Kirjoituksia kuvien kera 2013

Viljat ovat lähes kaikki puitu ja pellot "värisevät sängin paljain..." (Lainaus Heikki Asunnalta.)

"Saavu syyskuu, vaikka kuihtuu jo ruusun ihanuus..."

Kalenterimme näyttävät jo syyskuuta. Yläpuolella oleva kuvani, vaikka onkin parin vuoden takainen, kuvaa hyvin syyskuun ensimmäisten ja elokuun viimeisenkin päivän taivasta. Välillä kulkivat mustat pilvet, oli pimeää ja synkkää ja sitten taas aurinko säteili koko voimallaan. Hetken päästä alkoi ilman varoittavaa tihkua sataa oikein roimasti. Tuli yhtä aikaa isoja ja pieniä pisaroita. Ukkonen jyrisi ihan kohdalla, mutta kuitenkin kaukana, ylhäälläpäin. Kaipa ne isot pisarat lähtivät matkaan rakeina, mutta eivät sulamatta maahan ehtineet. Tuntui todella, että syksy oli alkanut säänkin puolesta, eikä vain kalenterissa. Mutta ei kesä meitä vielä jättänyt! Tänään taas aurinko lämmitti ihanasti. Sateessa surkeina nuokkuneet kukkaset nostivat vartensa aurinkoa kohti. Vielähän syyskesän kasvit ovat parhaassa kukinnassaan, eivätkä myöhäisimmät ole ehtineetkään kukkaan. Komea maksaruoho vasta vähän punertaa. Viereinen kuva, jossa Amiraali vierailee, on sekin viime syksyinen, lokakuussa otettu. Perhosia en tänään nähnyt, mutta kyllä ne vielä tulevat, kun aurinkoisia päiviä jatkuu. Ruska on vasta vähän alussa. Vuoden värikkäin aika on edessäpäin. Siitä saamme nauttia ja koota voimia ja muistoja kestämään syksyn kylmät ja viimat sitten, kun ne todella tulevat! Kaikille, jotka jaksoivat lukea tämänkin vuodatuksen, toivotan oikein ihanaa syysaikaa!

Tämän kauniin ruukun sai äitini nyt jo yli 60 v. sitten hyvältä ystävältään, Helga Holmenilta.

Helga oli naapurimme emäntä. Vaikka hän oli äitiäni 10 v. vanhempi, oli heidän välilleen syntynyt lämmin ystävyys. Minulle hän oli Helga-täti, vaikka ei mitään sukua meille ollutkaan. Hän oli niitä ihmisiä, jotka elivät vaatimatonta ja hiljaista elämäänsä itseänsä korostamatta. Hänen ainutkertaisesta elämästään ei jäänyt merkkiä historioihin, eikä matrikkeleihin. Tuskin siitä kirkonkirjoistakaan kukaan kyselee, kun ei hänellä ollut lapsia. Meitä, jotka vielä muistamme hänet, ei ole enää monta. Siksi aion nyt kirjoittaa pienen tarinan siitä, mitä tiedän hänen elämästään ja mitä itse muistan.

Helga syntyi pienen talon, tai torpan tyttärenä 13.3. 1896. Kansakouluunkin hän pääsi, vaikka useimmat ikätoverinsa joutuivat vielä siihen aikaan tyytymään kylän eri kulmakunnilla muutamia viikkoja vuodessa pidettäviin kiertokouluihin. Helgalla oli hyvä muisti ja hyvä lukupää. Laskento oli hänelle helppoa. Hänen käsialansa oli kaunista ja sujuvaa ja hänellä oli hyvä nuottikorva ja heleä lauluääni. Käytännön töissä ei hän sitten parhaimmillaan ollutkaan. Häntä pidettiin aikavana ja hitaana, töissä ei ollut "satoa". Kun hänestä sitten tuli pienen talon emäntä, arvostettiin juuri niitä ominaisuuksia, joita häneltä puuttui. Hän olisi paremmin sopinut johonkin toimistoon, jossa olisi saanut käyttää hyvää muistiaan ja laskutaitoaan, sekä kirjoitella kauniita numeroitaan ja kirjaimiaan.

Oli kuitenkin töitä maatiloillakin, joissa Helgan työtä arvostettiin. Kun heiniä, tai viljaa lapotettiin (nosteltiin seipäille), hän oli haluttu työntekija. Hänen laposensa olivat kauniita, alta aukiolevia, joissa heinä hyvin kuivui, eikä hän siinä työssä hidaskaan ollut. Tappuripäivinä hän oli haluttu "pöydällenostaja", sillä hän antoi puimakoneen syöttäjälle sopivia kasoja, joita oli helppo työntää tappurin suusta sisään, eikä ollut hidas siinäkään. Helgan mies, Oskari Holmen oli vaimoansa paljon vanhempi. Kun Oskarin kunto oli alkanut rapistua, olivat he antaneet talonsa vuokralle. Vuokralaisperhe asui talon isossa tuvassa ja suuremmassa kamarissa, Isäntäpari asui pienemmässä kamarissa. Sen oikeassa ovensuunurkassa oli hella ja vasemmassa piironki. Pitkillä seinillä olivat sivusta aukivedettävät karmisängyt. Huoneen ainoan ikkunan edessä oli pöytä ja sen yläpuolella riippui amppelissa "Rakkaus", Annansilmäbegonia, jonka riippuoksilla kesäisin ryöppysivät vaaleanpunaiset kukkatertut. Kun äiti lähetti minut viemään lämpimäisleipiä Helga-tädille, paistoi hän pullanpalasia voissa ja kieritti niitä sokerissa. Hän oli huomannut, kuinka minä näistä "köyhistä ritareista" tykkäsin! Helga oli muutoinkin suureksi avuksi meille. Äidilleni sattui minun lapsena ollessani pari hyvin vakavaa sairautta. Helga saatiin silloin lypsämään ja muutoinkin auttamaan talouden pidossa. Olin 6-vuotias, kun äiti monen viikon sairaalassa olon jälkeen pääsi kotiin jouluaattona. Siivosimme, leivoimme ja koristimme isän tuoman kuusen. Tupa oli joulukunnossa ja kun auto ajoi pihaan ja toi äidin kotiin, oli se ehkä elämäni paras Joulu.

Toiseen naapuritaloomme oli talvisota "heittänyt" evakoksi entisen kauppiaan, Gabriel Juvosen ja hänen kauniin Marttatyttärensä. Jalmari, talon poikamiesisäntä ihastui Marttaan ja vei hänet vihille. Siitä ei Jalmarin äiti lainkaan pitänyt. Jonkun rikkaamman hän olisi miniäkseen tahtonut. Martta vielä leipoi piirakoitaan ja söi niitä voin ja munien kera. Se nyt oli nuukan vanhanemännän mielestä suurinta tuhlausta. Jalmari oli sodassa ja emäntä pelkäsi hänen kaatuvan; silloin olisi tuo köyhä karjalaistyttö perinyt koko talon. Jalmari palasi sodasta, mutta Marttaa kohtasi kuolema. Pihakaivosta vettä kurkottaessaan hän horjahti kaivoon ja hukkui, kun ei ketään ollut näkemässä ja auttamassa. Arvata saattaa, että ei isänkään elämä siinä talossa paremmaksi tullut. Ystävälliset Holmenit ottivat Juvosen kolmanneksi asukkaaksi pieneen huoneeseensa. Siinä tuli todeksi sananlasku: "Sopu sijaa antaa." Oskari Holmen sairastui, kuolemantautia se oli. Helga hoivasi hänet loppuun saakka, ehkä Juvonen häntä siinä auttoi. Helga oli harras uskova, mutta Oskari ei Jumalaan uskonut. "Kun ihminen kuolee, siihen hän maatuu, niin kuin puu, joka kaatuu", oli Oskarin mielipide. Se suretti kovin Helgaa ja hän yritti koko sydämestään puhua miehellensä uskoa Jumalaan ja iankaikkiseen elämään. Hautajaisissa, niin kertoivat vanhempani ja muutkin siellä olleet, oli Helga pitänyt niin kauniin puheen, ettei seurakunnan kirkkoherra ollut sen veroiseen lähimainkaan pystynyt. Äitini sanoi, että Helga uskollaan työnsi Oskarin taivaanportista sisään. Jumala on hyvä, ei hän voinut ollat Helgan hartaita rukouksia kuulematta. Ehkäpä Oskari itsekin kuoleman edessä oli tullut uusiin ajatuksiin. Oskarin kuoleman jälkeen jäi Juvonen edelleen asumaan Helgan kanssa. Mihinkä hän, köyhä, koditon mies olisi mennyt? Se kuitenkin oli siihen aikaan kovasti paheksuttava asia. Pappikin taisi käydä puhumassa, että pitäisi vihillä käydä. Kyllä Helga itsekin muita "susipareja" ihmetteli, mutta omassa asumisessaan ei hän mitään sopimatonta nähnyt. Äitini sanoi, että "viattomuus suojelee Helgaa" ja taisi olla oikeassa. Eihän sitä kukaan tiennyt, millainen heidän suhteensa oli, ehkä olivat vain asuintovereita. Juvonen sairastui myös, kuolemantautia oli sekin. Häntä ei Helga suureksi surukseen pystynyt hoitamaan loppuun asti. Juvonen vietiin Kuusjoen, Perttelin ja Muurlan yhteiseen vanhainkotiin, joka sijaitsee Perttelissä. Monta kertaa Helga kävi häntä katsomassa. Helga kulki kaikki matkansa kävellen. Hänellä ei ollut polkupyörää, eikä hän ollut ajamaankaan opetellut. Osan matkasta pääsi linja-autolla, mutta kävelemistä oli matkan molemmissa päissä, varmaan siitä tuli käveltäväksi parikymmentä km. Loppumatkasta hän pääsi hiukan oikaisemaan meidän pihan kautta. Äiti huusi hänet sisälle ja hetken huilattuaan ja "kahvikupposen" (korviketta se silloin sota-ja pula-aikana oli) juotuaan jaksoi taas paremmin. Juvosen kuoltua hän piti pienen muistotilaisuuden hänellekin.

Helga oli kovin säästäväinen. Avuntarvitsijaa auttoi kyllä ja minun äitini yllätti toisinaan pikkulahjalla.Itse eli hyvin vaatimattomasti. Vanhetessa hän oli lihonnut ja vaatteet olivat jääneet pieniksi, takinkaan napit eivät enää kaikki yltäneet kiinni. Huonoja ne ajat olivat olleet, eikä tavaraa mistään saanutkaan, mutta sitten jo alkoi pahin pula hellittää. Kun Helga näki jotain kaunista, tuli hän äidilleni kertomaan ja sanoi:"Kyllä sun pitää sellainen hankkia!" Äiti ihmetteli, että miksi hänen, osta nyt itsellesikin jotain uutta. Pieniä ne vuokrarahat olivat, mutta Helgalla oli vähän metsää ja puussa oli silloin hyvä hinta. Äiti ehdotti, että myy vähän puuta, niin voit ostaa uusia vaatteita. Eihän Helga metsäänsä hennonnut kaataa, eikä hän mielestään mitään tarvinnutkaan. Kerran hän sentään lähti uutta takkia ostamaan, kun se entinen niin ahdas jo oli. Takit olivat vain olleet hänen mielestään liian kalliita. Lopulta kauppiaan rouva oli myynyt hänelle oman, vanhan takkinsa. Se oli vain 2/3 pituinen ja kovin suuriruutuista kangasta. Se ei sitten millään sopinut lihavahkolle Helgalle. Kyllä hän sen tiesi, oli hänellä kauneuden tajua. Mutta se oli lämmin, eikä sillä niin väliä, miltä se hänen päällään näytti. Minun tempperamenttinen äitini sai hillitä itsensä äärirajoille, ettei mennyt sanomaan sille kauppiaan rouvalle "suoria sanoja". "Kehtasi vielä maksun ottaa mokomasta loimestaan", puhisi äitini. Vaikka Helga säästäväinen olikin, tilasi hän muutaman lehden ja luki kirjoja myös mielellään. "Nyyrikki" tuli hänelle, romanttinen Helga piti sen rakkauskertomuksista. Tuli myös "Sanansaattaja", sekä tietysti "Salon Seudun Sanomat". Kerran hän Turussa sukuloidessaan oli päässyt elokuviin. Ehkä se oli ainoa kerta Helgan elämässä. Filmi oli ollut "Soita minulle, Helena". Helga oli haltioissaan ja sanoi monesti äidilleni, että "kylläsun täytyy se nähdä!"

Elämä alkoi sota- ja pula-ajan jälkeen muuttua paremmiksi. Raatalaan oli hankittu ensimmäiset leikkuupuimurit ja isännät ajoivat rahtia muidenkin pelloilla. Helga tuumi, että hän voisi jo itse viljellä peltojaan, kun ei karjaakaan ollut. Kun vain saisi jonkun huolehtimaan kylvöistä, voisi sadon korjata leikkuupuimurilla. Hän ei enää vuokrannut taloaan. Ensimmäinen syksy oli vaikea sadesyksy. Seipäilläkin kuivuva vilja oli kovin kosteaa. Leikkuupuimurilla tuli nopeasti aivan märkää tavaraa. Taloissa oli vain pieniä "kaappikuivureita", joilla seipäillä kuivattua viljaa vielä tarvittaessa jälkikuivatettiin. Helga oli vaikeuksissa. Lattioille levitetty vilja uhkasi kuumeta, eikä lattiatilaakaan ollut riittävästi. Isäni yritti parhaansa mukaan auttaa, vaikka omakin seipäillä kuivattu vilja uhkasi kuumeta. Selvittiin siitä syksystä sentään. Helga oli onnellinen, kun sai taas emännöidä omassa, valoisassa tuvassaan.

Meidän kulmakunnallamme oli tapana herättää nimipäiväänsä viettäneitä yöllisillä lauluilla. Helga muisti paljon lauluja ja loruja, taisi niitä joskus itsekin tehdä. Kerran, kun olimme koko päivän heinäpellolla hän opetti meille pitkän laulun: "Nimipäiväs aamu armas, nyt jo sarastaa ja ystäväsi parhaimmat onnea toivottaa..."Värsyjä siinä oli vaikka kuinka paljon. Sillä me herätimme Saaran puolilta öin. Tapana oli myös antaa jokin pieni yhteinen lahja. Pyöreitä vuosia täyttäville ostettiin isompi lahja, varsinkin, jos hän oli kutsunut vieraikseen. Helgan 60-vuotispäivä lähestyi ja pienet kahvikutsut hän järjesti. Naapurit miettivät, mitä Helgalle lahjaksi vietäisiin. Joku keksi, että ostetaan oikein hyvä musta leninkikangas. Silloin oli kaupoissa jo valinnanvaraakin. Niin tehtiin ja kulmakuntamme ompelija, Aune, lupasi omana osanaan sen ommella. Helga oli hyvin mielissään lahjasta. Tyylikäs kookas ja ryhdikäs Helga siinä olikin. Hän innostui niin, että meni nyt ostamaan kunnollisen, kauniin takinkin. Nyt olisi hyvä mennä juhlaan kuin juhlaan! Käyttöä pian tulikin. Helgan veljen vaimo, joka oli vuosia maannut halvaantuneena miniänsä hoidossa, pääsi lopulta vaivoistaan. Hautajaiset olivat tulossa. Ennen niitä oli kuitenkin kotona kuolleen vainajan arkkuunpanijaiset. Oli sumppurainen päivä, lokakuun 15:sta, 1956. Olimme kaikki sokerijuurikasta nostamassa, silloin ne nostettiin käsin. Näimme Helgan kävelevän ja tiesimme, minne hän oli menossa. Päivä kului iltaan. Ihmettelimme, kuinka kauan tilaisuus kesti, kun emme nähneet hänen palaavan, Tietä oli niin pitkälti näkyvissä, ettei hän millään olisi voinut tulla kenenkään sitä huomaamatta. Illalla se sitten selvisi. Surutalosta soitettiin, että heillä nyt oli kaksi vainajaa. Vanhaemäntä lepäsi jo valmiina arkussaan ja laulettiin viimeistä virttä ennen arkunkannen sulkemista. Helga lauloi kauniilla, vahvalla äänellään:

"Sun haltuus, rakas Isäni,
mä aina annan itseni.
Mun sieluni ja ruumiini
sä Herra, ota suojaasi.

Mun sieluni ja ruumiini
sun omas ovat, Herrani.
Siis omas ota huomahas,
en pelkää sinun suojassas."

Laulaessaan Helga oli horjahtanut ja vaipunut lattialle. Oli hän toisinaan rintakipuja tuntenut. Lääkärissäkin käynyt ja lääkäri oli Nitroja määrännyt. Ei hän niin kalliita lääkkeitä ostanut. Kamferitipat olivat aina auttaneet, kun huonovointia oli ollut. Nyt siinä toisen paarien äärellä oli tunnekuohu ollut liikaa Helgan hauraalle sydämelle ja se oli lyönyt viimelyöntinsä.

Kylmänä lokakuun päivänä me saatoimme Helgan Kuusjoen Uudelle hautausmaalle. Sinne hän jäi lepäämään sukuhautaan veljensä, veljen vaimon ja nyt jo veljenpojan ja hänenkin vaimonsa kanssa.

Meidän tuvan ikkunan alla kukkivat kesäisin Helga-tädin "Tokruusut."

Torstaina 26/9 heräsimme ensimmäisen hallayön jälkeen. Mittari näytti jo lähes neljää pakkas-astetta. Oudolta se tuntui, kun olimme saaneet elää melkein kesäisen lämpimässä säässä tällä Suomen kolkalla, vaikka muualla kuuluu sataneen jo luntakin vesisateiden lisäksi. Vielä on leutoa tänäänkin, 29/9.

Olemme saaneet elää oikean maanviljelijöiden toivesyksyn. Vuodentakaisen vaikean sadonkorjuun muistaen ovat puimurimiehet nyt ajelleet pelloillaan lähes kuivaa viljaa korjaten hymyssä suin. Öljyäkin säästyi, kun ei viljaa tarvinnut kuivureissa päivätolkulla pitää. Vaikka sato oli vain keskitasoa, korvasi työn sujuvuus huippusadon menetyksen. Karjalle on korjattu tuoretta purtavaa sisäruokintakaudeksi ja olkia kuivikkeeksi. Perunoita nostettiin miltei hellesäässä. Sokerijuurikaskoneetkin jo ovat pelloille ilmestyneet. Maa on ollut hyvää syysviljojen kylvöä varten. Paljon sitä on nyt kauniilla oraalla. Viimesyksynä vain aniharva pystyi kylvöjä tekemään. Jos tuleva talvi on otollinen, voidaan ehkä seuraavana saada jo useammin nauttia puhtaasta suomalaisesta viljasta leivottua leipää ja pullaa. Se tiedetään vasta vuoden päästä, vielä ei ole sato korjattu.

Miksi kirjoitin otsikoksi: syys surumielinen? Kai siksi, että syksy kauneimmillaankin on vähän haikeaa aikaa. Vasta me odotimme kevättä ja kesää, lämpimiä ja valoisia öitä ja nyt ne auttamattomasti ovat jo takanapäin. Aika kuluu niin nopsaan ja niin kuluu ihmisen elämäkin. Sitäkin verrataan kevääseen , puhutaan nuoruuden keväästä ja sitten se vaihtuu vanhuuden syksyyn. Kun on nuori, on paljon kesiä edessä, niitä riittää vielä tuhlattaviksikin. Vanhempana on toisin. Jokainen eletty kesä on mennyt. Se ei tule takaisin ja uusia on yhä vähemmän. Tämäkin kesä oli monille viimeinen ja tulee sekin kesä, joka meille itsekullekin on viimeinen. Siksi tuntuu pitkä ja kauniskin kesä loppuvan liian pian ja tekee mieli kysyä runoilijan (Juha Vainio) ja laulun sanoin:

"Syys miksi saapuu ennen aikojaan,
kun vasta hehkui toukokuu,
miks tummat varjot luovat taikojaan
ja pelko sieluun tunkeutuu?

Syys saapuu meille pohjoistuulineen,
kun vasta kesään herättiin.
Yö kylmin suutelee mua huulineen,
vaik äsken syleilimme niin.

Syys miksi saapuu päiviin parhaisiin,
on kenties tarkoituskin niin.
Kun halla kukkasiin käy parhaisiin,
ne väreihin saa kauneimpiin."

Runo tekee kysymyksiä, mutta vastauskin siihen sisältyy. Niinhän se on, että kesä on lahja meille kylmän pohjoisen ihmisille. Sen parhaat päivät ovat suurta juhlaa. Suurimmat juhlat päättyvät usein räiskyvään ilotulitukseen. Niin tekee luontokin. Sekin pukeutuu ruskaan punaisin, keltaisin ja oranssein värein. Puilla , pensailla ja pienimmilläkin kasveilla on omat juhlapukunsa haapojen hillitymmästä keltaisesta vaahteroiden kirkkaisiin punaisen sävyihin.

"Syys surumielinen..........väriloistossaan on kaikkein kaunein sen."

"Halla vei sen kukkasen..."

Syyskuun 26 päivän pakkanen nujersi joriinit (daaliat) kaksinkertaisen harson alta. Niiden kohtalona on joka syksy jäätyä kaikkein komeimmassa loistossaan. Pienet, hentoiset silkkiunikotkin nostivat päänsä uljaasti pystyyn, mutta suuret, vankat joriinit paleltuivat. Tässä kohden käy toteen, että suurin ei aina ole vahvin, joskus se voi olla pienin ja hentoisinkin. Menetykseltä daalioiden palentuminen joka syksy tuntuu, vaikka ei pitäisi. Ovathan ne jo kukkineet heinäkuusta alkaen. Harvalla muulla perennalla on niin pitkä kukintakausi. Siitä vaan mukulat kellariin odottamaan uutta kevättä, mars, mars!

Kultaisia "vitamiinipillereitä"

Tyrnisato on jo korjattu ja arvokkaat marjat pakastimessa turvaamassa taistelussa talven flunssia vastaan. Kiitos Ainolle ja Arvolle, jotka antoivat juurivesoja pensaistaan!

Miljoonakellot ovat jaksaneet kukkia pitkälle syksyyn.

Marraskuisia mietteitä Isänpäivänä 10/11 2013.

"Lehti puusta putoaapi, päivä yötä pakenee..."

Niin, ovat jo pudonneet viimeisetkin, nekin, jotka vielä viikko, pari sitten puissa sinnittelivät. Jo me olemme isän (puolison) kanssa ne kasoihin haravoineet ja kompostiin kuskanneet. Siellä ne saavat muhia mullaksi, uuden kasvun alustaksi. Piha ja puutarha ovat viittä vailla valmiita talven tulla. Vielä on vähän puuhattavaa: havuja arkojen kasvien suojaksi, verkot jänisten harmiksi ja jokunen pikkupläntti maata käännettäväksi. Sitten saisi jo lumikin tulla valkaisemaan harmaata maisemaa. Koko viime yön ja aamupäivän satoi, mutta nyt, tätä kirjoittaessani on sade lakannut, tai ainakin hetkeksi tauonnut. Eikä marraskuu niin ankea taida ollakaan! Meillä on metsämme. Saima Harmajan sanoin:

"Oi loistoa syksyn metsän! Oi kirkasta voimaa sen!
Ylt`ympäri ruskeat rungot läpi havujen vihreyden,
märät, kiiltävät lehdet mullassa ja kostea sammalmaa,
- en mitään maailmassa voi siten rakastaa...."

Pelloilla lepoon jätettyjen lohkojen lomassa silmiin loistaa nurmien ja tänä syksynä niin runsaiden syysviljapeltojen heleä vihreys. Kaunis on meillä vuoden pimeinkin aika. Sadettakin tarvitaan Nyt on pohjavesi alhaalla koko Suomessa, mutta luonto tasaa sen näin. Me suomalaiset olemme saaneet hyvän isänmaan. Meille riittää vettä ja aurinkoa ihan sopivasti. Jos joskus myrskyääkin, niin isot taifuunit ja hirmunyrskyt eivät ole tänne ulottuneet. Eipä tässä kannattaisi istua ruinaamassa pimeää marraskuun päivää, kun juuri nyt Filippiineillä yritetään selvitä suunnattomasta luonnononnettomuudesta.

Oikein hyvää marraskuuta kaikille ja erikoisesti isille tänään! Nyt kannattaa sytyttää kynttilöitä!

Alempana on pari ruskakuvaa muistona menneestä kesästä. Nekin lehdet ovat jo pudonneet ja haravoidut.

Rixi-koristeomenapuu.

Verikurjenpolvi (Geranium sanguineum) antaa puutarhalle viimeisiä väripilkahduksia.

Ajatuksia joulun kynnyksellä.

Muutaman päivän kuluttua on jo joulu. Ensimmäiset joulukynttilät on sytytetty. Puihin ja pensaisiin ripustettu valoja kirkastamaan vuoden pimeintä aikaa. Lunta ei näille seuduille ole satanut tienoita valaisemaan. "Seija- ja Raakelmyrskyt" pyyhällivät halki Suomen. Katkoivat puita sähkölinjojen ja rakennustenkin päälle vahinkoja tehden. Meillä täällä Haapasalossa oli onnea, sillä tälläkin kertaa myrskyn suunta oli lännestä ja pahimmat puuskat luoteen puolelta, jossa metsä suojasi pihapiirin. Sähkö katkesi kuitenkin laajoilta alueilta. Kiitos heidän, jotka väsymättä , yötäkin myöten tekivät työtä vikoja korjaten, sähkökatkos jäi vain pariksi vuorokaudeksi. Oma agrigaatti jauhoi sähköä ja sen avulla saatiin karja hoidettua, lämmitys ja pakastimet toimimaan. Monien kohdalla sähkökatkos oli pidempi ja vahinkojakin enemmän. Mietin, miten kovin riippuvaisia me nykyajan ihmiset sähköstä olemme ja kuinka haavoittuvaisia silloin, kun sähköverkko pettää. Kuitenkin minä olen elänyt ensimmäiset 10 vuottani ilman sähkövaloja ja hyvin silloinkin pärjättiin. Ajatukset kiisivät kesään 1946, monta vuosikymmentä sitten, jolloin ensimmäinen sähkölamppu syttyi meidän kulmakunnallamme. Kerron nyt siitä kesästä.

Raatalan kylän keskusta oli sähköistetty jo 1920-luvun alussa ja tarkoitus oli jatkaa työtä laajan kylän kaikille sivukulmille. Lama-aika 30-luvulla ja sitten alkaneet monet sotavuodet olivat keskeyttäneet suunitelmat ja niitä jatkettiin sodista selvittyä vasta 1940-luvun loppupuolella. Ajatuksen meidän kulmakuntamme sähköistämisestä julki lausui ensimmäiseksi vanhempi isäntämies. Walfrid Koivisto, joka sanoi isälleni:"Rupea sinä, Toivo, nuoremmaksesi puhumaan naapureille, että tännekin vedettäisi sähkövalo." Isä teki työtä käskettyä, ajatukseen innostuttiin, sähkökokouksia pidettiin, asioista sovittiin ja perustettiin Haapasalon kulman muuntajapiiri. Muuntajan paikaksi sovittiin meidän peltojen keskellä oleva laakea kallionnyppylä, josta oli samanpituinen matka muihin taloihin. Jo talvella kaadettiin metsistä sopivat tolppapuut ja kun kevät tuli, alettiin linjojen pystytys talkootyönä. Sitten tulivat sähkömiehet lankoja vetämään. Kuparia ei vielä saatu, mutta rautalankojakin pitkin sähkövirta kulkisi. Ehkä siinä vaiheessa minun, 10-vuotiaan ja meillä lapsuutensa kesät viettäneen vuotta vanhemman Pirkko-serkkuni päähän pälkähti, että sitten, kun ensimmäisen kerran lamppu syttyisi, me pitäisimme "Valon juhlan". Kesä kuluikin sitten pikku töittemme ja leikkiemme ohella valon juhlan ohjelmaa laatiessa ja harjoitellessa. Kaksi sähkömiestä, jotka tekivät sisätöitä taloissa, asuivat meillä ja saivat usein kuulla kysymyksen, kuinka pian työt valmistuisivat. Työt olivat pitkään pysähdyksissä, sillä muurarimestari, Niilo Saarnio, jonka kanssa urakka tiilisen muuntajarakennuksen teosta oli sovittu, oli ottanut aikansa ammattimiesten tapaan enemmän töitä tehdäkseen kuin olisi ehtinytkään ja oli pahasti myöhässä. Pelkäsimme, että Pirkon loma loppuu ennen kuin sähköä saataisi, eikä meidän juhlistamme mitään tulisikaan Koulut alkoivat silloinkin jo elokuussa. Lopulta muurari tuli. Kalliolle valettiin kivijalka, joka ei juuri ollut sitä meidän käpynavettaamme isompi, joka aikaisemmin oli sillä kalliolla lehmien lypsyhaassa ollut. Korkeutta tuli sitäkin enemmän ja ikkunankin hän teki niin korkealle, etteivät "isot ihmisetkään" ylettyneet siitä sisään kurkkimaan. Muuntaja valmistui ja muitakin töitä taas voitiin jatkaa. Päivät kuluivat, Pirkon loma oli loppumassa , mutta viimeisen lomapäivän illansuussa sähkömiehet sanoivat, että tänä iltana ainakin tänne teidän tupaan voidaan valo sytyttää. Meillä alkoi kiireinen valmistelu, mutta sitten tuli takaisku taas. Huomattiin, ettei kukaan ollut huomannut varata lamppuja. Vähän jo katkeria itkuja meiltä tuli, mutta sitten pettymys väistyi, kun kuultiin, että naapurissa vielä silloin asuvalla siirtolaisperheellä oli lamppu. Heillä oli kotonaan Karjalassa ollut sähkö ja evakkomatkalle lähtiessään he olivat ottaneet lamput mukaansa, Pitkällä kärrymatkalla ne olivat särkyneet tätä yhtä lukuunottamatta. Nyt tämä lamppu, joka kerran oli valaissut heidän kotiaan siellä kaukana nykyisen itärajan takana ja evakkokärryillä halki Suomen kulkeuduttuaan kiinnitettiin pidikkeeseensä meidän tupamme kattoon ja juhlamme saattoi alkaa. Kovin suurta yleisöä ei meillä ollut. En muista, oliko joitakin naapureita osunut paikalle. Ainakin olivat läsnä äiti, isä, pappa ja Pirkon äiti, joka oli tullut tytärtään hakemaan ja kunniavieraina ne kaksi sähkömiestä, jotka pitkin kesää olivat ahertaneet meidän kulmakuntamme valaisemiseksi. Minun äitini oli omassa lapsuuskodissaan jo tottunut sähkövaloihin ja oli joskus vieläkin yllätetty hamuilemasta sähkönappulaa ovenpielestä. Siitä sai isä aiheen lausua:"Väännäs nyt, Kaisu, sitä nappulaa, kun semmonen nyt siinä ovenpielessä on!" Äiti noudatti kehoitusta ja me muut seurasimme katossa riippuvaa lamppua, että syttyykö se. Ja syttyihän se ihan silmänräpäyksessä. Kuinka ihmeessä valo niin äkkiä lamppuun ehtikin? Aikamme ihmettelimme valon kirkkautta, kuinka se valaisi tuvan syrjäisimmänkin nurkan. Sitten aloimme ohjelmamme. Ensiksi oli "Valon marssi". Pirkko kulki edellä lyöden kattilankansia vastakkain ja minä perässä lippua kantaen. Siihen olimme piirtäneet lampun kuvan. Lauloimme (sävel Honkain keskellä..)

Valossa asuvi jo Haapasalon kansa Haapasalon valkoisessa talossa.
Kaivattu sähkö jo valoansa luopi, onnea ympärilleen levittää.
Hoi laari, laari laa, nyt kaikki katsokaa:
kun Haapasalon sähkö on valmis, hei!

Kauan me pimeässä asua saimme öljylampun loisteessa vaan.
Muuntajakoppia vartoa saimme,Niilo kun tuloansa pritkutti!
Hoi, laari, laari laa, nyt kaikki katsokaa:
kun Haapasalon sähkö on valmis, hei!

Esitimme myös kaksi "näytelmää." jotka olivat Pirkon kirjoittamia ja runonmuotoisia. Ensimmäinen oli nimeltään "Öljylamppu ja Sähkölamppu". Pirkko esitti Sähkölampun osan. Joulukuusen koristelaatikosta olimme kiertäneet hänen hiuksiinsa kultalankoja ja taisi latvatähtikin koristaa hänen otsaansa ja kädessään hän piti kultapalloa. Minä olin Öljylamppu koristeina hopealankoja ja kädessä hopeapallo. Kuvaelman aiheena oli, miten Sähkölamppu monia maita kierreltyään vihdoin oli löytänyt tiensä tänne syrjäiselle Haapasalon kulmalle ja Öljylamppu juhlallisesti antoi hänelle tehtävänsä kotien valaisemiseksi ja haikeana totesi joutuvansa nyt hylättynä vintin nurkkaan. Kuvaelma päättyi onnellisesti Sähkölampun lausuessa:

"Älä sure, Öljylamppu,
kyllä suakin tarvitaan,
eikö niin, Öljylamppu,
yhdessä me valaistaan?

Ja sitten molemmat:"Yhdessä me valaistaan!" Toisen "näytelmän" nimenä oli "Valotar ja Pimeyden peikko". Siinä minä olin Valotar ja Pirkko Pimeyden peikko, jonka Valotar ajoi ikuisiksi ajoiksi häiritsemästä Raatalan kylän asukkaita.

Yleisömme oli kovasti kiitollista ja saimme valtavat suosion osoitukset. Kunniavieraamme, sähkömiehet , kertoivat olleensa laittamassa sähköjä monille paikkakunnille, mutta missään ei heille oltu järjestetty näin hienoja juhlia! Sitten harmiteltiin, ettei oltu tiedetty kutsua naapureitakin juhlimaan, ja ettei uutta juhlaa voitu järjestää, kun Pirkon piti lähteä suraavana aamuna. Kuitenkin todettiin tyytyväisinä, että sähkö sittenkin valmistui ja juhlat voitiin pitää. Äiti keitti "kahvit" paahdetuista rukiinjyvistä, sillä oikeata kahvia ei vielä silloin saatu. Hyvältä se maistui pullan ja hannatädin kakkujen keralla. Vanhemmat taisivat istua pitkäänkin tarinoimassa, mutta meidän tyttöjen oli mentävä nukkumaan, sillä oli noustava aikaisin aamulla. Olihan minunkin oltava hereillä parasta ystävääni ja kesäsiskoani hyvästelemässä. Isä valjasti valkean Virkun linjaardirattaiden eteen ja lähti viemään Pirkkoa ja hänen äitiään Raatalan kylän keskustaan, josta Jooseppi Vainion linja-auto jo aamukuudelta lähti kohti Helsinkiä. Pirkon lähtö ei tällä kertaa tuntunut niin haikealta kuin ennen, kun meillä nyt oli sähkövalo! Oli jännä odottaa iltaa, jolloin taas pääsisi valoja sytyttämään. Sähkömiehet tekivät työnsä loppuun, puuttuvat lamput hankittiin ja kierrettiin paikoilleen tupiin, kamareihin, navettoihin, talleihin ja korkealle pihatolppien päihin navetta- ja saunapolkuja valaisemaan. Kun sitten elokuun päivä hämärtyi tummenevaan iltaan, syttyivät ne kaikki. Oli kuin rivi tähtiä olisi eksynyt radaltaan lähemmäksi ihmisten asumuksia. Valon juhlaa vietettiin silloin jokaisessa Haapasalon muuntopiirin talossa ja monena muunakin iltana kunnes vähitellen kädet tottuivat käymään katkaisijoilla ja valoja sytyteltiin enää tuota valon ihmettä tiedostamatta.

Walfrid Koivisto, joka ensimmäisenä lausui julki ajatuksen kulmakuntamme sähköistämisestä ei ollut enää näitä maallisia valoja sytyttämässä. Hän oli jo kevätkesällä saanut kutsun valon juhlasta kaikkein kirkkaimpaan.

19. joulu, 2013

Joulukuuselle.

Ihmeellistä ja ihanaa tarua meille haastat,
kannat suurinta sanomaa kaukaa palmujen maasta.
Oksiltas meille heijastuu muistojen kirkkain kulta,
paljon matkalla unohtuu, ei, minkä me saimme sulta.

(Kansakoulun joululehdestä 1940-luvulta.)

Vihreää jouluamme!

Ylläolevan kiiltokuvaenkelin sain Fredrika-mummultani Kirstinpäivänä v.1940. Siitä saakka se on kertonut Joulun ilosanomaa jokaisena jouluna kuusen latvassa tähden alla

Tänään "astuimme" jälleen uuteen vuoteen toivorikkaina ja jännittäen, mitä se mahtaakaan tuoda tullessaan. Ei joulukaan vielä ole kokonaan pois mennyt. Kuuset kodeissa seisovat vihreinä, kynttilät siinä ja ikkunalaudoilla loistavat valaisten pimeää vuodenaikaa. Nuuttihan se vasta joulun pois vie. Meillä täällä lounaisessa Suomessa ei "valkeasta joulusta" ollut tietoakaan. Vettä satoi kaikkina pyhinä ja arkinakin, Lämpömittari oli plussan puolella ja on sitä tänäänkin. Joulu on kuitenkin joulu aina, on sitten kuinka mustaa ja sateista tahansa. Mitä pimeämpää on, sitä kirkkaimmin kynttilät loistavat päivisinkin. Viimeksi näin häivähdyksen auringosta 21/12, vuoden lyhimpänä päivänä, kun se yritti nousta (ja toki nousikin!) värjäten taivaalle loistavan ruskon, mutta pilvet peittivät sen hetkessä. Ehdin ottaa kuvan, joka on yläpuolella. Nyt jo päivät pitenevät ja ehkä joskus luntakin saamme. Mahtavatkohan meidän "menninkäisten" silmät kestääkään sitä kirkkautta, jonka päivänpaiste tuo tullessaan?

Kiva, että olette viitsineet käydä näitä sepustuksia lukemassa ja katsomassa. Kiitos siitä!

TOIVOTAN TEILLE KAIKILLE OIKEIN VALOISAA JA MENESTYKSELLISTÄ VUOTTA 2014!

Lisää kesän 2013 kukkia.

Etusivu, Nummentonkija

Etusivu, Haapasalo