Vuosi 2019

"Tämä elämä käy laatuun; onhan se välimmiten lystiäkin ja nostelee hieman kantapäitä." (Aleksis Kivi)

Tähtitaivas ylläni.

Jo lapsena ihailin tähtitaivasta. Se kaartui kirkkaana ylläni. Mitkään keinovalot eivät häirinneet tähtien loistoa, sillä olin jo 10-vuotias, kun meille saatiin sähkövalo ja minulla oli tarkat silmät. Kirkas valojuova kulki yli taivaan. Sitä sanottiin linnunradaksi. Sitä seuraten muuttolinnut osasivat suunnistaa etelään. Olin kuullut, että tähdilläkin on nimiä. Siellä olisi Otava ja Väinämöisen viikate. Tottahan minä, maalaistalon lapsi, "vikattimen" tunsin. Sen löysin taivaalta joskus, mutta en aina. Ihmettelin, mihin niin iso ja kirkas kuvio voi hävitä, vaikka ei pilviä ollut. Yksi pilvi oli aina, mutta se ei olisi sitä peittänyt. Se oli vain lantin kokoinen ja löytyi aina samojen tähtien läheltä. Löysin minä Otavan, mutta se oli kummallinen. Siinä piti olla 7 tähteä, mutta minä näin vain 6 isompaa. Tarkoilla silmilläni erotin niiden joukossa paljon pieniä tähtiä. Monasti pohdin, minkä niistä korottaisin siksi seitsemänneksi. Löysin vanhan karttakirjan, jo 1800-luvulla painetun. Siinä oli kaksi pientä tähtikarttaa, toinen pohjoisesta, toinen etelästä. Niiden avulla yritin löytää tähdistöjä. Pohjoisella pohjoisesta, eteläisellä etelästä! Onnistumatta! Kuviot olivat pieniä siinä kartassa, mutta taivas ylläni suuri ja tähdet kaukana toisistaan. Se pieni kartta kuvasi puolikasta koko taivaanpallosta. Eteläiset tähdet ovat sillä toisella puolella, jota emme voi nähdä. Joku neuvoi minulle oikean Otavan ja sen avulla löytämään Pohjantähden. Olin luullut Seulasia Otavaksi! Kun talviaamuin hiihdin kouluun, kulki latuni kaakkoa kohti. Siellä loisti suuri tähti vastaani vielä silloin, kun muita en enää nähnyt. Iltaisin se sama, niin luulin, näkyi etelässä. Taisi niinä vuosina Venus-planeetta tehdä matkaansa aamutähtenä kaakon suunnalla. Iltaisin oli Sirius, suurin tähdistä, jo ehtinyt nousta etelästä horisontin yläpuolelle. Koulussa meille opetettiin vain, että maa pyörii ja kiertää aurinkoa ja kuu maata. Ei mitään taivaasta, vaikka piti oppia kaukaisten maiden vuoret, joet ja paljon muuta. Kiinnosti sekin, mutta enhän niitä koskaan pääsisi näkemään. Tähtitaivaan näin aina, kun pimeä oli. Minun kansakoulun karttakirjassani ei tähtikarttaa ollut. Meni lapsuus, meni nuoruus ja tuli ns. ruuhkavuodet. Ei ollut aikaa ajatella tähtiasioita. Kuitenkin talvi-illoin ja aamuin, joskus öisinkin navettapolkua kulkiessani pysähdyin hetkeksi ihailemaan taivasta. Muistin jälleen, etten vieläkään tiennyt siitä juuri mitään. Vuodet kuluivat ja pahimmat työkiireet jäivät. Olin oppinut tuntemaan paljon "tähtiä": laulajia, missejä, julkkiksia, jotka loistavat hetken ja unohtuvat, mutta en vieläkään oikeita tähtiä. Siihen tilanteeseen pitää tulla muutos, päätin. Poikieni karttakirjassa oli tähtikartta. Ei siinä tähtiaikaa kerrottu, mutta päättelin, että iltaisin useimmin tähtiä katsellaan. Iltatilannetta se kuvasikin. Sen avulla lähdin taivasta tiirailemaan. Jotkut kuviot tunnistin, mutta kun niiden piti näkyä lännessä, ne olivatkin idässä. Eihän se sitten voinut oikein olla. Vähän meni aikaa hukkaan, ennen kuin hoksasin, että kartta, jota katsoin, ei kuvannutkaan tavallisen kartan tavoin maata ja sen vuoria ja meriä, vaan taivasta. Nostin kartan pääni yläpuolelle ja kas, kaikki kuviot olivat ihan oikeilla paikoillaan. On se vaan niin, että joskus on itä länsi ja länsi itä! Niin pitää taivaan karttaa lukea. Nälkä kasvaa syödessä. Selvimmät kuviot tunnistin ja tiesin niiden nimet, mutta ne olivat vain nimiä, ihmisten antamia. Tahdoin tietää enemmän. Salon kaupungissa käydessäni poikkesin kirjakauppaan. Siellä oli vain yksi tähtitiedettä koskeva kirja. Suuri, kaunis ja kallis! Taisi maksaa yli 300 mk. Kannattaisiko minun se ostaa? Tähtiharrastukseni voi vielä lopahtaa. Kyselin myyjältä halvempia kirjoja. Hän kantoi eteeni horoskooppikirjoja! Minulle! Ei kiitos! Melkein loukkaantuneena lähdin pois ja kirja jäi ostamatta. Kotona kaduin. Yksi ainoa, varmaan joku sen ostaa. Seuraavalla kaupunkireissulla menin katsomaan, olisiko se vielä siellä. Oli ja sitten se oli minun. Kerran se vain kirpasee, ajattelin ja laitoin sataseni tiskille. Sitä kauppaa ei tarvinnut katua. Nyt minulla oli kirja, joka antoi vastaukset kysymyksiini. Suuret, selvät tähtikartat eri kuukausille ja kellonajoille. Kirjassa kerrottiin, kuinka tähdet syntyvät ja aikansa lopussa sammuvat. Ikuisia eivät ole nekään. Luin galakseista, tähtisumuista ja supernovista. Opin tuntemaan yksittäisiä tähtiä. Lähdin ulos kiikarin kanssa. Vähitellen löysin pienimmätkin tähdistöt, kun tiesin, koska ja mistä niitä hakisin. Seulasista eli Pleiadien avoimesta joukosta erotin enää ne 6 tähteä, mutta kiikarilla paljon enemmän kuin lapsena tarkoilla silmilläni. Tuttu Otava oli osa suurta Ison Karhun tähdistöä. Liikutin kiikaria hitaasti pitkin Andromedan tähtikuviota ja löysin sen, lapsuuteni ihmeellisen pilven. Enää en sitä paljain silmin näe, en silmälaseillakaan. Nyt tiesin, mikä se on. Suunnattoman suuri tähtijärjestelmä, johon kuuluu useita satoja miljardeja tähtiä. Matkaa sinne on 2 miljoonaa valovuotta. Niin kaukana ja niin lähellä! Se on kuitenkin tällä pohjoisella pallon puoliskolla meitä lähin galaksi, Linnunradan "sisko", näköetäisyydellä tarkoille silmille, vaikkakin pikkuinen sumuläikkä. Maailmankaikkeus on niitä täynnä. Suurempia, pienempiä ja samankokoisia miljardeittain. On kiehtovaa kulkea iltaisin ulkona tähtien syttyessä. Ensin syttyvät kirkkaimmat ja vähitellen muodostuvat tutut kuviot eri puolille taivasta. Planeetat tekevät matkaansa pitkin eläinrataa eli ekliptikaa. Toisinaan näkyvät hyvin, mutta toisinaan kulkevat piilossa pitkiä aikoja. Meillä pohjoisen asukkailla, lähellä taivaan napaa, on tähtiä, jotka aina näemme. Siellä ne ovat Pohjantähden ympärillä hyvässä järjestyksessä. Se tekee tähdistöjen tuntemisesta helppoa. Horisontin, taivaan ekvaattorin, lähellä olevat tähdet "karkaavat" välillä meiltä näkymättömiin. Eipä näy sitä Väinämöisen viikatettakaan aina. Se on osa Orionia, kaunista ja kirkasta talvitaivaan tähdistöä. Voin katsella sitä lämpimän tupani ikkunasta. Se näkyy koko talven. Nousee idän suunnalta, on korkeimmillaan etelässä ja alkaa kevättä kohti ehdittäessä kadota lännen taivaalta horisontin taakse. Siellä, Orionin vasemmassa yläkulmassa loistaa suuri, punainen Betelgeuze. Usein kysyn siltä, että vieläkö jatkat kasvamistasi? Nyt jo olet niin iso, että jos olisit Auringon paikalla, olisit ahminut tuliseen pätsiisi Merkuriuksen, Venuksen, Maan, Marsin ja nuolisit jo Jupiterinkin helmoja. Vai oletko jo lentänyt supernovana avaruuteen? Kehittyykö aineestasi jo uusia tähtialkioita? Emme vain ole siitä vielä tietoa saaneet. Sen valon, jota me täällä nyt katsomme, olet lähettänyt matkaan jo 650 v. sitten. Ja sinä, kotitähtemme Aurinko. Täällä sinä suuren Linnunradan laitamilla olet uskollisesti jo 5 miljardin vuoden ajan fuusioreaktorissasi polttanut vetyä heliumiksi ja antanut meille lämpöä, valoa ja energiaa. Lupaat vielä toisen mokoman kestää ennen kuin polttoaineesi loppuu ja sinun pitää roihahtaa kasvamaan Betelgeuzen tavoin punaiseksi jättiläiseksi. Nyt palat rauhallisesti. Vain joskus lähetät huviksesi isomman lieskan avaruuteen pohjolan ihmisten iloksi. Saat aikaan komeat "taivaan tulet". Revontulia useammin värität taivaan loistaviin ruskopilviin jäädessäsi pallomme pyöriessä horisontin taakse. Sinä pidät yllä elämäämme täällä maapallolla. Me rakastamme sinua.

Laila laulaa Linnunradasta,klikkaa tästä

23. tammi, 2019

2 kommenttia

AIMARII 27.01.2019 15:38 Hienoa, olet tätiintuijottaja, kuten minä. Kiinnostunut tähtitaivaasta, Linnunradasta, Andromedasta. Kirjoitit aivan mahtavan upeasti tähtitaivaasta.

NUMMENTONKIJA 27.01.2019 19:47 Tähtitaivas on mahtavan upea! Kiitos Aimarii! Olen huomannut, että usein pidämme samoista asioista. En vain pysty samaan kuin sinä.

Iltaruskon hehkua.

Vienon kanssa Lotikonkellarilla 1980.

Vieno (1919-1992) oli raatalalainen isäntämies ja meidän hyvä tuttava. Kohtalo ei ollut suonut hänelle helppoa ja sileätä elämänpolkua. Kun hän oli 5-vuotias reipas pikkupoika, sattui ikävä onnettomuus. Hänen isänsä oli kaatamassa heinää hevosillaan ja niittokoneellaan. Vieno oli mennyt pellolle isänsä huomaamatta. Isä ei nähnyt korkeassa heinässä seisovaa poikaansa. Niin ikävästi kävi, että koneen terä katkaisi Vienon jalat. On ihme, että Vieno jäi henkiin. Paikalla sattui olemaan joku, joka osasi tyrehdyttää verenvuodon.Vienoa lähdettiin viemään hevosella Saloon lääkäriin. Matka oli pitkä ja hidas. Vieno selvisi kuitenkin. Kun jalantyngät olivat parantuneet, lähti vilkas poika toisten lasten leikkeihin mukaan polvillaan kulkien. Kansakoulun hän kävi, vaikka matkaa kouluun oli yli 5 km. Iän karttuessa hän tarttui myös töihin muiden lailla. Hän teki töitä pelloilla, metsissä ja rakennuksilla. Hyvin hän niissä pärjäsi. Vaikka jalat puuttuivat, olivat käsivoimat sitäkin vahvemmat. Sai hän jalkaproteesit, mutta ne olivat vielä huonoja ja epämukavia siihen aikaan. Kun hän oli tottunut polvillaan kulkemaan, ei hän tekojalkojaan käyttänyt. Vain harva raatalalainen oli nähnyt Vienon jalkojen kanssa. Meidän Kalervo oli nähnyt. Hän kertoi, että kun Vieno oli tullut heille tekojaloillaan, eivät he olleet häntä tuntea. Komea mies oli ollut. Sotien jälkeen Vieno teki omakotitalon. Vienon mansikkamaassa kasvoi isoja ja makeita marjoja. Hän toimi myös kauppiaana kulkien lähiseuduilla moottoripyörällään kankaita myymässä. Kaikki eivät hänen sukunimeään tienneet, mutta kyllä Salon seudulla "jalaton Vieno" tunnettiin. Suutarin työt piti opetella. Omat jalkineet kun eivät ihan tavalliset olleet ja niitä piti korjata. Kun hän homman oppi, niin sitten uudetkin teki. 1960-luvun alussa Vieno osti maatilan. Lehmiäkin oli alussa ja myöhemmin kanoja. Lisäansioita hankki kuivattamalla ja lajittelemalla toisten viljoja. Traktorin taakse hän laittoi kotitarvemyllyn ja kävi taloissa jauhamassa karjanviljaa. Peltotöissä tarvitessaan sai ystäviltä apua, mutta oli aina valmis myös toisia auttamaan. Vieno oli invaliditeetistään huolimatta omavarainen ja maksoi tuloistaan veroa muiden lailla. Kerran meillä käydessään hän tuli sanoneeksi, että on mielestään vammastaan huolimatta hyvin pärjännyt. Yksi asia oli silti jäänyt vaivaamaan: kun ei pystynyt nuorena käymään toisten kanssa Lotikonkellarilla. Lotikonkellari on naapuripitäjän, Marttilan puolella oleva luonnonnähtävyys. Sinne ovat kautta aikain Raatalan, kuten muidenkin lähiseutujen nuoret, tehneet retkiä. Korkea Lotikon kalliomäki on n.30 m matkalta haljennut kahtia. On syntynyt läpikuljettava rotko, joka on 1 m leveä (osittain kapeampikin) ja 2-6 m korkea. Suuri kallionlohkare on jäänyt osaan railosta kiinni ja alle on muodostunut luolamainen kohta. Lotikko on ison korven keskellä monen suon ja metsän takana, eikä teitä ollut. Kävellen, tai suksilla sinne piti mennä ja matkaa oli paljon. Se retki oli ollut Vienolle ylivoimaista tehdä. Mutta nyt oli tilanne toinen. Elettiin jo 1980-lukua. Alueen halki oli tehty metsäautoteitä, useitakin. "Kyllä sinä sinne nyt pääset", tokaisi Kalervo, "tiekin menee ihan läheltä ja traktorilla pääsee vielä lähemmäksi kallion syrjään. Lopun matkaa pystyt kyllä kulkemaan." Me päätimme viedä Vienon Lotikonkellarille. Eräänä kauniina sunnuntaina sinne lähdimme. Vienon traktorilla menimme ja se olikin hän, joka meidät vei sillä kertaa! Traktorin kyydissä pääsimme kalliomäen laitaan. Kalliolla kasvoi jäkälää, kanervia, pieniä mäntyjä ja katajia. Hyvin pystyi Vieno sen matkan kiipeämään ja sitten jo olimme ylhäällä Lotikonmäellä. Kellari tuli tarkoin tutkittua. Myös lähellä olevan Lotikonbaarin kävimme katsomassa. Se on kivilipan alla oleva laavumainen luola. Neljä miestä pystyy siellä mukavasti (niin väittävät!) yönsä nukkumaan. Joka sukupolvesta taitaa löytyä sen kokeneita. Vieno näki vihdoin Lotikonkellarin. Hikinen reissu se oli. Hiki oli hänellä, mutta meillä "jalallisilla" myös. Se vain siitä johtui, että oli niin kuuma ilma. Valokuvatkin tuli otettua, onneksi.

15. helmi, 2019

Kiikarointia Lotikonmäellä.

Aittapolku ummessa.

Lapsuusmuistoja, koulutielle.

Kesä on jälleen kääntynyt kohti syksyä. Koululaiset ovat taas aloittaneet uurastuksensa opin tiellä. Mukana ovat jo muutaman viikon olleet pienimmät ekaluokkalaiset. Ensimmäisten koulupäivien jännitys jo takana päin, mutta edessä monen vuoden koulutyö. Heitä katsellessa muistuu mieleen omat ensimmäiset koulupäivät. Kuinka ihmeessä ne vielä ovat kirkkaasti muistissa, vaikka niistä ajoista on kulunut jo ihmisikä? Tästä siis alkaa jälleen pieni juttu "lapsuuden muistelmia."

Raatalan kylä on suuri. Eri kulmakunnilta vievät tiet kylän keskustaan. Pikkuinen, jyrkkärantainen, keskikylälle päin virtaava Viepjoki halkaisee kylän kahtia. Vaikka joki on vähäinen, kesällä lähes kuiva, ei siltoja ole paljon. Useimmiten toisille kulmakunnille mennessä pitää kiertää keskikylän kautta. Kansakoulu oli keskikylässä, mutta alakoulu vähän sivummalla. Kylän toisessa laidassa asuvat lapset kävivätkin naapurikylän koulussa, jonne heillä oli lyhyempi matka. Meidän kulmalta matkaa oli paljon molempiin. Minulta matka oikeaa tietä pitkin olisi ollut 8 km. Metsä- ja peltoteitä käyttäen se vähän lyheni. Lähdinkin kouluun kotipihalta kirjaimellisesti metsään. Pienen kotimetsän läpi, metsäpellon piennarta suurempaan takametsäämme, sieltä polkua pitkin Riitsuon taloon, josta sain toverikseni Ritvan. Yhdessä matkasimme peltotietä Perkoon, josta jo pääsimme oikealle tielle. Vielä oli koulumatkaa monen mutkan kautta peltojen ja metsänkin halki. Ritva ja serkkuni, Jouko olivat ainoat, jotka ennestään tunsin tulevista luokkatovereistani. Ritva oli jo toisella luokalla ja hänellä oli paljon puhuttavaa tuttujen toveriensa kanssa. Minä olin yksin, mutta sitten eräs tytöistä, jolla oli ihmeen kaunis, kukallinen hame, tuli ja otti minua kädestä. Hänenkin nimensä oli Ritva. Koulussa olo alkoi tuntua heti ihan kivalta. Pian opin tuntemaan toisetkin ja kohta me jo leikimme kaikki yhdessä valitunneilla. Opettaja oli Kaisa Virtanen ja hän oli nuori! Olin nähnyt albumissa kuvan äitini vanhemmasta, nutturapäisestä opettajasta ja olin luullut, että kaikki opettajat ovat samanlaisia! Koulupäivä aloitettiin rukouksella ja virrellä "Mä silmät luon ylös taivaaseen.....", se oli ihan tuttu laulu , äidin opettama. Opettaja jakoi meille Aapiset. Ne olivat vanhaa painosta, koko kouluajaksi tarkoitetut lukukirjat. Niissä oli hyvin vähän värikuvia ja myös joitakin kertomuksia sillä vanhanaikaisella kirjoituksella, josta oli vaikea saada selvää. Minä olin oppinut lukemaan jo monta vuotta sitten ja sitäkin kirjoitusta yritin arvaamalla lukea. (Muutaman viikon kuluttua me saimme uuden kirjan : "Sadun ja toden mailta.") Tunnilla ei sitten luettu ollenkaan, vaan vain kirjainten nimiä opeteltiin ja vähän tavatakin piti yrittää. Minä tavasin muiden mukana ja tarpeellistahan se oli. En minä ennen ollutkaan tavannut. Enkä kenellekään kertonut osaavani lukea. Koulun seinällä oli lukujärjestys. Siitä katsoin, mitä aineita olisi. Oli lukua, kirjoitusta, laulua, askartelua, uskontoa ja ympäristöoppia ja sitten kummallinen aine: laskento! Mitähän silloin tehtäisiin, kun oli kesä vielä, eikä lunta missään? Missä nyt laskea voitaisiin? Olinhan minä laskenut, kuinka monta lehmää meillä oli ja muutakin, mutta ei mieleenikään tullut, että semmoistakin asiaa pitäisi oikein koulussa oppia! Jännityksellä odotin sitä laskentotuntia. Meidän piti hakea pihalta puolukan lehtiä ja asetella niitä sitten pulpetille järjestykseen. Toiset melkein kaikki osasivat, mutta minun lehteni olivat aina opettajan mielestä väärin, vaikka kuinka hienoja kuvioita tein. Olin monta tuntia ihan onneton osaamattomuudestani. Sitten kerran sain "ahaa elämyksen", senkin hetken muistan vielä hyvin ja minulle selvisi, mitä sillä laskemisella tarkoitettiin. Ei ollutkaan mäenlaskun kanssa mitään yhteistä! Alkoi se laskeminenkin sitten sujua.

Kouluissa oli jo muutamia vuosia annettu lapsille lämmin ateria. Keittolaa ei ollut, mutta naapurin aikuinen tytär keitti meille puuroa tai velliä maitotonkassa saunan padassa vesihauteessa. Lautasemme oli pulpetin kannella, joka oli saatu tasaiseksi asettamalla kirja kannen ja reunan väliin. Kotoa toimme evääksi voileipiä ja maitopullon. Hyvältä kaikki maistuivat!

Syksy 1943 oli varmaan hyvin kaunis, sillä koulumatkat, vaikka ne pitkät olivat, muistan mukaviksi. Koulu tosin alkoi elokuussa silloinkin. Varhaiset aamut olivat kirkkaita ja raikkaita. Metsätaipaleet erikoisesti meidän mieleemme. ( Karhut ja sudet eivät silloin "Suomen luontoon kuuluneet", ainakaan Raatalassa, mutta tuskin muuallakaan asutuilla seuduilla.) Kastepisarat kimaltelivat suurissa kuusissa olevissa hämähäkkien verkoissa. Ritva ja minä kilpailimme, kumpi ensin huomaisi isoimmat ja hienoimmat verkot. Kotimatkalla niitä ei näkynyt ja me luulimme, että hämähäkit tekivät joka yö uudet verkot. Aina ihmettelimme, kuinka ahkeria ne olivat. Tie kulki monen Viepjokeen laskevan pienen luonnonojan yli. Siltojen alla virtasi kirkas vesi, vaikka taloissa oli kaikkia kotieläimiä, joiden lanta heitettiin pienestä "tarkàmpujan" luukusta navetan taakse. Ojissa kasvoi isoja karhunputkia. Niiden läpi oli kiva imeä ojista vettä ja se teki meidät janoisiksi! Kaikenlaista muutakin leikkiä keksimme ja unohdimme kokonaan koulun. Matkamme taittui perin hitaasti. Vasta viimeisen talon luona ennen koulua sen muistimme. Juoksimme kyllä kovin, mutta ei auttanut enää. Joka aamu me myöhästyimme.Oli määrä, että jos myöhästyy, pitää istua sama aika arestissa koulun jälkeen. Ei opettaja meitä kuitenkaan jättänyt, kun olimme kaikkein pitkämatkaisimpia. Kovasti ihmettelimme, kun yhtenä päivänä jouduimme jäämään. Ja me olimme silloin myöhästyneet vain 10 min! Hän puhui meille kauniisti ja pyysi, että koettaisimme ehtiä kouluun myöhästymättä. Seuraavana aamuna sitten kolkutimme koulun ovea niin varhain, että opettaja vielä nukkui.Olipa aamu-uninen! Muutamana päivänä ehdimme ajoissa, mutta sitten taas leikit voittivat ja entinen myöhästely jatkui. Ei siinä muu auttanut kuin että vanhempamme päättivät, että ystävykset on erotettava. Minun koulutieni muuttui nyt toiseen suuntaan. Ensin tietä lähes Raatalan keskustaan ja sitten peltotietä Lähimmäisen notkoon, jonne oli tehty porras koululaisia varten joen yli. Sieltä jatkoimme kylä- ja peltoteitä pitkin loppumatkan. Tätä kautta kulki muitakin ja Sirkka, luokkatoverini, josta sain uuden matkaystävän. Emme me myöhästyneet koskaan, mutta ei myöhästynyt Ritvakaan enää! Porras, joka joen ylitti oli neljä hirttä vierekkäin ja toisella puolella hutera kaide. Ei ole Viepjoki suuren suuri, mutta isojen syyssateiden ja kevään isonveden aikaan sekin näyttää voimansa. Joskus kävi niin, että tulva oli vienyt hirren tai ne kaikkikin, tai ne olivat lähes irrallaan joen suuntaan. Ylitse mentiin. jos päästiin, joskus oli käännyttävä kotiin. Kun näen kuvan tunnetusta "Suojelusenkeli"- taulusta, muistan meidän koulumatkamme yli sen portaan. Koskaan ei mitään vahinkoa tapahtunut. Enkeli kulki meidänkin kanssamme.

Päivät ja viikot seurasivat toisiaan opin tiellä. Lopulta tuli se päivä, kun opettaja kysyi, osaako joku jo suoraan lukea. Viittasin ja kerroin, että olin koko ajan osannut. Opettaja kysyi, oliko muitakin, jotka olivat osanneet kouluun tullessaan. Olihan heitä, ainakin Jouko ja Sirkka, ehkä joku muukin ja nyt jo osasivat kaikki lukea. Sitten pääsimme tunneillakin lukemaan kertomuksia "Sadun ja toden mailta". Adalmiinan helmestä ja Kasperista, joka "ei saanut oppia mitään." Kovasti me säälimme sitä Kasperia.

Joulu oli jo lähellä ja aloimme valmistella ohjelmaa kuusijuhlaa varten. Tonttu- ja keijuleikkejä harjoittelimme. Askartelutunneilla teimme valkoisesta kreppipaperista pukuja keijuille ja punaisesta ja harmaasta tontuille. Rullalankaan pujottelimme pumpulipalloja. Niillä koristettiin keijujen pukuja, hiuksiinkin niitä laitettiin. Sitten satoi ulos oikeaa lunta. Kuusijuhlaan tulivat isät ja äidit ja pienet sisarukset, keillä heitä oli. Isä valjasti Virkun kirkkoreen eteen ja sillä ajeltiin koululle. Oli se kuusijuhla hieno. Kaikki me lauloimme "Enkeli taivaan..." , paremmat laulajat esittivät muitakin lauluja. Minä sain lukea runon varpusesta, joka koputti ikkunaan: "... avatkaa ikkuna hetkeks vaan, on talvi kylmä ja jäässä maa, mä kuolen kohta, en ruokaa saa.... " Tontut ja keijut ja lumihiutaleet esittivät leikkinsä: "Hiutaleet hentoiset ilmojen teitä lentävät liitävät, kiitävät...." Saimme todistukset ja kävi Joulupukkikin. Pukin kontista kaikki saivat pussin, jossa oli pulla, piparkakku, omena ja lastenlehti. Sillä Joulupukilla oli minun isäni ääni! Kyllä minä jo sen joulupukkiasian tiesin, mutta en millään ymmärtänyt, että hän sentään olisi koulun pukki ollut! Ääni kumminkin oli sama!

Jo alkoi joululoma. On aika lopettaa tämä juttu. Pitkä tästä tuli, mutta oli se syyslukukausikin aika pitkä ja matkoihinkin aikaa meni!

Edellä olevan videon välityksellä toivotan onnea kaikille pienille koululaisille, jotka nyt taivaltavat ensimmäistä koulutietään!

Lumipeite pelloillakin.

Lunta puutarhassa.

Kiitos lumesta lumen aikaan!

Ilmastonmuutos on sana, joka viime aikoina on kuultu monilta huulilta. Kaikki eivät siihen usko. Onko se luonnon normaalia vaihtelua, tai ihmiskunnan aikaan saamaa? Siitä kiistellään. Niin, tai näin, pakko on tällaisen kauan eläneen myöntää, että muutosta on ollut. Varsinkin talvet täällä Lounais-Suomessa ovat melkein olemattomiksi muuttuneet. Onneksi Lapissa ja muualla pohjoisemmassa Suomessa vielä lunta ja pakkasia riittää. Meillekin näytti pitkästä aikaa oikein "kunnon vanhanajan" talvi tulevan. Lunta pyrytti, pakkasta, ainakin kerran, yli 20 asteen. Sukset haettiin kesäkorjuistaan ja lähdettiin latujen tekoon. Sitten tuli suoja, vettäkin satoi. Eipä vielä lumi lähtenyt. Kun taas pakkasti, saimme vahvan hankikannon. Jopa lähti vanha Nummentonkija potkukelkalla hankia viilettämään kuin lapsena ennen. Kävellakin kesti ja sukset liukuivat kevyesti. Ei sitä iloa kovin pitkään kestänyt, kun taas vesisateet alkoivat. Nyt on meillä mustat pellot, vain metsänreunoissa ja kinoksissa lunta enää. Tuli sentään muutama kerta kameran kanssa kuljettua ja kuvattua sitä ihanaa, lyhyttä talvenaikaa. Niitä kuvia nyt tänne latasin, ennen kuin loppukin lumi sulaa.

18. maalis, 2019

Kevättä kohti olemme menossa jälleen.

Kaksi ihanaa vuodenaikaa puutarhassa. Omenapuut "kukkivat" 27/1 2019 lunta. 19/5 2018 kukkiaan.

Lapsuusmuistoja. Se kamala asia!

Ensimmäinen lukukausi koululaisena oli mennyt, kuusijuhla ja joulukin. Oli tullut talvi, kun joulun jälkeen koulu taas alkoi. Suksilla nyt koulumatka kuljettiin. Lyhensi se hiukan pitkää matkaa, mutta oli sitä vieläkin. Peltoja pitkin kiertäen latu meni. kun metsä oli tiheää ja aamulla vielä pimeä. Tältä kulmalta ei muita menijöitä silloin ollut. Vasta puolessa välissä yhytin yhteisen ladun toisten kanssa. Isä lähti ensimmäisenä aamuna minulle latua tekemään Hyvä latu siitä tuli. Oli hauska hiihtää kotimatkalla. Oikein odotin aamua, että taas pääsisin sille. Mutta! Yöllinen tuisku oli lunta lennättänyt. Ei ollut latua enää. Melkein joka aamu sen sain auki hiihtää. Oli oikea talvi ja pakkasta. Äiti teki minulle hiihtohousut isän diakonaalihousujen paremmista paikoista, kun ei silloin sota-aikana uusia kankaita saanut. Eivät silloin maaseudun naiset housuja käyttäneet. Kaupungeissa taisi jo housumuoti olla, ainakin hiihtäessä. Minä varmaan olin ensimmäinen naispuolinen Raatalassa, joka pitkissä housuissa kulki. Oli ne lämpimät. Ei mennyt kaatuessa lunta hameen alle, eikä sukkien ja aluspöksyjen väliin. Mutta oli niistä housuista harmiakin. Pojat kiusasivat, tytötkin joskus. Minua sanottiin "munattomaksi mieheksi", Pennaseksi tai Norriksi yläkoulun opettajien mukaan. Urheasti silti pidin housujani. Urhea pitää sen olla, joka aikaansa edellä kulkee! Sitten sattui se juttu, joka oli elämäni kamalin. Sekin oli niiden housujen syytä. Oli taas kova pakkanen ja vielä hyytävä viima sen lisäksi. Vain Paavo sattui ladulle samaan aikaan. Hän oli pojista se kaikkein kiusanhenkisin, kun muita oli mukana. Ihan kiva kaveri taas silloin, kun kaksin kuljettiin. Minulle tuli pissahätä. Se ei ongelma ollut. Lapsia me olimme. Sattui sitä muillekin. Pitkää matkaa pellolla hiihdettiin. Sitä vaan vähän ladulta poikettiin asia toimittamaan. Toiset odottivat ja sitten matkaa jatkettiin. Minä poikkesin sivuun ja Paavo jäi odottamaan. Mutta niiden housujen napinlävet olivat kovin tiukat vielä ja selän puolellakin luukkuhousuissa. Olin minä ne auki saanut, mutta nyt oli niin kylmä, että sormet ihan jäätyivät. Yritin niitä taskussa lämmittää, mutta kun taas koetin nappeja avata, niin vielä nopeammin ne jähmettyivät. Paavo seurasi kiinnostuneena tapahtuman kulkua. Olisikohan auttanut? Ylpeyteni ei periksi antanut, että apua olisin pyytänyt. Eikä hän apuaan tarjonnut. Totesin, etten housujani auki saisi ja päätin yrittää kouluun asti. Ei enää pitkää matkaa ollutkaan. Kylmä ulkohuone sielläkin oli, mutta pääsisin edes tuulen suojaan ja voisin pyytää jonkun tytöistä avuksi. Ei ole helppo suksilla matkaa tehdä, kun kova pissahätä on. Ei se minulta onnistunut. Tuli ensimmäinen tippa ja toinenkin. Käänsin sukset ympäri ja sanoin Paavolle. "En mää viittikään kouluun tulla, mää lähden kotiin." Toivoin kovasti, että se pissa niihin pöksyihin jäisi. Niin paksua kangastakin ne oli. Mutta ei. Ensimmäinen keltainen tippa jo hangella näkyi ja kohta koko pissa. Itkien tulin kotiin ja sanoin, etten ikinä niitä housuja jalkaani pistä, enkä koskaan kouluunkaan mene. Saivat ne minut yli puhutuksi. Äiti suurensi vähän niitä napinläpiä. Kouluun oli mentävä. Iltarukouksessani pyysin Jumalaa, että hän ei antaisi Paavon kertoa. Että Paavo edes tämän kerran olisi niin reilu. Liikaahan se oli pyydetty. Ei Jumalakaan Paavolta tätä voinut kieltää. Huomiotahan Paavo kaipasi ja siksi kiusaakin teki. Nyt hän sitä sai, kun tämmöisen tarinan kertoa tiesi. Hän oli jo pellolta huutanut koulun pihaan tullessaan, että Kirstiltä pääsi kusi housuun. Kaikki he olivat minua vastassa. Kusihousu, kusihousi huusivat pojat. Pissahousu, pissahousu, huusivat tytöt. Opettajakin kysyi, miksi en kouluun tullut. Se oli määrä kertoa, jos poissa oli ollut. Minun piti kertoa, vaikka hänkin sen jo kuullut oli. Mahtoiko hän luulla, että asia olisi sillä tullut pois käsitellyksi. Ei tullut. Kyllä minua siitä kiusattiin, joskus vielä yläkoulussakin. Se oli pienen elämäni kauhein tapahtuma. Joskus tuntuu, että koko elämän. Joku voisi sanoa, että helpolla olet elämässäsi päässyt. Ehkä olenkin. Se oli silloin ja kaikki on suhteellista. Ihan järkyttävää traumaa ei siitä sentään tainnut sieluuni jäädä, kun tässä nyt siitä naputtelen. Kaikelle kansalle vielä! Julkaisenko? Se jää nähtäväksi.

Kuvassa on alakouluni. Se on nykyään yksityisomistuksessa, mutta entisessä asussaan. Sillä oli onnea saada omistajat, jotka ymmärtävät arvostaa vanhaa.

3. huhti, 2019

Lapsuusmuistoja.Läpivalaistavana.

Oli talvi 1944. Olin alakoulun toisella luokalla. Kouluumme iski ankara hinkuyskä-epidemia. Muut selvisivät siitä normaalissa ajassa, mutta meitä oli kuusi luokkatoverusta, joilla kova yskä ja kuume kesti päivästä toiseen. Kun olimme sairastaneet useita viikkoja, päättivät vanhempamme, että lasten keuhkot on tutkittava. Eräänä kevättalven kelirikkoisena päivänä lähdimme äitiemme vieminä Paimion parantolaan. Matkasimme kahdella "pirssiautolla". Olimme ennenkin autossa olleet, Jooseppi Vainion linja-autossa useaankin. Silti näin pitkä automatka oli harvinainen ja riemastuttava kokemus. Muistan istuneeni etumaisen auton takapenkillä ja vilkuttaneeni takana tuleville. Iloa riittikin pitkään sen aikaista mutkaista tietä ajettaessa. Lopulta olimme perillä. Minun ensi kommenttini näkemästäni, jonka sanoin kuuluvalla äänellä ja koko seurueen kuultavaksi sen tarkoitinkin, oli: "Ihan samanlainen talo kuin meilläkin!" Äiti siinä vähän nolona yritti hillitä:"Mitä sinä nyt tuommoisia...", mutta minä vain jatkoin: "On se, kato, ihan samanlainen!" Minä katsoin maailmaa lapsen perspektiivistä ja näin vain sileäksi rapatun, valkean seinän, jollainen minunkin pienessä kotitalossani silloin oli. En huomannut, että tuossa Alvar Aallon mestariluomuksessa oli korkeutta ja leveyttä aika lailla enemmän. Asia unohtui, kun menimme sisälle. Sitä hetkeä olin kovasti pelännyt. Olin kuullut keuhkotaudista ja tiesin, että vielä 10-15 vuotta aikaisemmin siihen oli menehtynyt kokonaisia perheitä. Kuvittelin keuhkotautisairaalan paikaksi, jossa olisi vieri vieressä sänkyjä täynnä kuolevia potilaita. Mutta me tulimmekin valoisaan aulaan. Yhtään sänkyä en nähnyt, enkä kipeän näköisiä ihmisiäkään. Sitten me huomasimme sen: ylös, alas ihmisiä kuljettavan hissin. Emme olleet koskaan hississä olleet, tuskin kaikkien äiditkään. Nyt me pääsisimme hississä ajamaan! Suureksi pettymykseksemme selvisi, että meidän asiamme hoituisi alakerrassa. Toisten äidit sanoivat, ettei hissiä ole lupa turhan tähden käyttää. Minun äitini ei hissiä kunnioittanut. "Hyvänen aika, eivätkö lapset ole koskaan hississä olleet!", huudahti hän ja vei meidät siihen. Äiti painoi ylintä nappia ja me ajaa huristimme ylös. Kun tulimme alaspäin, huudahti joku:"Voi, kun se loppuu!" Äiti painoi nappia uudestaan ja taas mentiin ylöspäin! Minua alkoi pelottaa. Kuinka äidin nyt kävisi, kun luvatta hissiä käyttää ilman asiaa? Jos hän ei lopeta ollenkaan! Huomasin hänen itsensäkin suuresti nauttivan tästä hissiajelusta. Alas tultuamme hän sentään avasi hissin oven ja olikin jo meidän vuoromme mennä "läpivalaistaviksi".Se jälkeen olimme kukin vuorollamme lääkärin vastaanotolla. Minun keuhkoni olivat terveet, ehkä kuuman hunajaveden ansiosta, jota olin ahkerasti juonut. Lääkäri tökkäsi sormellaan yhtä minun punaisen villatakkini mustaa nappia, jossa oli valkoisen villakoiran kuva ja sanoi:"Mene sinä vaan kouluun koirinesi! Tovereillani oli pieniä varjostumia keuhkoissaan ja heistä yhdellä hyvin pahoja. Vuosia myöhemmin äiti kertoi, että lääkäri ei ollut antanut paljoakaan toiveita hänen paranemisestaan. Oli edessä vielä pitkä kotimatka, josta jo etukäteen olimme iloinneet.Olimme kaikesta kokemastamme väsyneitä.Vanhempien huoli, vaikka he eivät sitä meille näyttäneet, ehkä heijastui meihinkin, sillä kotimatka ei niin mukavalta tuntunutkaan. Oli onnellista päästä kotiin taas. Tarinallani on onnellinen loppu. Kaikki toverini, myös hän, joka oli kaikkein kipein, paranivat täydellisesti. Koulusta poissaoloa oli kertynyt paljon. Minun todistukseeni sitä on merkitty 280 tuntia.Yläkansakoulun opettaja olikin sanonut, että meidät pitää jättää luokalle, koska oppivelvollisuuslaki ei meidän kohdallamme täyttyisi. Siihen ei oma opettajamme suostunut. "Lapset osaavat lukea, kirjoittaa ja laskea niin hyvin kuin pitääkin."Niin me sitten, kesän vielä voimia kerättyämme, jatkoimme koulunkäyntiämme yläkansakoululaisina.

Onnellista ja iloista pääsiäistä!

"Kukkaset nousevat maasta.
On tullut lintujen laulun aika."

(Korkea veisu)

Meillä on jälleen ihana kevät ja pääsiäinen! Iloitaan siitä ja annetaan Arja Saijonmaan laulaa, kun hän sen niin hyvin osaa!

Neljä vuodenaikaa

Kimalaisen ensiherkkuja.

Me tulimme jälleen.

Neiti Kevätär on tullut.

Neiti Kevätär saapui kevein askelin ja toi tullessaan aurinkoiset ja lämpimät säät. Pisti toimeksi, herätti perhoset, kimalaiset, mehiläiset ja komensi työn touhuun. Olihan hän jo nostattanut monet aikaiset kukkijat talviunestaan ja ne odottivat pölyttäjävieraitaan. Keltanarsissit, ne oikeat pääsiäisliljat pitivät kiirettä. Kerrankin he ehtisivät Suomessakin kukkimaan jo nimikkojuhlanaan ulkonakin. Vähän heitä auttoi se, että pääsiäinen oli tänä vuonna tavallista myöhempään ja neiti Kevätär taas aikainen. Lämpimässä oli kaikkien kukkien hyvä loistaa. Sitten tuli poika Pohjoistuuli viuhkomaan. Luntakin viskasi Kevättären niskaan. Melkein koko Suomen peitti valkoisen lakanansa alle. Meille tänne vain hiutaleita ripotteli, mutta kylmää hengitystään tännekin puhalteli. Monta pakkasastetta huokui öisin keväisen luonnon kestettäväksi. Pääsiäisliljat ja muut kasvit painoivat nöyrästi vartensa maata kohti ja ne kestivät. Kun pakkashuurteet päiväksi sulivat, nousivat kukat pirteinä uutta päivää koristamaan. Ihmeellinen on niiden elinvoima. Eivätpä ne turhaan ole kevään ensi airueiksi luotuja.
Nyt taisi poika Pohjoistuuli ainakin hetkeksi jättää neiti Kevättären kiusaamisen, kun tuntuu hiukan halla heikkenevän. Tulee se vieläkin käymään, vastahan toukokuussa ollaan, mutta Kevätär se lopulta voiton vie!

Pääsiäisliljat.

Koulujuttuja. Yläkansakouluun.

Alakoulu oli käyty ja syksyllä 1945, aloitin kansakoulun kylän keskustassa sijaitsevassa Raatalan koulussa. Matkaa sinne on 6 km, mutta tietä pitkin, toisin kuin alakouluun, jonne piti oikaista peltoteitä ja polkuja. Sain myös uusia luokkatovereita. Raatalan koulupiiriin kuului myös Impolan kylä. Impolassa oli myös alakoulu. Raatala on iso kylä. Osa Raatalan lapsista oli käynyt Impolassa, jonne heillä oli lyhyempi matka kuin oman kylän kouluun. Nyt kansakouluun tulimme kaikki yhteen. Raatalan kansakouluun kuului kaksi eri rakennusta. Vanhempaa kutsutaan ensimmäisen opettajan mukaan Hopean kouluksi. Siellä me, 3-s luokkalaiset saimme opetusta. Syömässä kävimme isomman koulurakennuksen , jossa myös keittola oli, suuren eteisen pitkän pöydän ääressä. (Siitä eteisestä on enemmänkin kertomista, mutta toisella kertaa.) Hopean koulussa on vain yksi luokkahuone. Sitä käytettiin myös veistosalina ja takaseinällä olivat höyläpenkit poikien käsitöitä varten. Opettajamme oli nuori Veikko Norri. Hän oli oikein kiva . Kyllä hän joskus suuttui, kun pojat olivat tottelemattomia. Silloin hänen silmäkulmassaan alkoi nykiä. Muutama karttakeppikin katkesi, kun hän täräytti sen opettajanpöydän kulmaan. Ketään hän ei lyönyt, vaikka ei sellainenkaan siihen aikaan ihan harvinaista ollut kaikissa kouluissa. Opettajalla oli rouva ja lammas. Eräällä tunnilla näimme ikkunasta, kun rouva pesi sen lampaan. Sitä me vähän ihmettelimme, kun ei meidän kodeissamme juuri lampaita pesty! Kaunis siitä valkeasta lampaasta tuli. Joku tietävimmistä tovereistamme huomasi , että Norrin rouva oli "pikkasiin päin". Sitä juttua rupesimme seuraamaan aina, kun hän pihalla käveli. Eräänä aamuna, kun kouluun menimme, oli opettaja kovasti hermostunut. Silmäkulmassa nyki.Yhtä mittaa kesken tunnin hän kävi asuntonsa puolella. Luokkaan taas tullessaan haisi kamfertilta. (Kamferttia pidettiin siihen aikaan hyvänä lääkkeenä kurkkukipuun, sydänvaivoihin ja rauhoitti se hermojakin.)Välitunnilla joku huomasi, että"Koposka", Kuusjoen kätilö Tuovi Koponen, tuli koululle. Aavistimme, että nyt se tapahtuu. Kyllä opettaja koulua piti, mutta vähän päästä poikkesi asuntonsa puolella ja joka kerta kamfertti haisi yhä enemmän! Ja me, enemmän kuin opetusta, yritimme kuunnella, mitä toiselta puolelta kuuluu. Mitään ei opettajan puolelta kuulunut. Meidän piti lähteä, kun tunnit loppuivat. Se kovasti meitä harmitti. Seuraavana aamuna opettaja kertoi iloisena, että heille oli syntynyt ihana, pieni tyttövauva. Kamfertti ei tuoksunut enää. Ensimmäinen vuosi yläkansakoululaisena kului nopeasti kivan opettajan oppilaana. Oppiminen oli minusta helppoa. Laulaa en niin hyvin osannut, mutta kyllä minäkin parhaani yritin. Opettaja näet avasi laulutunnilla ikkunan ja kehoitti meitä laulamaan niin, että kuuluu "yläluokkaan", sinne toiseen, isompaan koulurakennukseen asti.
Kuvassa on Raatalan kansakoulun vanhempi v.1902 rakennettu koulurakennus, ns. Hopean koulu. 1910 rakennettiin suurempi koulu, jota vielä 1939 laajennettiin. Molemmat ovat nykyisin yksityiskäytössä, mutta ulkoasultaan entisenlaisina kylän kaunistuksina.

12. touko, 2019

Puutarhaan on kasvanut viirukas tulppaani sivusipulista.

Valkeat tulppaanit.

Kukkamuisto kouluajalta.

Opettaja Hilja Pennasen kukkaset.

Raatalan kansakoulupiirin v.1910 rakennettu isompi koulurakennus oli v.1939 laajennettu tekemällä sivuun toinen luokkahuone ja suuri eteinen. Siitä oli pariovet molempiin luokkiin, sekä ovet keittolaan ja opettajan asuntoon. Pihanpuoleisessa kulmauksessa oli isot ikkunat etelään ja länteen. Ikkunoiden edessä oli pitkä pöytä ja penkit. Pienemmässä koulurakennuksessa opiskelevat lapset kävivät syömässä sen ääressä. Ikkunoiden edessä oli myös kukkalaudat täynnä kukkaruukkuja. Opettaja Hilja Pennanen rakasti kukkia. Siinä oli pelakuita, verenpisaroita ja monia muitakin, joita emme kaikkia tunteneetkaan. Pöydän yläpuolella riippui kaksi amppelia. Niissä olevat lehtikaktukset olivat kukkiessaan todella kauniit. Pöydän keskellä oli iso kliiviaruukku. Kun se kukki, oli se täynnä punaisia liljankukkia. Kyllä me niistä pidimme, mutta oli niistä joskus harmiakin. Ruokatunnilla oli aina kiire .Oli äkkiä syötävä, että ehti olla välitunnilla pidempään. Tytöt vain saivat mennä pöydän ja ikkunan välissä olevalle penkille. Pojat olisivat rynnänneet vieläkin kovemmalla vauhdilla. Silti joskus kävi tytöillekin niin, että saattoi jokunen kukkavarsi katketa, tai koko ruukku pudota. Silloin Hilja-opettaja oli hyvin surullinen. Vihainenkin, jos arveli jonkun tahallaan kukkaa vahingoittavan. Ei sitä tahallaan varmaan kukaan tehnyt. Me ihailimme niitä, kun ne kukkivat. Kaikkein ylimmän luokan tytöt olivat vuorollaan kukkajärjestäjinä. Heidän tehtävänsä oli kastella ne, pitää ruukut ja aluset puhtaina, sekä korjata kuihtuneet roskat pois. Kerran opettaja otti sen kliiviaruukun käsiteltäväkseen.(Hän sanoi sitä kliiviaksi. Nykyisin myytävissä kliivioissa on juuret, eikä sipuleita.) Sipuleita oli jo liikaa ja ruukku vaarassa haljeta. Me saimme kaikki sipulin. Minä en oikein osannut pitää puoliani, kun sain kaikkein pienimmän sipulin, vain peukalon kynnen kokoisen. Komea kukka siitä silti kasvoi. Raatalassa kasvoi silloin kliivia monessa kodissa. Onkohan enää missään? Minunkin hävisi. Nyt olisin iloinen, jos olisin sen pitänyt. Se olisi näkyvä muisto opettajastani. Vuodet kuluivat. Pennaset jäivät eläkkeelle, kuolivatkin. Koulussa oli uudet opettajat. Kun joskus kävin siellä, ei kukkia enää ollut. Penkeillä oli urheiluvälineitä. Ne kai sinne paremmin kuuluivatkin. (Meidän aikanamme, pulavuosina, oli vain pesäpallo, tavi (maila) ja räpylä. Pojilla potkupallo, jonka he joka päivä potkivat rikki. Simo Pennanen sen sitten seuraavaksi päiväksi kursi kokoon mutisten, että kun aina saavatkin rikki!) Minä niin kaipasin niitä kukkia! Viimeksi, kun koulussa kävin, ei ollut ikkunaakaan enää. Raatalan koululaiset olivat päässeet sivistyksen piiriin! Ikkunoiden eteen oli rakennettu vessat. Me kävimme pihan perällä ulkohuoneessa. Sisällä ihailimme kukkasia. Nyt koulu on yksityisillä omistajilla. Ulkoapäin entisellään. En tiedä, mitä ovat sisällä tehneet. Toivon kuitenkin, että he ovat huomanneet, kuinka ihanan eteisaulan sieltä vessojen takaa löytäisivät! En tiedä, onko enää ketään, joka muistaisi Hilja-opettajan kukat. Siksi kirjoitin. Tuntui, että se on minun velvollisuuteni.

23. elo, 2019

Esikot, lemmikit, runoilijanarsissit ja morsiusangervo kukkivat. Voikukat myös loistavat kilpaa auringon kanssa.

Punaisten tulppaanien aikaa.

Kevään päävärit ovat keltainen, valkoinen ja heleä vihreä. Sinistä siellä, täällä, punaista vain rahtunen.

29. touko, 2019

Kotkankukkia.

Juhannusviikon kukkarunsautta.

Kahdeksan vuoden odotus.

Kultasade ei kovin nuorena ala kukkia. Juhannuksen kunniaksi se puhkesi kukkaan ensimmäisen kerran. Kukkia on paljon, mutta ne ovat vähän lehtien varjossa. Olenkohan lannoittanut liikaa, kun pensas on niin tuuhea?

Onnellista juhannusta!

Minetti, Mustialanruusu

On saanut kukkia poutasäässä. Sateesta se ei tykkääkään.

5. heinä, 2019

Koulumuistoja. "Toiseen luokkaan".

Kun syksyllä, 1946 koulu taas alkoi, pääsimme jo Raatalan koulun isompaan koulurakennukseen. Aikaisemmin olimme olleet siellä vain syömässä eteisessä. Olimme neljäs-luokkalaisia, mutta meidän paikkamme oli "toisessa luokassa". Se oli rakennettu alkuaan yksiluokkaiseen rakennukseen myöhemmin. Siksi sitä aina sanottiin "toiseksi luokaksi". Se oli opettaja Hilja Pennasen luokka. Hän myös enimmäkseen meitä opetti. Opettajan korokkeella oli hänen pianonsa. Sitä ei saanut koskea. Siellä oli myös kaksi kukkapylvästä ja niillä isot joulukaktusruukut. Opettaja hoiti ne itse. Niihin eivät kukkajärjestäjätkään saaneet koskea. Kun ne joulun alla kukkivat, olivat ne hyvin kauniit. Vain silloin, kun kouluun tuli terveyssisar meitä tutkimaan, me tytöt saimme mennä korokkeelle pianon taakse riisumaan, kun pojat olivat samassa luokassa. Toisen luokan pulpetit olivat erikoisen malliset. Opettaja Simo Pennanen ei niistä tykännyt. Hän ehtikin niiden kolmen vuoden aikana, kun hänen oppilaansa olin, kertoa monta kertaa pulpettien tarinan. Ne oli tehnyt paikallinen puuseppä. Opettaja oli ollut vielä nuori mies. Hän oli yrittänyt vaikuttaa pulpettien malliin. Puuseppä piti päänsä. Niiden pitää olla tilavat. Kun koulussa pidetään hartaushetkiä, pitää lihavampienkin isäntien ja emäntien mahtua niihin! Eipä se kovin helppoa ollut kaunokirjaimia vääntää, kun istuimen ja pöydän väli oli niin suuri. Käsityötunnilla siitä oli hyötyä. Oli tilaa ommella ja kutoa. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun Kuusjoen kolme kyläkoulua suljettiin ja rakennettiin keskustaan uusi koulu, oli joku huomannut nämä vanhat pulpetit. Sellainen koristaa nyt koulun aulaa. Siksi sain kuvankin tästä erikoisesta pulpetista, jossa minäkin vuorollani istuin. Kuvasta näkyy, että kannen alle on laitettu kirja. Näin saatiin pöytä tasaiseksi, kun tuli ruokatunti. Aina ennen ruokailua siunasimme ateriamme. Jokainen vuorollaan luki ruokarukouksen:

Herra kaikki ravitset,
tarpehemme taritset.
Ruokaa annat ruumiille,
armos sanaa sielulle.

Me saimme joka ainoana päivänä lämpimän aterian Se oli yksinkertainen lusikkaruoka. Vuorotellen oli vetelää kauravelliä (siitä vähiten tykkäsin ja siinä oli kaunojakin joskus. Hyvää se silti oli). Oikein hyvää oli paksumpi velli, jota oli vehnäjauhoilla suurustettu. Perunasoppa ja hernesoppa olivat vuorossa seuraavina päivinä ja sitten ruispuolukkapuuro. Puolukat olimme itse syksyllä poimineet ja vieneet keittäjälle, 3-4 dl kukin. Aikaisemmin rukiitkin oli poimittu jonkun talon ruismaalta. Tähkät, jotka olivat elonkorjaajilta jääneet peltoon. Alakoulussa minäkin olin Viherrannan elopellolla toisten kanssa. Sitten se tapa jäi, kun sota oli loppunut, vaikka vielä olikin pulaa kaikesta. Marjapuurossa ei ollut yhtään makeutta. Sokeri oli vielä kortilla. Kotoa saimme viedä pulpettiimme sokeriaskin ja siitä ripotella puuron päälle. Maidon ja eväsleivät jokainen toi kotoaan. Rivissä menimme keittolaan ja ystävällinen Alli-keittäjä täytti lautasemme. Hän oli oppinut tuntemaan meidät, ruokahalumme ja mieliruokamme ja laittoi sen mukaisen annoksen. Kyllä meille ruoka maistui. Lautaset tyhjenivät äkkiä. Kukaan ei "krenannut". En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos joku olisi yrittänyt. Opettaja valvoi syömistä ja söi itsekin. Ei tainnut olla kukaan allerginenkaan ainakaan näille ruuille, joita me saimme. Mutta se kalanmaksaöljy! Se oli kova paikka monelle. Terveyssisar oli käynnillään määrännyt, ketkä joutuivat sitä ottamaan. Ne, joiden lähipiirissä oli ollut keuhkotautia ja liian laihat. Minä kuuluin jälkimmäisiin. Olin laiha ruipelo ja sellaisena pysyin vaikka kuinka söin. Ei kalanmaksaöljykään lihottanut. Luokkatoverini, Sirkka, sai tehtäväkseen kalanmaksaöljyn jakamisen. Hän kaatoi sitä isosta pullosta jokaisen lusikkaan ja se oli nielaistava tyhjäksi. Oli viisasta nuollakin lusikka, ettei siihen jäänyt makua ruokaa pilaamaan. Sirkka joutui itsekin annoksensa ottamaan, eikä virnistellyt meille muille onnettomille! Melkein meinasin unohtaa! Laskiaistiistaina saimme pullan keitetyn maidon kera. Olimme myös syksyllä kaikki vieneet keittäjälle kotoa 3-4dl vehnäjauhoja. Ne riittivät pukinkonttiin laitetun pullan ja laskiaispullan tekoon. Ehkä myös sen paremman kauravellin suurustamiseen. Niin ja piparkakun, jollainen myös joulupukin pussista löytyi. Tuli kirjoitettua pulpeteista ja syömisestä. Toki myös opetusta saimme. Läksymme luimme. Joskus ne hyvin osasimme, välillä huonommin. Kilttejä olimme, mutta torujakin joskus saimme. Luokan ovensuunurkassa olivat kirjakaapit. Toisessa oli oppilas- ja toisessa Raatalan kyläkirjasto. Kun kouluvuosien aikana oppilaskirjasto oli jo moneen kertaan luettu, antoi Simo Pennanen joskus sopivaksi katsomansa kirjan sieltä kyläkirjaston puoleltakin. Välitunneilla kirmattiin ulkona. Talvella oli lupa mennä läheiselle Jaman mäelle laskettelemaan. Se on korkea mäki. Eivät siitä kaikki pystyssä pysyen alas päässeet, ainakaan tytöt. Ja sitten pojat tekivät hyppyrin. Sitten vaan muuten hiihdettiin, me tytöt ja pojat hyppivät. Tähän tapaan kului vuosi siellä "Toisessa luokassa". Sieltä päästiin sitten "ensimmäiseen", jota sanottiin "Ylä-luokaksi". Mutta kesä oli välissä!

27. marras, 2019

Puutarhavierailuilla.

Sunnuntaina 7/7 -19 olivat monet puutarhat ympäri Suomen avoinna vierailijoille. Mekin lähdimme jo aamusta matkaan, että ehtisimme käydä monessa paikassa. Jo ennen virallista avoinnaoloaikaa tulimme tänne naapuripitäjän, Koski Tl-n, entiselle

Verhon koululle.

Koulun piha oli muuttunut ihanaksi puutarhaksi, jota iloinen isäntä meille esitteli. Hän kertoi uusista suunnitelmistaan, joita koko perheen voimin jatkuvasti toteutetaan. Pienimmätkin ovat mukana. Puutarha onkin tehty paljon lapsia ajatellen. Nyt jo se oli upea paikka ja mitä onkaan, kun tämä perhe siellä edelleen touhuaa?

Lepolan puutarha.

Lepolan puutarha löytyy Koski TL-n Huovintien varrelta. Se on perustettu entiseen hiekkakuoppaan. Ison lammen rannalle. Saarikin siihen mahtuu. Järveksi sitä pitää kutsua. Paljon on pitänyt työtä tehdä, kun järven rannalle puutarhan puolelle on betonista valettu käytävä. Myös entisen sorakuopan reunat on laattojen avulla porrastettu. Kaikkialla oli ihania puita, pensaita ja köynnöksiä kukkimassa. Hyötymaatakaan ei ollut unohdettu.

Usein vanhojen hiekanottopaikkojen ohi kulkiessa tulee ikävä olo, kun kaunis harju on rumaksi pilattu. Luonto sen aina korjaa, vaikka aikaa kuluu.Vuosien päästä ei kulkija tiedäkään, että kohta joskus on korkeampi ollut. Kun oikeat ihmiset paikalle osuvat ja toimeen tarttuvat, voi sen paratiisiksikin muuttaa. Näin ovat Lepolan ihmiset tehneet!

Ruusuja Lepolassa.

Honkamajan metsäpuutarha Tammelassa

Tältä pihalta ylös metsään, kun kulkee, löytyy oikea satumaailma. Ties, vaikka olisi peikkojakin. Sieltä en kuvia saanut varjojen vuoksi.

Puutarha järven rannalla.

Tammelassa, Ojajärven rannalla sijaitsee Rantapihan puutarha. Punaisen talon pihalla vihreätä nurmikkoa ympäröivät monet kukkaistutukset, puut ja pensaat. Puutarhan puolella kasvoi hedelmäpuita, marjapensaita ja vattuja. Talon piharakennukset savusaunaa myöten olivat kukkasin somistettu. Ison, monihaaraisen pihakoivun alla odotti pöytäryhmä päiväkahvien nauttijoita. Koivun ja huvimajan ohitse johti polku järven rantaan.

On sunnuntai, avoimien puutarhojen päivä. Monet Suomen puutarhat, myös Rantapiha, odottavat vieraita katsomaan aikaansaannoksiaan. Paljon on työtä tehty puutarhaa rakennettaessa ja kunnossa pidettäessä. Viimeiset päivät oikein ahkerasti, että kaikki olisi kunnossa vieraiden tullessa. Vieraskirjaan halutaan nimi muistoksi kävijöistä. Sitä on sitten hauska katsoa vuosienkin päästä.

Nyt on jo ilta. Viimeiset vieraat kohta lähtevät. Ehkäpä isäntäväki malttaa hetken istahtaa huvimajaansa ja katsella ihan rauhassa kukkivia istutuksiaan. Tai sitten he jo pohtivat seuraavia ideoitaan. Työt eivät lopu. Puutarha ei tule valmiiksi koskaan. Mutta se on niin kivaa työtä!

Me kävimme neljässä puutarhassa, kaikki vähän erilaisia. Kaikki niin kauniita, omistajiensa näköisiä. Tämä oli viimeinen.

Rantapihan puutarha

Perhoskesää.

Sellaista me nyt olemme saaneet viettää----perhoskesää. Aurinkoista, kuivaa ja lämmintä. Enimmäkseen. Joku valitti heinäkuussa palelevansa, mutta harvoin on villatakkia tarvittu. Sadetta kaivattiin ja odotettiin. Ukkonen pudotti toisten niskaan isonkin kuuron. Toiset vain jonkun pisaran saivat. Kaikilla meillä kuitenkin on kesä ollut ja vieläkin jatkuu. Toivottavasti saamme sadetta ja poutaa ihan sopivasti kaikki. Se perhoskesä! Jo aikaisin tulivat ensimmäiset ensimmäisiin kukkiin. Ne tutut Suomessa talven yli pärjäävät. Sitten pyrähtivät vierailta mailta tulijat,ohdakeperhoset, suurin parvin. Aikansa lenneltyään jonnekin asettuivat ja nyt odotellaan kohta uuden sukupolven syntymistä. Kotoisia tuttuja nokkosperhosia keväällä lenteli ja olimme iloisia siitä. Välillä kun olivat niin harvassa, että jo pelättiin niiden sukupuuttoon joutuvan. Hyvin onnistui niiden toukkavaihe. Nyt niitä on, vois sanoa tuhansia. Joka kukkaan ehtivät ja kaikilta tien pientareilta lentoon pyrähtävät ohi kulkiessa. Niin ihmeen kauniit siivet on Luoja niille antanut ja muullekin perhossuvulle. Ihan kaikkein pienimmillekin, kun tarkkaan katsoo. Me saamme katsella niitä, eikä maksa mitään! Hyvää perhoskesää kaikille!

Kaikki perhoset, ampiaiset, kimalaiset, kukkakärpäset ja muut pölyttäjät rakastavat mäkimeiramia yli kaiken. Tässä puskassa oli oikein tungosta, vaikka kuvassa on vain yksi nokkosperhonen nyt.

14. elo, 2019

Raatalan kansakoulu

Kraatarlan (Raatalan) kansakoulu oli rakennettu 1902. Ensimmäinen opettaja oli Venla Hopea. Vuonna 1912 tuli opettajaksi Sortavalassa syntynyt ja siellä seminaarin käynyt Simo Pennanen (1887-1960). Hän oli vielä nuori mies. Solmi sitten avioliiton. Kun Venla Hopea v, 1936 jäi eläkkeelle, sai Hilja-rouva paikan koulun toisena opettajana. Hilja (1889-1961) ja Simo Pennanen tekivät pitkän päivätyön Raatalan koulussa. He jäivät eläkkeelle v. 1955. Simo Pennanen ehti opettaa jo kolmattakin sukupolvea. Kun minä syksyllä 1947 lähdin koulunkäyntiäni jatkamaan, pääsin ns. yläluokkaan, jossa 5- ja 6-luokkalaiset olivat. Se oli Simo Pennasen luokka. Oli muillakin opettajilla tunteja. Hilja Pennanen opetti kielioppia (äidinkieltä ja ainekirjoitusta) , piirustusta ja tytöille käsitöitä. Koulussa oli silloin jo kolmaskin opettaja, joka opetti meille laskentoa. He vaihtuivat joka vuosi. Silloin oli kova pula opettajista. Eivät kaikki olleet ihan valmiita vielä ja lähtivät vuoden oltuaan jatkamaan opiskeluaan. (Minun kouluvuosinani olivat Veikko Norrin lisäksi Olavi Paavilainen, Salme Ali-Melkkilä ja Marjatta Renval, josta tuli Auramo, kun hän oli mennyt joululomalla naimisiin. Koululaisia oli paljon. Sota oli jo loppunut. Edellisinä sotavuosina yläluokassa kerrottiin olleen 100 oppilasta, kun Karjalasta evakkoon joutuneet lapset olivat mukana. Pulpetteja niin paljon kuin mahtui. Väliä vain sen verran, että jokainen pääsi paikalleen. Oli meitäkin, mutta Karjalan siirtolaiset olivat silloin jo päässeet uusille asuinsijoilleen ja tänne heistä jäivät vain Raatalasta ja Impolasta uuden kodin saaneet. Pennasen ensimmäiset oppilaat kertoivat hänen olleen oikein kiva opettaja. Meidänkin aikanamme enimmäkseen. Mutta kyllä hän välillä suuttui! Joskus aiheettomastikin. Opimme arvaamaan, koska opettaja oli huonolla tuulella. Silloin hänen niskansa alkoi punoittaa. Kaikki yrittivät olla hyvin huomaamattomia. Ei se aina auttanut. Muutaman kerran sattui, että hän kävi onnettoman tukkaan kiinni , pöllytti ja sanoi: ”Sinä olet kuin isäsikin.” Negatiivisessä mielessä. Ei siinä tarvinnut olla oppilaalla kuin joku väärä asento tai ilme. Joskus taisi olla niinkin, että opettajalla oli erimielisyyttä sen ”isän” kanssa myöhemmissä asioissa kuin oppilaana. Pennasesta oli kehittynyt merkittävä henkilö Raatalassa. Minä ajattelin, vaikka lapsi olin, että noin ei opettaja saisi koskaan sanoa. (Tai olinhan minä iso tyttö jo silloin, enkä sen viisaammaksi ole tullutkaan.) Varmaankin raskaat sotavuodet olivat jättäneet jälkensä, ehkä ikä myös. Oli varmasti ollut kova paikka piirtää koulun suureen Suomen karttaan uusi rajaviiva. Sinne oli jäänyt lapsuuden koti ja koulut Laatokan rannan Sortavalaan ja koko kaunis Karjala. En muista hänen silti kovin paljoa puhuneen meille näistä menetyksistä. Muista asioista hän puhui paljon. Joskus ihmettelen, kuinka hän ehti opettaa meille sen, mitä silloin oli määrätty meidän tietävän. Niin paljon hän kertoi meille omista kokemuksistaan ja antoi siinä sivussa käytännön neuvoja. Sitten oli ne jokavuotiset jutut! (Semmosia tuppaa vanhoille tulemaan”) Oli ne vihreät pulpetit. Oli piikkiohdakkeet, jotka hän kitki koulun kentältä. ”Minä pistin nahkarukkaset käteeni ja kiskoin joka ikisen pois.” (Kun minä kitken ohdakkeita, muistan joka kerta opettajani. ) Keväisin, kun haravoimme koulun pihan, kertoi Pennanen siitä pojasta, joka sanoi, ettei ollut tullut tänne työtä tekemään, vaan ”oppentumaan. ”Ja minä sanoin, että oppentumista sekin on, että osaa pitää luutaa oikein päin kädessään.” Poika kun roikotti luutaa latvapuolesta. Näitä juttuja riitti. Silti me myöskin sen opin saimme, mikä kuului. Yleisradio lähetti siihen aikaan kouluradiotunteja. Kun Pennanen huomasi mukavan ohjelman, kantoi hän radionsa luokkaan. Siitä pidimme. Muistan Radion lähettämät kuulokuvasarjat Nordenskiöldin matkasta Vega-laivalla Atlantilta yli Euraasian Tyynellemerelle ensimmäisenä maailmassa löytäen näin Koillisväylän. Ja Gustaf John Ramstedtìn matkoista Siperiaan ja Mongoliaan. Niitä kuuntelimme ihan hiljaa, kaikkein levottomimmat pojatkin. Oli myös ”yhteinen tunti”, jolloin meidän piti keksiä ohjelmaa. Olivat Matin ja Taiston ryhmät vuorottain esiintymässä. Taisto oli luokkansa priimus, jonka Irma onnistuneesti haastoi. Matti lähti 6-lta luokalta Turkuun oppikouluun ja kävi niin, että kun hän Helinä-vaimoineen Raatalaan palasi, tuli heistä opettajapari kouluun melkein yhtä pitkäksi ajaksi kuin Pennaset. Taisi olla vain viitisen vuotta Pennasten eläkkeelle jäämisestä. Kun olin jo kuudennella luokalla, oli Pennanen keksinyt, että koululla pitäisi olla oma lehti. Äänestettiin lehden nimestä ja päätoimittajasta. Nimeksi tuli Yritys ja minusta tekivät päätoimittajan. Toisten oli määrä laittaa juttuja pulpettiini. Aluksi jotain tulikin. Sitten ei enää mitään. Minua harmitti olla sellaisen lehden toimittaja. Rupesin tekemään juttuja itse eri nimimerkeillä. Täytyi sen joskus ilmestyäkin ja aika usein ilmestyikin. Kova homma se oli! Yrityksestä tuli hyvin suosittu. Kai siksi, että toiset saivat vaan kuunnella, kun lukea lorotin sen ääneen. Kerran keksin tehdä kronikan jokaisesta. Se kyllä alkoi ihan kostonhimosta. Olin vähän huonoissa väleissä Pentin kanssa. Pentti ei oikein malttanut istua ryhdikkäästi pulpetissaan ja Pennanen moitti siitä usein. Sanoi, että Pentti on selkärangaton. Minulla iski runosuoni (joka oli olematon ja nyt kokonaan kuivunut) ja syntyi värssy:

Tää loru alkaa …..lasta,
pojasta hyvin topakasta.
Hän vailla selkärankaa on
ja muutenkin on vallaton.
Täl pojal kyl on älyä,
mut tippaakaan ei järkeä,
et järkensä hän oikein käyttäis
ja taitonsa myös muille näyttäis.

Sitten piti keksiä värsy muillekin. Oikein ystävällinen. Muut olivat tyytyväisiä, mutta Pentti vihainen. ”Selkään antasin , jos vaan tiätäsin, ketä tommose on kirjoittanu.” Alkoi kova pohdinta kirjoittajasta. Minua ei kukaan epäillyt. Oikein mukavalta tuntui, kun kylän parhaita runoniekkoja epäiltiin! ”Päätoimittajalta” tiukattiin nimeä, mutta ”lähdesuoja” oli tinkimätön. Välitunneilla tytöt ja pojat olivat omissa porukoissaan. Vain kerran vuodessa, kevättalvella, kun suksikelit olivat menneet ja kouluun oli tultu potkukelkoilla, olimme yhdessä. Koulurakennusten välillä on pieni kumpare. Siitä oli kiva laskea alas ulkorakennuksen eteen. Pojat laskivat kelkoillaan ja tytöt pääsivät kyytiin. Suosituinpia olivat ne pojat, joilla oli iso ja tukeva kelkka. Tätä yhteisymmärrystä kesti vain päivän! Kun pääsimme 6-lta luokalta, olisi koulua ollut enää jatkokurssit kahtena vuotena muutamana iltana viikossa. Kouluhallitus oli viisaudessaan päättänyt, ettei oppia oltu tarpeeksi saatu ja 1935 syntynyt ikäluokka joutui ensimmäisenä käymään seitsemännenkin jokapäiväisen luokan. Kun keväällä lähdimme kesän viettoon, en minä ja muutamat muutkaan tienneet, että syksyllä olisi edessä ihan uudet kuviot.

23.8 2019

Väriloistoa syksyllä.

Kauhan kouluun.

Raatala on suuri kylä. Kaikilta kulmakunnilta tiet johtavat keskikylään ja perimmäisillä on matkaa 6-7 km. Viep`joki halkaisee kylän vielä niin, että poikittaisteitä on vähän. Jo v. 1936 Raatalan koulupiiri jaettiin kahtia. Raatalan ja Kauhan piireihin. Rakentaisipa uuden koulun minne tahansa, aina joltakin kulmalta matka olisi liian pitkä. Kauhan koulun paikasta riideltiin ensin ja sitten alkoi sota. Kaikenlaiset rakennushankkeet keskeytyivät moniksi vuosiksi. Me Kauhan piiriin kuuluvat oppilaat kävimme Raatalan koulua. Vasta v. 1949 koulun paikka oli sovittu ja sitä alettiin rakentaa. Syksyksi se ei vielä valmistunut. Kouluun me lähdimme kuten ennenkin. Meidät ohjattiin alempaan Hopean koulurakennukseen muista eroitettuna. Tuntui se vähän haikealta, kun jouduimme eroon monista entisistä luokkatovereistamme. Syömässä vain kävimme jälleen yläkoulun eteisessä. Välitunnillakaan emme olleet yhdessä, kun mäenkumpare erotti pihat. Pianhan me totuimme ja yhteishenki heräsi kilpailemaankin Raatalan koululaisten kanssa. Pesäpallo-ottelun voitimme ja talvella hiihtokilpailut. Parhaat hiihtäjät olivat olleet pitkämatkaisia kauhanpiiriläisiä. Joskus huomattiin, että se ihan harmitti Pennasta! Pennaset eivät meitä enää opettaneet. Meillä oli oma opettaja. Hän oli nuori Marjatta Rautkallio. Hän oli päässyt ylioppilaaksi, mutta ei vielä jatkamaan opintojaan. Epäpätevä siis. Mutta pätevä silti. Hyvin hän pärjäsi. Vuoden päästä lähti seminaariin ja opettaja hänestä tuli. Siihen aikaan opettajia kunnioitettiin. Ei sinuteltukaan. Käsityötunnilla Marjatta sanoi meille tytöille, että sanokaa minua Marjataksi vaan, mutta ei poikien kuullen. Varmaan hänestäkin teitittely tuntui oudolta, kun me vanhimmat oppilaat olimme vain muutaman vuoden nuorempia. Poikiin oli pidettävä enemmän etäisyyttä. Pari isompaa poikaa yritti hiukan kiusata. Sekin taisi olla ihastusta nuoreen ja kauniiseen opettajaan. Syyslukukausi kului. Kuusijuhla pidettiin Hopean koulun luokassa. Aamulla klo 7. Opettaja niin ehdotti. Salossa ja kaupungeissa oli sellainen tapa. Täällä maaseudulla kaikilla vanhemmilla oli karjansa hoidettava aamuin, illoin ja siksi kuusijuhlakin pidettiin vasta illalla, että he ehtisivät. Paljon meillä oli ohjelmaa, mutta toisillemme sen saimme enimmäkseen esittää. Vain muutamat vanhemmat ehtivät mukaan. Minun äitini sentään lähti. Oli ankara vesisade. Menimme polkupyörillä. Oli raskas reissu. Aikaisemmin oli maa ja tie jo ollut jäässä, mutta nyt sulanut. Pyörä vajosi paljon santaan. Sellainen oli v. 1949 jouluviikko. Maa oli musta ja lumeton. Kun kuusijuhlasta lähdimme, sanoimme jäähyväiset Raatalan koululle, joka oli ollut opinahjo meille vanhimmille suurimman osan kouluajastamme. Tammikuussa, 1950, kun kevätlukukausi alkoi, pääsivät Kauhan koulun ensimmäiset oppilaat uuteen, pihkalta ja maalilta tuoksuvaan kouluunsa. Jotakin vielä puuttui, vaatenaulakot, kello seinältä ja ikkunaverhot. Pian kaikki tarpeellinen ilmestyi paikoilleen. Opettaja oli hankkinut ihanat, siniset verhot ikkunoihin. Me tytöt olimme ihan haltioissamme. Luokan isot ikkunat olivat etelään. Aurinko haalisti verhot pian. Siitä me olimme kovin suruissamme. Elettiin vielä pula-aikaa. Eivät tainneet kankaat olla kovin hyvälaatuisia. Opintojen ohella aloimme pian harjoitella ohjelmaa koulun vihkiäistilaisuutta varten. Opettaja oli valinnut esitettäväksemme runo-ja laulusikermän: ”Ihmisen tie”. Hyvistä laulajista oli kuoro ja parhaat solisteina. Toiset lausuivat runon ihmisen elämän vaiheista kuorossa ja solisteina. Näin me kaikki olimme mukana ja pääsimme vihkiäisjuhlaan myöhemmin keväällä. Opin paljon kauniita lauluja. Itse olin lausuntasolistina. Kun vihkiäiset olivat ohi, aloimme valmistaa ohjelmaa äitienpäiväjuhlaa varten. Äidit tulivatkin juhlaan. Löytyi jo luonnonkukkia ja heidät kukitettiin pienin valko-ja sinivuokko, sekä esikkokimpuin. Kevätjuhlaankin harjoittelimme paljon ohjelmaa. Toki sentään läksyjäkin oli ja kaipa jotain opittiin. Yksi juttu jäi mieleen lopuksi elämääni. Oli historian tunnilla läksynä Sveitsin uskonpuhdistajat. Kukaan ei muistanut niitä. Muistin, mutta en viitannut. Osaan vähän arvata tulevaa ja tiesin, mitä seuraisi, jos vastaisin. Marjatta-opettaja oli sen näköinen, että kuitenkin oli riski otettava. Viittasin ja vastasin Zvingli. ”Tule kirjoittamaan se taululle”, sanoi opettaja. Ei sinne montaa metriä ollut, mutta paljon ehdin ajatella. Millään en keksinyt, kuinka selviäisin. Kirjoitin pienellä alkukirjaimella. Opettaja sanoi: ”Mitä ihmettä?” ”Se on erisnimi”, sanoin. ”No, miten erisnimet kirjoitetaan?”, kysyi opettaja taas. ”Isoilla kirjaimilla”, vastasin. ”No, kirjoita sitten” sanoi opettaja jo aika vaativasti. Pakko oli tunnustaa: ”Ku mää en millään muista, kummonen se iso tseta on.” Marjatta tuhahti:” Luulee olevansa luokan priimus, mutta ei osaa edes aakkosia!” (En luullut, enkä ollut!) Oli pakko puolustautua: ” Kaunokirjoitust oli vaan alakoulus, enkä mää ole tommosta koskaan tarvinnu.” Seuraavalla viikolla opettaja jakoi kaunokirjoitusvihot kaikille luokille ja kaikki me varmaan opimme aakkoset! Tuli sitten kevät ja viimeinen koulupäivä. Saimme todistukset. Se tulisi päästötodistukseen, sillä jatkokursseista, joita vielä vuoden kävimme, saatiin eri todistus. Yllätykseksemme serkkuni, Jouko ja minä saimme palkinnoksi 400 mk lahjakortin salolaiseen kirjakauppaan. Meillä oli koko kouluajan ollut samanlainen todistus, ainakin keski-arvo. Aikaisemmin ei tällaisia oltu kenellekään annettu, ehkä sota-ajasta johtuen. Kirjakaupassa valitsin pienen, mutta paksun, vihreäkantisen ”Jokamiehen maailmanhistorian” hinta 414mk. Kun sitten näin Joukon, niin saman kirjan hänkin kertoi valinneensa. Selvisi myös, kumpi se ”priimus” oli. Minä maksoin kiltisti sen 14 mk, mutta nokkela Jouko oli tinkinyt sen pois hinnasta!Vuoden vielä jatkokursseilla oltuamme, oli kansakoulu meidän osaltamme käyty.

Kauhan koulu oli toiminnassa 30 v. Viimeiset oppilaat saivat todistuksensa sieltä keväällä 1979. Minun poikanikin saivat käydä ala-asteensa siellä. Nykyisin se on yksityisomistuksessa.
Alimmassa kuvassa olemme siivoamassa koulun pihaa rakennusjätteistä ja muista roskista keväällä 1950.

Kauhan koulun ensimmäiset oppilaat.

Kauhan koulu nykyisin.

Oli toiminnassa 30 v. 1950-1979. Nykyään yksityiskäytössä.

Talvea odotellessa.

Jälleen on kesä meiltä "karannut" muistojen joukkoon. Syksykin ihanine ruskapuineen ja pensaineen. Kohta jo talviaika tulossa. Tänään taisi olla kovin pakkanen täällä etelässäkin, 6 astetta. Kohta lauhtuu. Ei meillä marraskuun talvi pysy. Luntakin tuli, mutta pois suli. Juuri ja juuri ehdin kuvan ottaa.

Kesä oli hyvä. Mieluusti sitä muistelee. Oli aurinkoa, kukkia ja perhosia. Oli linnunlaulua ja sopivasti sateen ropinaa. Satoakin saimme ja sen hyvänä korjattua. Jostakin vähemmän, mutta eihän koskaan ihan kaikki onnistu. Täyttä katoa ei tainnut mistään tulla. Puutarhasta marjoja, mutta metsästä niukasti. Omenia vähän, mutta luumuja paljon. Syksy antoi sieniä, vieläkin niitä olisi ahkerien kerättäväksi.

Monta kivaa retkeä sain tehdä. Itä-Karjalan suurille järville, Laatokalle ja Ääniselle, sekä Syväri-joelle. Kotoisemman Saaristomeren kohteille myös pari mukavaa retkeä sattui. Ja aina sää suosi! "Koskelan tuvassa" kävimme päiväkahvit juomassa, kun Urjalassa "Väinö Linnan" reittiä kuljimme.

Oli mahtava kesä. Kiitos siitä!


Kuvassa alla on lumen kuorruttama maksaruoho. Vielä se punaisena värittää syksyistä pihaa, kun lumi on nyt pois sulanut.

Syksy muistoissa

Kauriit korjaavat puutarhan viimeiset omenat. Kukat oli tuotava sisälle pakkasta pakoon. Vaahtera ei vielä malttanut pudottaa lehtiään.

Lumettomana joulunamme.

Joulumaa on muutakin
kuin tunturit ja lunta.
Joulumaa on ihmismielen
rauhan valtakunta.
Eikä sinne matka kovin kauan kestä,
joulumaa kun jokaiselta löytyy sydämestä.

Onnellista ja hyvää joulua.

Lisää kesän 2019 kukkia.

Etusivu, Nummentonkija

Etusivu, Haapasalo