariinia, teetä, jopa sikuriakin kahvinkorvikkeen vahvistukseksi. Kahvia ei ollut, vaikka "kahvihammasta" kuinka olisi kivistänyt. Meille sota-ajan lapsille olivat outoja karamellit, suklaat, rusinat, appelsiinit, banaanit tai riisipuuro. Olimme jo yli kymmenvuotiaita, kun vihdoin saimme niitä maistaa. Kaupunkilaiset tulivat lomillaan auttamaan maatöissä, sillä useat olivat maaseudulta kotoisin ja osasivat vielä ne työt. Kukaan ei "krenannut" ruoastaan. Sianliha oli sitä parempaa, mitä paksumpi läskikerros oli. Ei mitään hukkaan heitetty. Jos leipään pieni homepilkku oli tullut, leikattiin se pois ja vaikka vähän olisi jäänytkin, niin "paremman lauluäänen siitä vain sai!" Oikeastaan silloin oltiin tyytyväisempiä kuin kaikesta valittavat yltäkylläisyydessä elävät nykyihmiset.

Vuodet kuluivat, mutta sota jatkui vielä, vaikkakin hiljaisempana asemasodan aikana.

Seuraava kuva ja tarina myös liittyy sota-aikaan.

Pirunnyrkki.

Eräänä sota-ajan kesäaamuna sain herätä iloiseen uutiseen, että isäni, Toivo Haapasalo oli tullut yöllä lomalle. Löysin hänet pihalta vuolemasta pieniä palikoita. Isä sanoi tekevänsä "nyrkkiä". Sellainen oli ollut jossakin Itä-Karjalan talossa. He, sotilaat, olivat sitä sodan rauhallisina hetkinä yrittäneet koota. Isäni oli ollut niitä, jotka puuhassa onnistuivat. Hän oli piirtänyt tupakka-askiin mallit erilaisista palikoista. Nyt ne oli heti tehtävä, ennen kuin unohtuisivat. Tämä isän ensimmäinen tekele oli yksi lapsuuteni leluista. Vähän "hutera", kun oli puukolla tehty. mutta sellaisena helppo hajottaa ja koota. Eläkepäivinään isä teki muutaman uuden, tiivin ja kauniin pirunnyrkin. Ne ovat rakkaita muistoesineitäni.

Jatkosodan aika jatkuu

Suomalaiset iloitsivat armeijansa menestyksestä. Talvisodassa menetetyt alueet oli vallattu ja sieltä evakoksi lähtemään joutuneet karjalaiset palasivat kotikonnuilleen takaisin. Jotkut onnelliset löysivät kotinsa ennallaan, mutta useat vain raunioita. Sitkeästi he alkoivat rakentaa ja pian nousivat uudet tuvat ja talousrakennukset jälleen. Maan hallitus ei kuitenkaan tuudittautunut siihen uskoon, etteivät taistelut vielä alkaisi uudelleen. Vaikka Neuvostoliiton ja Saksan käydessä sotaa Suomen rajoilla oli hiljaisempaa, hallitus etsi koko ajan mahdollisuutta irtautua sodasta. Saksalaisten sotaonni oli kääntynyt sen hävittyä tammikuussa 1943 käydyn Stalingradin taistelun. Se vielä lisäsi hallituksen pyrkimyksiä. Heinäkuussa pidettiin presidentin vaalit, joissa Risto Ryti valittiin uudelleen.Niiden vuoksi Rangellin hallitus erosi ja uuden muodosti Edwin Linkomies. Ruotsin ja Yhdysvaltojen välityksellä tiedusteltiin rauhan mahdollisuuksia, mutta Neuvostoliitto ei edes vastannut. Vasta vuoden vaihteessa Suomen valtuutetut pääsivät kuulemaan rauhan ehtoja. Neuvostoliitto vaati muiden ylivoimaisten vaatimusten lisäksi vielä 600 miljoonan dollarin sotakorvausta. Siihen ei Suomi olisi millään pystynyt ja neuvottelut katkesivat. Lisäksi Hitler uhkasi ryhtyä vastatoimenpiteisiin, jos Suomi yrittäisi irtautua sodasta. Suomi oli elintarvikkeidensa saannissa täysin Saksan varassa ja Suomessa oli 200 000 miehen vahvuinen saksalainen armeija. Puolustusvoimat alkoivat varautua siihen, että Suomen rajoilla alkaisivat taistelut jälleen. V. 1944 helmikuussa Neuvostoliitto teki Helsinkiin kolme ilmahyökkäystä 1200 koneen voimin. Yksi hyökkäyksistä näkyi meille asti. Oli kova pakkanen ja selkeä ilma. Isäni oli lomalla viimeistä iltaa. Hän korjasi ikkunan edessä radiota ja istuin hänen vieressään. Äkkiä maa alkoi tärähdellä ja ikkunat helistä. Taivaanrannalla näimme kirkkaiden valopallojen putoavan maata kohti. Isä sanoi, etteivät ne olleet kaikkein vaarallisimpia. Ne olivat palopommeja, joilla vihollinen pyrki sytyttämään tulipaloja. Pahimmat pommit eivät meille näkyneet, mutta meidänkin mäki tärähteli ja ikkunat helisivät täällä 100 km päässä, kun ne kaupunkiin putosivat. Kädet menivät ristiin silloinkin. Siellä pommisateessa olivat omaiset ja muut Helsingin asukkaat pommisuojissaan, jonne hälytyssireenien soidessa olivat kiiruhtaneet. Turvassa ei oltu sielläkään, jos pommi osui kohdalle. Osumia tulikin. Myös sairaalaan, jossa entinen presidentti, Svinhufvud makasi kuolinvuoteellaan. Hänet jouduttiin siirtämään talvipakkaseen kadulle. Vanhan itsenäisyystaistelijan elämä päättyikin pian tämän jälkeen 29/2 -44. Hyvän ilmatorjunnan tehokkuuden vuoksi tappiot jäivät kuitenkin vähäisiksi. Myös meidän läheisemme selvisivät hengissä. Vielä nytkin, kun kuulen kauniin laulun "leijat Helsingin yllä vasten tummaa samettia", muistan tuon illan, vaikka kaunis laulu tarkoittaakin ihan muuta.

Kesäkuun 8-na päivänä sukua kokoontui Haapasaloon viettämään Joel-papan 75-v päivää. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen. Omenapuut, jotka olivat kestäneet talvisotatalven pakkaset, kukkivat jälleen. Isommat tytöt olivat opettaneet meille ihan uuden laulun. Me serkukset lauloimme sen papalle:

"Kotimaani ompi Suomi,
Suomi, armas synnyinmaa,
missä valkolatva tuomi
ahon laitaa kaunistaa......."

Meidän pihalla ei tuomea kasvanut, siispä sanoja vähän muutettiin: missä valkorunko koivu pellon laitaa reunustaa". Pieni "Nummentonkija" sisälläni päätti, että tuomi ei kauaa saa meidän pihalta puuttua! Me lauloimme kotimaastamme, mutta juuri niinä päivinä se oli sota-ajan suurimmassa vaarassa. Neuvostoliitto oli keskittänyt Karjalan Kannakselle valtavan sotakoneiston ja 9/6 se alkoi suurhyökkäyksensä. Kaikki miehet, jotka olivat välillä olleet kotiutettuina, kutsuttiin jälleen aseisiin. Karjalan asukkaat joutuivat kiireesti lähtemään toiselle evakkomatkalleen kohti turvallisempaa länttä. Oli kaunein kesän aika, mutta surullisina he ymmärsivät, että nyt he joutuvat jättämään kotinsa lopullisesti. Meillä ei ollut talvisodan aikana Karjalan siirtolaisia, mutta nyt meille ohjattiin heinjokilainen maanviljelijäperhe. Ensiksi tänne ehti Elina-äiti pienen Terttu-vauvan kanssa. Naapurin invalidi-isäntä toi heidät linjaardirattaillaan. Elina istahti lapsi sylissään uupuneena, mutta jotenkin helpottuneena, kun pakomatkaa ei enää tarvinnut jatkaa, tuvan keinutuoliin. Hän kertoi itkien kodistaan, jonka taas oli joutunut jättämään ja evakkomatkasta. Hänellä oli murhe 14-vuotiaasta Raimo-pojastaan, joka oli tulossa lehmien kanssa ja Vihtori-isästä, joka taittoi koko pitkän matkan hevosella ja kärryillä, johon he olivat kiireesti pakanneet tavaroitaan. Äitikin itki. Hänellä oli huoli isästä, joka taas oli matkalla kohti etulinjaa. Elina oli valoisa karjalaisluonne, juuri sellainen kuin runoilija Heli Laaksonen kuvaa runossa "Itäse ihmise":

"....ei mee krymppy ottas syntyne oikkein käsitet,
et jolla o ain valop pääl."

Uupumuksestaan levänneenä Elina jo nauroikin. Minua ja kesäsiskoani ja serkkuani, Pirkkoa kiinnosti kovasti, millainen poika Raimo oli. Olimme 8 ja 9 vuotiaita ja mietimme, viitsisikö niin paljon meitä vanhempi poika ollenkaan leikkiä? Elina kertoi ja vähän meitä narrasikin! Raimolla on isot, isot korvat! Mielikuvituksemme lensi: no varmaan kuin Mikki-Hiirellä! Kun sitten muutaman päivän perästä näimme joukon ihmisiä ja lehmiä kävelevän tiellä (meiltä näkyy kauas), olimme jo valmiina tien varren leppäpusikossa tuota ihmepoikaa katsomassa. Suuri pettymys, ihan tavalliset korvat hänellä oli, mutta näkyiväthän ne sängelle ajellusta päästä! Raimo pääsi äitinsä halattavaksi, eikä meistä salakurkkijoista mitään tiennyt. (Ei tiedä vieläkään, jos ei satu tätä juttua näkemään!) Lehmät, Helmi ja Hertta talutettiin tallin tyhjään hevosen pilttuuseen ja myöhemmin laitumelle. Sellaisia lehmiä emme olleet aiemmin nähneetkään. Meillä oli Auyshirekarjaa ja joissakin taloissa ruskeata, sarvetonta Länsi-Suomen rotua. Helmi ja Hertta olivat valkoselkäisiä kyyttöjä, Itä-Suomen karjaa. Kesti vielä pitkään, ennen kuin Vihtori-isä ehti pitkältä, halki Etelä-Suomen kestäneeltä matkaltaan. Halausten jälkeen he ryhtyivät purkamaan muuttokuormaa. Itku siinäkin Elinalta tuli, eikä se ihme ollutkaan. Monta sadetta oli kuorma saanut ja liinavaatteet olivat homeessa. Ei ollut muovia keksitty silloin. Suurin osa astioista oli särkynyt. Monta kertaa oli Vihtorin pitänyt ohjata hevonen yli ojien ja kantojen metsän suojaan, kun vihollisen pommikoneita oli lentänyt yli. Perhe oli nyt koossa. Pappa muutti talon puolelle ja antoi tupansa heidän käyttöönsä. Siellä he saivat olla omassa rauhassaan. Elina sai valmistaa ruokaa hellalla ja sen paistinuunissa. Kun äiti lämmitti tuvan leivinuunin, tuli Elinakin tekemään leipomuksiaan. Elinan leivät olivat ihan ihmeellisiä. Pieniä ruisleipiä, joiden päälle hän laittoi puuroa, tai perunamuusia ja rypytti reunat hassusti! Epäluuloisina me niitä maistoimme, mutta herkullisia ne olivatkin, karjalanpiirakat.
Karjalan Kannaksella ja myös muilla rintamilla Suomen sotilaat puolustivat isänmaata ylivoimaista vihollista vastaan. Puolustuslinjalta toisensa perään oli vetäydyttävä. Viipuri oli jälleen menetetty jo suurhyökkäyksen alussa. Suomen hallitus ilmoitti vaikean tilanteen vuoksi neuvostohallitukselle, että se oli valmis rauhantekoon. Neuvostohallitus ilmoitti Tukholman kautta, että se suostuu keskusteluihin vain siinä tapauksessa, että Suomen presidentti ja ulkoministeri vakuuttaisivat Suomen antautuvan. Se olisi johtanut maan miehittämiseen. Samaan aikaan Helsinkiin saapui Saksan ulkoministeri von Ribbentrop. Hän ilmoitti Saksan auttavan Suomea vain, jos se sitoutuisi rauhaan vain Saksan suostumuksella. Hän uhkasi myös keskeyttää kaikki elintarvike- ja aselähetykset. Hallitus ja Mannerheim suosittelivat tällaisen sitoutumisen tekemistä, sillä muuten ei Suomen puolustus kestäisi. Presidentti Ryti teki nyt suuren valtiomiestekonsa kirjoittamalla Ribbebtropin kanssa sopimuksen, että HÄN EI PRESIDENTTINÄ aloita rauhanneuvotteluja eikä solmi rauhaa ilman Saksan suostumusta. Saksasta saatiin nyt arvokkaita taisteluaseita. Niiden avulla Neuvostoliiton armeijan eteneminen saatiin pysäytetyksi. Taistelut olivat raskaita, sillä vihollinen asetti yhä suurempia joukkoja taisteluihin, mutta lopulta sen oli todettava, ettei pysty tekemään loppua Suomen puolustuksesta. Suomessa ymmärrettiin saadun vain hengähdysaikaa. Oli päästävä irti sodasta. Presidentti Ryti erosi 1/8 ja Eduskunta valitsi pikaisesti uudeksi presidentiksi Mannerheimin. Hän pääsi aloittamaan työnsä jo 5/8. Kolme päivää myöhemmin Antti Hackzell muodosti uuden hallituksen, jonka ulkoministeri Carl Engkell oli valmis etsimään rauhaa. Neuvostoliitolle esitettiin rauhantiedustelu 25/8. Ehtona oli, että Suomen oli katkaistava suhteensa Saksaan ja vaadittava sitä poistamaan joukkonsa. Rytin Ribbentropin kanssa tekemä sopimus ei sitonut Mannerheimiä. Suhteet Saksaan katkaistiin 2/9. suomalaisten aseet vaikenivat 4/9, mutta venäläisten vasta seuraavana päivänä. Suomen rauhanvaltuuskunta ylitti rintamalinjan 6/9. Valtuuskunta allekirjoitti 19/9-44 välirauhansopimuksen. Raskaita torjuntataisteluja ei oltu turhaan käyty. Neuvostoliitto ei enää vaatinut Suomea antautumaan. V. 1940 rauhansopimus oli jälleen saatettava voimaan, lisäksi Suomen piti luovuttaa Petsamo ja vuokrattava Hangon sijasta Porkkalan niemi. Saksalaiset oli karkotettava. Sotakorvauksina oli suoritettava 300 miljoonan kultadollarin arvosta tavaraa. Se oli kuitenkin vain puolet siitä määrästä, mikä edellinen vaatimus oli ollut. Raskas, mutta silti mahdollinen toteuttaa. Kenraalieversti Andrei Shdanovin johtama valvontakomissio tuli valvomaan sopimuksen täytäntöönpanoa. Vieläkään ei täyttä rauhaa saatu. Oli jäljellä Lapin sota. Aseleposopimuksen mukaan reserviläiset oli kotiutettava. Varusmiesten tehtäväksi jäi saksalaisten karkottaminen. He eivät parhaalla tahdollaankaan olisi ehtineet poistua vaaditun kahden viikon sisällä. Entisiä aseveljiä vastaan ei olisi haluttu taistella, mutta saksalaiset itse aiheuttivat vihollisuudet. He yrittivät 15/9 ottaa Suursaaren haltuunsa tarkoituksella sulkea Suomenlahti. Saaren puolustajat löivät ylivoimaisen hyökkääjän takaisin. Venäläiset uskoivat nyt, että Suomi otti tosissaan karkotusta koskevan sitoutumisensa. Saksalaisilla oli paljon varustuksia, jotka he halusivat viedä mukanaan ja siksi he yrittivät vain viivyttää suomalaisia. Tornion suunnalla käytiin silti kiivaita taisteluita. Saadakseen mahdollisimman paljon tavarastaan mukaansa saksalaiset räjäyttivät siltoja ja teitä takanaan ja käytännöllisesti polttivat Lapin maan tasalle. Väestö saatiin, saksalaistenkin avulla, turvaan Ruotsin puolelle ja etelään. Viimeiset saksalaiset vetäytyivät vasta 25/4-1945 Norjan puolelle. Sota, joka oli vaatinut valtavia menetyksiä, oli nyt loppunut . Rintamalla surmansa saaneiden määrä oli 86 000. 57 000 miestä ja naista jäi invaliideiksi ja 400 000 menetti kotinsa. Alueluovutusten yhteydessä menetettiin 13% kansallisomaisuudesta. Lappi oli rakennettava uudelleen ja saatava uudet kodit kotinsa menettäneille. Lähes viisi vuotta kestänyt sota oli aiheuttanut suuria menoja ja nyt oli vielä ryhdyttävä maksamaan raskasta sotakorvausta. Suomi oli kuitenkin tälläkin kerralla onnistunut säilyttämään itsenäisyytensä. Baltian maiden kohtalo osoitti, mitä myöntyminen 1939 Neuvostoliiton vaatimuksiin olisi merkinnyt. Raskaat ponnistukset ja uhraukset eivät olleet turhia. Siitä kiitos Suomen urheille sotaveteraaneille.

(Ne tapahtumat ja luvut, joita näistä Suomessa käydyistä sodista olen kirjoittanut, olen poiminut Tauno Kuosan kirjasta "Jokamiehen Suomen historia. Autonominen ja itsenäinen Suomi")

4. marras, 2013

Lautanen, jolla on tarina

Tämä kaunis lautanen on Arabian tekoa. Sillä tuskin on suurta antiikkiarvoa, mutta tarina sillä on. Se on aikoinaan kuulunut Heinjoen Marttojen astiastoon, jonka hoitajana Elina oli toiminut. Kun he joutuivat lähtemään toiselle evakkomatkalleen, olivat he kiireessä pakanneet myös ne astiat kärryilleen. Suuri osa astioista oli matkalla särkynyt, mutta tämä säilyi ehyenä pitkällä matkalla Etelä-Suomen halki tänne Haapasaloon, jossa Elina perheineen vietti evakkoaikansa. Kun sitten rauha oli saatu ja siirtolaisten asutusasiat järjestettyä, pääsivät hekin muuttamaan uuteen kotiinsa Karkkilan kauppalaan. Lähtiessään Elina antoi lautasen äidilleni muistoksi ystävyydestä vaikeana aikana. Äitini piti sitä suuressa arvossa ja niin pidän minäkin nyt, kun se on omaisuuttani. Eikö se olekin kaunis?

Vuodet sodan jälkeen.

Aseet olivat vihdoin vaienneet ja Suomen kansalaiset pääsivät rauhan töihin. Elämä oli kuitenkin vielä ahdistavaa. Edessä oli suunnaton jälleenrakennustyö. Kotinsa menettäneille oli saatava uudet asuintilat. Raatalassa ei kartanoita ollut, mutta kylän suurimmat talot joutuivat luovuttamaan osan pelloistaan ja metsistään ja niistä muodostettiin uusia asutustiloja siirtoväelle ja rintamamiehille. Pienempien osuus otettiin veroina ja luovutuksina. Uudet asukkaat sopeutuivat nopeasti kyläläisiksi. Erilaiset murteet joskus aiheuttivat väärinkäsityksiä puolin ja toisin. Vilkkaat ja lahjakkaat karjalaiset ottivat pian paikkansa niin nuorten riennoissa kuin yhteisten asioiden hoidossakin. Sukulaisiakin heistä tuli, kun avioliittoja solmittiin uusien tulokkaiden ja "alkuasukkaiden" välillä. Elintarvikkeiden säännöstely jatkui vielä vuosia. Kenraalieversti Shdanovin johtama valvontakomissio oli maassa valvomassa, että välirauhasopimuksen ehtoja noudatettaisiin. Suomen hallitukset pyrkivät näitä kaikkia ehtoja noudattamaan ja suorittamaan raskaat sotakorvausvaatimukset. Tehtaita perustettiin, sillä suurin osa sotakorvauksista maksettiin koneina ja laivoina. Ylivoimaisen ulkopoliittisen painostuksen vuoksi jouduttiin tekemään päätöksiä, jotka tuntuivat suomalaisista vääriltä. Suojeluskunta- ja Lottajärjestöt oli lopetettava "fasistisina" järjestöinä. Kuitenkin ne olivat olleet tärkeitä Suomen puolustuksessa. Oli rankaistava "sotasyylliset" : sodanaikaisten hallitusten pääministerit ja osa ministereistä, sekä presidentti Ryti. Hänen tekemänsä Ribbentrop-sopimus vaikutti raskauttavana oikeuden päätöksessä ja hän sai 10 v. kuritushuonerangaistuksen. Hän kuitenkin pelasti Suomen itsenäisyyden kirjoittamalla omissa nimissään sopimuksen, josta tiesi joutuvansa yksin vastaamaan ja jonka avulla saatiin ne aseet, joilla estettiin Neuvostoliittoa miehittämästä koko Suomea. Toisen maailmansodan lopullinen rauhansopimus kirjoitettiin Pariisissa 10/2 1947. Suomen hallitus oli yrittänyt turhaan saada lievennyksiä välirauhanehtoihin. Alue- ja sotakorvauksia koskevat vaatimukset jäivät voimaan. Länsiliittoutuneet eivät Suomen erillisasemaa ymmärtäneet, vaikka tunnustivatkin talvisodan vääryyden. Suomi oli kuitenkin taistellut Saksan rinnalla. Silloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat samalla puolella ystäviä, vaikka pian rauhanteon jälkeen niiden välillä alkoi ns. "kylmä sota." Haapasalossa , kuten muuallakin Raatalassa ja Suomessa aherrettiin rauhan töissä. Kaikenlainen kehitys oli ollut pysähdyksissä monia vuosia ja pellot ja rakennukset korjaamatta. Oli ehditty ja jaksettu tehdä vain kaikkein välttämättömin. Jo v. 1946 nousi kalliolle, Haapasalon peltojen keskelle kulmakunnan tiilimuuntaja, josta sähkölinjat vedettiin muuntajapiirin taloihin. Pari vuotta myöhemmin niihin lisättiin voimajohdot. Rajalan koneyhtymä voi nyt ostaa sähkömoottorin tappuria, myllyä ja sahaa pyörittämään. Sähköistäminen toi helpotusta maataloustöihin ja helpotti se emäntienkin työtaakkaa ja vapaa-ajan harrastuksia. Rakennusten pärekatot korvattiin vähitellen tiilikatoin. V. 1952 Haapasalon kaivoa suurennettiin ja tupaan ja navettaan vedettiin vesijohdot. Naapurien kanssa oltiin paljon tekemisissä töiden merkeissä, mutta myös muuten. Sota-aikana oli ollut paljon hautajaisia, mutta nyt kokoonnuttiin iloisempien juhlien merkeissä. Häitä oli Raatalassa usein ja syntymäpäiviä myös juhlittiin. Kaikki tavara oli vielä niukassa ja kortilla, mutta kyllä keinot keksittiin. Kun pitokokki tuli taloon, tulivat sinne naapuritkin ja toivat tullessaan vähän maitoa, nokareen voita ja muutaman kananmunan. Niistä kokit loihtivat runsaan, herkullisen tarjottavan. Ensi töikseen he leipoivat ison limpputaikinan ja sitä paistaessaan tutustuivat talon leivinuuniin. Limput annettiin tarvikkeiden tuojille lämpimäisiksi kotiin lähtiessään. Haapasalossa juhlittiin 8/6 1949 Joel-papan 80-vuotispäivää. Olihan se kunnioitettava ikä siihen aikaan, mutta hänen pitkä partansa antoi vaikutelman vieläkin korkeammasta iästä. Päivänsankari oli vielä hyvissä voimissa. Hän osallistui kaikkiin talon töihin, teki tuvassaan puutöitä tarpeen mukaan, pilkkoi polttopuut ja teki talvisin perkaustöitä metsässä. Hän seurasi maailman tapahtumia kuunnellen radiota ja lukien lehdet tarkoin. Pappalla oli vankat mielipiteet asioista ja hän esitti ne selkeästi, kinasikin mielellään, jos oli eri mieltä. Juhlissa sattui joskus kömmähdyksiäkin. Meidän juhlassamme se oli jäätelö, joka ei jostain syystä onnistunutkaan, vaan jäi liian löysäksi. Ehkä oli liian lämmin ilma. Ei pitokokki voinut sellaista jälkiruokaa juhlaväelle tarjota. Mainehan siinä olisi mennyt! Isä teki matkan Osuuskauppaan toivoen, että sieltä saisi jotain muuta jälkiruuan ainesta. Kauppaan olikin tullut ihkaensimmäiset kuivatut aprikoosit. Niistä keitettiin kiisseli ja se vasta hyvää olikin. Ei jäätelökään hukkaan mennyt. Juhlien lapsivieraat saivat käydä sitä aitassa syömässä ja vilkas liikenne sinne olikin! Vielä nytkin jotkut muistavat, kuinka saivat syödä jäätelöä niin paljon, kun jaksoivat. Hyvistä aineksista se tehty oli, vaikkakin vetelää. Paremmalta se maitui kuin sen ajan "joppijäätelö", jota kaupunkimatkoilla joskus ostettiin. Arkisissa töissä ahertaen, välillä juhlien kuluivat vuodet. Elämä alkoi helpottua pikku hiljaa. Säännöstelya jatkui vielä kauan, mutta vähitellen kauppoihin alkoi tulla tavaraa, jota jo ilman ostokorttia sai . Tavara loppui usein kuitenkin kesken ja kauimmaiset asiakkaat jäivät ilman, kun eivät olleet tienneet sitä tulevan. Tuttu kauppias laittoi uskollisille asiakkailleen silloin "tiskin alle", etteivät he joka kerta ilman jääneet. Olen minäkin ostanut äidilleni hiivaa tiskin alta useammankin paketin, kun siitäkin aina pula oli, sekä kahvia, kun sitä kortilla alkoi saada. Kahvi vapautui säännöstelystä viimeisenä v.1954 ja silloin jäivät käytöstä myös ostokortit. Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan aseman 18/9 1952. Suomi oli suorittanut sotakorvauksen aikataulun mukaisesti. Se oli laskettu kultadollarien 1938 hintatason mukaan. Rahan arvo oli inflaation vuoksi muuttunut. Vaikka Neuvostoliitto oli antanut joitakin myönnytyksiä, oli lopullinen korvaussumma n. kaksinkertainen. V. 1952 oli muutenkin merkittävä Suomen ponnistellessa takaisin "maailmankartalle" vaikeiden sotavuosien jälkeen. Helsinki oli saanut järjestettäväkseen ensimmäiset toisen maailmansodan jälkeiset Olympiakisat. Urheilijoita kaikilta maailman kolkilta saapui kisoihin. Myös Neuvostoliitosta tuli joukkue ensimmäisen kerran. Aikaisemmin se ei ollut kisoihin osallistunut. Suomi sai kiitosta kisojen onnistuneesta järjestämisestä (vaikka koko ajan satoikin)! Vuoden "kruunasi" vielä sekin, että kaunis "Suomen neito", Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi", maailman kauneimmaksi. Minulle ja tyttöystävilleni se oli iso asia, olihan Armi meidän ikätoverimme! Kyllä minun Joel-pappanikin sen asian noteerasi, seurasihan hän tarkoin tapahtumia niin kotimaassa kuin maailmallakin.

Iso-isäni tarina. Illan rauhaan.

Illan rauhaan

1950-luvun vuodet kuluivat. Parempaan päin oltiin menossa. Kun ei enään tarvinnut suorittaa Neuvostoliittoon sotakorvauksia, joista ei maksua saatu, saatiin kansalaisten töiden tulokset käyttää oman maan eduksi ja vientiin, josta valtio sai tuloja. Suomalaiset olivat yksimielisesti puolustaneet maataan sodan aikana, kun ulkoinen uhka sitä kohtasi. Rauhan tultua ei samaa yksimielisyyttä riittänytkään. Eri väestöpiirit ja poliittiset puolueet kiistelivät eduistaan. Lakkoja oli yhtenään ja maan hallitukset vaihtuivat. Palkat ja hinnat nousivat, kun hallitusten oli lakkojen vuoksi annettava periksi saadakseen ne loppumaan. Seurauksena oli kiihtyvä inflaatio. Mannerheimin jälkeen presidentiksi oli valittu J.K. Paasikivi. Hänen uusi linjansa oli, että itäisen suurvallan rinnalla voitaisi tulla toimeen vain luomalla siihen ystävälliset suhteet. "Minkä olemme miekalla hävinneet, se meidän tulee kynällä korjata." Samaa linjaa noudatti myös Paasikiven väistyttyä presidentiksi valittu Urho Kekkonen. Maailma oli jälleen ajautunut kahtia. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ja heidän liittolaistensa välillä vallitsi ns. kylmä sota ja monta kertaa oltiin ydinsodan partaalla. Neuvostoliitto otti herkästi kantaa Suomen poliittisiin päätöksiin. Sodan aikana vankilassa istuneet äärikommunistit olivat päässeet vapaaksi ja alkoivat koota joukkojaan. Vasemmiston kannatus nousi suuresti. He ihannoivat Neuvostoliittoa. Toisin ajattelevilla oli vaikeaa, kun piti kieltää selvät tosiasiat, kuten esm. se, että Suomi ei laukaissut ns. Mainilan laukauksia, eikä aloittanut talvisotaa, sekä Karjalan menetys. Ja sitten oli äärioikeistolaisia, joita tämä "suomettuminen" niin harmitti, että he olisivat olleet valmiita jälleen "puskemaan päätään Karjalan mäntyihin". Viisaat hallitukset ja presidentti pystyivät kuitenkin pitämään välit Neuvostoliittoon kunnossa. Sen panssarit vyöryivät Prahaan ja Budabestiin, kun Unkarin ja Tsekkoslovagian kansat yrittivät lisätä itsenäisyyttään. Vaikka Suomi olikin saanut säilytettyä itsenäisyytensä, piti Neuvostoliitto silti sitä "etupiiriinsä" kuuluvana. Hyötyäkin ystävyydestä oli. Neuvostoliitossa luotettiin Suomen vientituotteisiin ja kauppa kävi. Sieltä taas tuotiin öljyä ja kauppa oli edullista vaihtokauppaa.

Hallitukset hoitivat suhteita itään, mutta myös menestyksellä länsimaihin. Kansa maalla ja kaupungeissa eli arkista elämäänsä. Niin myös Haapasalossa. Niukkaa oli vieläkin, mutta elintaso nousi koko ajan. Uusia tuotteita saatiin maahan ja koneita tehtaisiin ja maanviljelyyn, sekä koteihin. Joel-pappa oli edelleen virkeä ja terve. Muisti säilyi terävänä. Innokkaasti hän seurasi tapahtumia maailmalla ja kehitystä kotimaassa. Paljon olikin ehtinyt tapahtua hänen elinaikanaan. Olivat tulleet autot, junat, puhelimet, radiokin, josta ääni tuli ilman lankoja ja lopulta kuvakin. Ilmassa lensivät koneet ihmisiä kuljettaen, vaikka "Suuret keksinnöt"-kirjassa, jonka pappa oli huutanut Kalle-veljensä jälkeen pidetystä huutokaupasta sanottiinkin, että "ihmisen on mahdotoin oppia lentämään!" Pappa naureskeli, että "Rättäkitti" oli ollut oikeassa". Rättäkitti oli ollut tietäjä ja noita, joka oli elänyt Loimaan puolessa ja josta papan lapsuudessa oli kerrottu tarinoita. Rättäkitti oli ennustanut:" Maailma köytetään rautavöin ja ajetaan päättömillä hevosilla." Rautatietä oli pappa itsekin ollut rakentamassa, puhelin- ja sähkölinjat ympäröivät maailmaa ja kaapeleita oli mertenkin pohjaan upotettu! Kyllä Rättäkitti tiesi! Suunnitteli pappa itsekin parannuksia. Kun oli kiire sadonkorjuuaika, tuumi pappa, että "semmonen tappuri pitäisi saada, jonka voisi ajaa aina lappoon viereen, niin säästyttäisiin aikaa vievältä liiteriin ajolta." Sitten tuli se päivä, kun Jouko-serkkuni ajoi uuden puimurinsa meidän ruispellon päähän. Pappa seurasi saran päässä, kun tyttärenpoika , paitsi pui, myös leikkasi viljan. Jyvät kulkivat kiltisti säkkeihin, "tappuri" oli kätevämpi kuin hän oli toivonutkaan. Pappa oli terve ja otti osaa töihimme. Edelleen hän teki tuvassaan puusepäntöitä. Lähes 90-vuotiaana hän teki minulle kangaspuutkin. Hän viihtyi kotona, vain harvoin kävi vierailuilla. Hänen lapsensa olisivat mielellään ottaneet papan kotiinsa pidemmäksikin ajaksi, tai edes yön yli. Illan tullen kuitenkin hurahti aina auto pihaan ja pappa kotiutui. Oma tupa ja sänky oli paras. Harvoin hän asioilleen Saloonkaan lähti. Minua hän pyysi toimittamaan pikanelliostoksensa. Mällin imeminen ei ollut muotia siihen aikaan, eikä pikanellia Salosta muualta saanutkaan kuin Salon- Kauppa- Osake-Yhtiöstä. Ei siellä ihmetelty, vaikka nuori tyttö osti "mälliä". Taisivat Salon kauppiaat vielä pitkäpartaisen Haapasalon tuntea ja arvasivat, kenelle ostokseni kuului. Koinruoho, (Maruna), oli papan flunssalääke. Sitä hän pureskeli ihan kuiviltaan, vaikka se on kitkerä lääke kahviinkin sekoitettuna. Ei papan suussa mikään ollut liian karvasta, hapanta tai suolaista. Kun minä löysin elämäntoverini ja meidän häitämme vietettiin Juhannuksena -58, teki pappa poikkeuksen. Hän lähti Saloon ja osti uuden, hienon mustan puvun. Lähti mukaan kirkkoon, jossa meidät vihittiin. Kun vanhempamme tulivat onnittelemaan, nousi pappakin penkistään ja tuli toivottamaan meille Jumalan siunausta. Minun ryhdikäs, komea pappani, kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni.

Omaisemme kävivät meillä usein. Pappa piti kovasti lapsenlapsistaan ja heidän lapsistaan. He viihtyivät hänen tuvassaan. Pappa oli tehnyt Fortuna-pelin ja pelasi sitä heidän kanssaan. Kun sitten meidän esikoisemme syntyi, tuli hänestä papalle hyvin tärkeä. Oli Tapaninpäivä v. -59, kun lähdin sairaalaan jo ennen papan heräämistä. Hän oli heti aamukahville tullessaan kysynyt, missä Kirsti on. Äitini oli vastannut: "Hän lähti Tapania ajamaan". Kun vauva sattui olemaan poika, tuli nimikin mukana. Joka aamu papan ensimmäinen kysymys oli: "Kuinka Tapani voi?" Väsymättä hän heijasi vauvan vaunuja ja näytti sille kuvia: "Katso kuva, katso kukka:" Niin Tapanin ensimmäisiä sanoja olivatkin kuva ja kukka! Usein pappa sanoi: "Kunpa eläisin niin kauan, että tuo poika ihan itse tulisi minun tupaani." Minusta sellainen toivomus tuntui hassulta. Miksi ei eläisi? Pianhan poika kasvaa ja pappa oli niin pirteä ja terve. Hän jaksoi tehdä pitkän saunamatkankin metsänreunassa olevasta saunastamme kelpo löylyjen jälkeen kuin kuka tahansa nuorempikin. Sunnuntaiaamuisin tupaan tullessaan hän tapasi tehdä ryhdikkään "jeffreittari-asennon" ovensuussa ja sanoi: " Nukuin taas ilman kiikuttamatta." Papan toive toteutuikin. Kun Tapani oppi kävelemään ja hänen elämänsä toinen kesä tuli, ei kestänyt kauaakaan, kun hän taapersi pappantuvan oven taakse, kolisteli siellä ja huusi: "Pappa, pektus!" Pappa päästi pojan sisälle ja antoi hänelle Pektus-pastilleja, joita hänellä aina oli lastenlastensa varalle. Yhdessä he kävelivät pihalla. Ensin talutti pappa Tapania, mutta sitten jo Tapanin askel tuli vikkelämmäksi. Hän kuitenkin hidasti sitä, sillä nyt talutti Tapani pappaa. Niin kuluivat kesän kauniit päivät ja tuli syksy ja marraskuun toinen päivä 1961. Viimeistä edelliseen elinpäiväänsä asti teki pappa tavalliset askareensa ja lähti illalla nukkumaan. Aamulla häntä ei kuulunutkaan kahville. Hän oli yöllä tullut koviin vatsavaivoihin. Vaivat tuntuivat kuitenkin loppuvan ja luulimme, että kyse oli vain tilapäisestä häiriöstä. Pian vaivat alkoivat uudelleen. Lääkäriä ei tavoitettu puhelimella ja isäni lähti hakemaan häntä autolla joltakin kotikäynniltä, jolla hänen kerrottiin olevan. He viipyivät kauan. Äitini piti jo lähteä karjaa hoitamaan ja jäin yksin papan luokse. Hänen kipunsa yltyivät. Aloin jo aavistaa, että kuolema oli tulossa. En ollut ennen kuolevan vierellä ollut ja minua pelotti. Toivoin, että lääkäri ja isä pian ehtisivät, mutta he viipyivät. Papan hengitys muuttui kovaksi ja sahaavaksi. Nyt tiesin lähdön hetken koittaneen. Aloin hiljaa lausua Herran siunausta. Rukoillessani papan hengitys tasaantui; hän hengitti nyt hiljaa ja rauhallisesti. Kun sain rukoukseni loppuun, kuului papan huulilta viimeinen hengähdys. Hän jäi rauhallisen näköisenä nukkumaan. Minua ei enää pelottanut. Istuin papan vuoteen vierellä kauan. Tuntui kuin se "rauha", jota juuri olin rukoillut, olisi tullut siihen huoneeseen ja että itsekin olisin päässyt siitä osalliseksi. Pappa oli astunut rajan yli, minä jäänyt tälle puolelle, mutta hänen siirtyessään sinne olin aavistanut, että siellä oli jotain ja että se oli hyvää. Tiesin, etten enää koskaan pelkäisi kuolemaa. Sitten tulivat isä ja lääkäri. Lääkäri tutki pappaa, silitti hänen tuuheaa, pitkää partaansa ja sanoi:"Komea parta, komea pappa."

Kylmänä marraskuun päivänä saatoimme papan Kuusjoen Uudelle Hautausmaalle, jonne hän itse oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin saattanut Amanda-vaimonsa ja neljä heidän lapsistaan. Pieni muistotilaisuus pidettiin täällä kotona, Haapasalossa. Joku saattoväestä tuli kysyneeksi Tapanilta:" Kuka nyt taluttaa pappaa?" Hän sai yksinkertaisen, selkeän vastauksen:"Enkeli nyt pappaa taluttaa." 19. helmi, 2014

Etusivu, Nummentonkija

Etusivu, Haapasalo