Lunta ja huurretta
Jouluna 2011.
Muisto huurrejoulusta 2010.
Talvi tuli marraskuussa, vai tuliko? 4/12 -12.
Sateisen kesän jälkeen tuli pitkä ja pimeä syksy. Vain muutamana päivänä saimme nauttia auringonpaisteesta. Ensilumi satoi tänne 26/10, pakastikin vähän. Puutarhan syystyöt olivat vielä pahasti kesken. Jo luulimme niiden jäävän kevääseen. Sulihan se lumi vielä ja saimme tosi pitkän jatkoajan tehdä rästiinjääneet työt. Talvi tuli sitten äkkiä ja arvaamatta oikein myrskyn kanssa viimeisenä marraskuun päivänä. (Tosin sitä meteorologit ennustivat, vaan kukapa uskoi?) Vanha kansa sanoi, ettei marraskuun talvi kestä, mutta on se joskus kestänytkin! Nyt kuitenkin pakkanen puree ja lunta on "kotitarpeiksi" ja pianhan sen saamme nähdä, riittääkö sitä Jouluksikin. Minä en vielä ole kameran kera luonnossa liikkunut, vaan laitan tänne ensin "menneitten talvien lumia."
Muistatko vielä joulunajan seitsemän vuoden takaa? Silloin kaikki puut, pensaat ja pienimmätkin talventörröttäjät peittyivät ihanaan huurrehuntuun, joka kimalsi ja säihkyi auringossa. Iltaisin valaisivat jouluvalot pihan ja suuret puut kurottuivat taivasta kohti, jossa tuikkivat tuhannet tähdet. Kun siellä kulki, tunsi olevansa luonnon suuressa katedraalissa. Koko Suomi oli muuttunut satumaaksi ja tällaista aikaa kesti useita viikkoja. Jospa vielä joskus saisi elää samanlaisen joulun!
Yläoleva kuva on joululta 2010, joka sekin oli hyvin kaunis ja luminen huurrejoulu, vaikka eihän minulla ollut taitoa sitä paremmin kuvata. Kuusi vasemmalla on "itsenäisyyden kuusi", jonka istutimme v. 1967, jolloin Suomi oli ollut itsenäinen valtio 50 v. Ylihuomenna me saamme viettää isänmaamme 95 -vuotispäivää.
Metsän siimekseen. Viime Joulun jälkeen saimme runsaslumisen talven. Jos pakkanen vähän puraisikin hiihtäjän poskia, niin aurinko niitä säteillään vuorostaan lämmitti. Hanki ei kantanut vielä, eikä latukoneita näkynyt, mutta kuntoa se lisää, kun suksilla latua tekee. Näinhän Lauri Viitakin unoili: "Tietä pitkin tien on vanki, vapaa on vain umpihanki." Näissä kuvissa viimetalvisia latuja.
Lapsuusmuistoja, Hämeen setä.
Kauan sitten, kun vielä olin lapsi, poikkesi meille joskus kulkukauppiaita. Polkupyörällä he siihen aikaan liikkuivat ja pyörän tarakalla oli heidän kauppalaukkunsa. Aika usein kävi Somerolta, tai Forssan suunnalta kotoisin oleva kauppias. Minulle hän esitti itsensä "Hämeen setänä", enkä hänen oikeaa nimeään muista, vaikka kyllä sekin tiedossa oli. Hän oli mukava setä ja hänen tulonsa oli minulle suuri tapahtuma ja ilon aihe. Hän nosti tuolin keskelle tuvan lattiaa, istui sille ja laski laukkunsa eteensä. Me kokoonnuimme ympärille katsomaan , mitä hänellä oli myytävänä. Minä tietenkin niin lähelle kuin kehtasin. Se kapsäkki oli ihmeellinen. Siinä oli monta kerrosta, jotka nousivat saranoiden varassa ylös. Niissä oli paljon pieniä lokeroita ja lokeroissa nappeja, neppejä, neuloja ja lankarullia . Oli kumi-sukka- ja kanttinauhaa, vihkoja ja kyniä. Päähuiveja, nenä- ja esiliinojakin joskus, vaikka sota-aikana kankaat olivat kuponkitavaraa, eivätkä kulkukauppiaiden valikoimiin voineet isommin kuulua. "Hämeen sedän" laukku oli oikea aarrearkku täynnä ihmeellisiä tavaroita minun mielestäni. Aina kauppojakin tehtiin. Äidiltä oli ompelulanka vähissä, tai tarvittiin housun kuminauhaa. Ainahan ne käytössä kuluivat ja pyykissä venyivät. Isälle löytyi kunnollinen metrimitta. Erään kerran oli "Hämeen setä" ottanut mukaansa ihan "pikku Kirstiä" varten kirjan. Se oli Aapinen, jonka kannessa oli korea , punahelttainen, isopyrstöinen kukko. Totta kai isä sen minulle osti, kun "Hämeen setä"sen varta vasten minua varten oli mukaansa ottanut! Minä luin kirjaa ahkerasti. Se kansikuvan kukko muni, vaikka oli kukko! Mutta sitten alkoi sota, eikä kukkokaan enää jaksanut munia! Piparkakku oli joskus kirjan välissä, mutta eihän se kukonmuna ollut, kun oli äidin leipoma! Olen aina käsitellyt kirjoja hellästi, mutta tätä ensimmäistä "lukiessani" taisin olla aika varomaton. Ei se tainnut kovin vahvaa paperia olla ja kannetkin olivat pehmeää pahvia. Se kului käsissäni rikki. Kansi ja sen kovin haalistunut kukko ajalehti jonkin aikaa vintin sahajauhoissa ja hävisi sieltäkin. Olin lukenut kirjani loppuun. Aakkoset olin oppinut. Ei ollut "Hämeen setä" turhaan Aapista mukaansa ottanut. Kaunis talvipäivä helmikuussa 2012. Uutta lunta, puhdasta, pehmeää. Ei ole mitään valkeampaa. Maksin talvenviettoa. Kollipojat, Mikki ja Maksi eivät talvesta juurikaan välittäisi. Mieluiten ne nukkuisivat koko vuodenajan yli. Tarpeillaan niiden on kuitenkin ulkona pistäydyttävä.
Aina on lunta tassujen alla, kun nenänsä ulos pistää, näyttää Mikki tuumaavan! Näkymä ikkunasta tuiskuisena talvipäivänä. Ylempänä oleva tuiskukuva on viime talvelta, maaliskuussa otettu. Paljon enemmän lumi lentää tänään, tätä kirjoittaessani, 15/12-12, 10 päivää ennen Joulua. Lentää jo viidettä päivää. Taidamme me sen valkean Joulun saada! Se ei aina ole itsestään selvää täällä Lounais-Suomessa. Monena vuonna on vettä satanut mustaan maahan. Lunta me aina toivomme. Se tuo oikean joulutunnelman. Vielä on aikaa tuiskun tasaantua, auringon nousta horisontista säteilemään lyhyen joulukuun päivän. Ehkä silloin ikkunanäkymä on kuvan kaltainen.
Talvisia kukkia ikkunalaudalla. Hanki peittää pellot, metsät, pihan ja puutarhan. Kasvit nukkuvat talviuntaan. Vähäinen valo on lopettanut useinpien huonekasvienkin kukinnan. On kuitenkin sellaisiakin kukkia, jotka puhkeavat kukkaan kaikkein lyhyimpienkin talvipäivien aikaan. Niitä me kasvatamme, ostammekin ja lahjaksi saamme ja niillä kaunistamme kynttilöiden kera joulukotimme ja talviajan, kunnes maaliskuun valoisat päivät herättävät uinumassa olevat huonekasvimme. Kliivia. Amaryllis. Perhosorkidea. Sitten tuli uusi kevät.
Kultakuoriaisille ja muille pölyttäjille alkoivat kevätkiireet. Tuli ruusujen aika.
Kommentit:
Postin kulkua ja lukemista.
Posti on ollut päivien ja viikkojen puheenaihe tänä syksynä. Sitä sanotaan uudistettavan. Uudistussuunitelmat vain tuntuvat tällaisen kauan eläneen mielestä paremminkin siltä kuin oltaisi menossa sata vuotta takaperin! Työväkeä siellä kuuluu olevan niin vähän, etteivät millään kerkiäisi joka päivä lehtiä kaikkialle jakaa. Muulloinkin kuin joulun aikaan. Toisaalta taas, kun olemme niin laiskoja kirjeiden kirjoittajia, ei kantajilla ole kannettavaa tarpeeksi. Luppoaikana pitää leikata nurmikoita, luoda lunta ym. Meillä päin ei luntakaan ole ja ruoho on lakannut kasvamasta! Mitenkä mahtaisi "Kustilta" onnistua piparkakkujen leipominen? Varmaan ihan hyvin! Koska Nummentonkija ei pysty postin ongelmia ratkaisemaan, eikä niistä mitään ymmärrä, mutta on ehtinyt elää aika kauan , taidankin kirjata tähän muistojani , ei ihan sadan vuoden, mutta melkein, postin kulusta Raatalassa. "Ennen vanhaan" (sellainen aika oli ennen syntymääni!) oli posti tuotu hevosella tai jalan kirkolta Lindholmin kauppaan, josta kyläläiset sen hakivat. "Vanhaan aikaan" (silloin olin jo mukana) sen toi Jooseppi Vainio linja-autossaan Raatalan Osuuskauppaan. "Osuuskaupan rouva", myymälänhoitaja sitten jakoi lehdet ja kirjeet. Hän myös otti vastaan ja leimasi paketit ja kirjeet, joita raatalalaiset maailman turuille ja toreille lähettivät. Keskikyläläiset hakivat itse postinsa, mutta ison kylän muut kulmakunnat oli jaettu postipiireihin. Niiden eri taloudet hakivat postin vuoroviikoin. Meidän piirimme keskikylää lähimmästä talosta oli matkaa 4 km, mutta taaimmasta 7 km. Oli sovittu, että lyhytmatkaisimmat saivat jättää taaimmaisten postin meille, josta he sen itse noutivat. Silloin meille tuli se ihana painomusteelta tuoksuva lehtipino. Minusta olisi ollut kaikkein kivointa päästä niitä jakamaan. Kirjaimet tunsin, mutta lukea en osannut. Ei minulla oikein ollut lupakaan toisten lehtiin koskea. Posti oli tuotu iltapäivän tunteina, mutta eivät naapurit aina kiireiltään ehtineet sitä ennen iltamyöhää hakea. Isä ja äiti olivat navetta-askareissaan. Ihan varovasti minä niihin sanomiin koskin, ei saanut postin jakaja sormenjälkiään lehtiin jättää. Naapurit tunsin ja sanomalehdet nimiltään. Salon Seudun Kunnallislehti (Nyk. Salon Seudun Sanomat) tuli joka taloon, Maaseudun Tulevaisuuskin useimmille, Rajalaan Turun Sanomat, Takataloon Uusi Aura. Vertasin lehtien takana osoitelippujen kirjaimia toisiinsa ja ensimmäiset lehdet jo löysivät toisensa. Somero tuli harvemmin, mutta sitten, kun tuli, löytyivät Korpelankin lehdet! Tulihan aikanaan myös Sanansaattaja, Yhteishyvä, Pellervo ja Nyyrikki. Jo sain lehdet järjestykseen! Siihen aikaan kirjoitettiin paljon kirjeitä ja kortteja. Kaikki kuoret ja kortit olivat käsin kirjoitettuja. Monenlaisia koukeroita oli, mutta kaikki olivat huolellisesti, parhaan taidon mukaan kirjoitettuja. Erilaisia kirjaimia, mutta tarkkaan tutkien ja vähän arvatenkin sain nekin oikeisiin kasoihin. Kun sitten naapurit tulivat, annoin heille kiireesti oikean postin, ihan niin kuin "Osuuskaupan rouva"! Konsta ei osanut lukea ja hän menikin varmuuden vuoksi navettaan ja käski äidin katsoa:"Onks tää ny oikeen, kun se likka jako?" Niitä lehtiä jakaessani aloin saada selvää muistakin sanoista. En sitä sen enempää ajatellut, niin meillä muutkin saivat! Jossakin välissä vaan joku huomasi, että "toi likkahan on oppinut lukemaan!" Miksen olisi? Minullahan oli maailman paras aapinen: lehtien nimien lisäksi naapureiden nimet: Art-tu-ri Ta-ka-ta-lo, Kaar-lo Ke-sä-nie-mi, E-vert Ra-ja-la, Kons-ta Mä-ki-nen, Jal-ma-ri Lep-pä-nen, Os-ka-ri Hol-men, Toi-vo Haa-pa-sa-lo ja emännät sitten: Ai-na, Es-te-ri, Saa-ra, Kaa-rin, I-da ja Hel-ga. Oikeastaan postinjakajat voisivat välitöinään opettaa pikkulapsia lukemaan! (Juttu jatkuu vielä)
2 kommenttia AIMARII 15.12.2016 07:36 Mukava muistelus. Postista on minulakin omakohtaisia muistoja. Se oli silloin, kun posti toimi. 😃 NUMMENTONKIJA 15.12.2016 16:59 Mukavat muistot ovat niitä vanhenemisen hyviä puolia. "Jumala antoi meille muistot, jotta meillä voisi olla ruusuja joulukuussa" (J.M.Barrie)
Eine polki ja posti kulki.
Niin kuin edellisessa jutussani kerroin, tuotiin posti Raatalaan Jooseppi Vainion linja-autossa. Raatalaan oli perustettu postiasema v. 1937. Sitä hoiti rouva Emmi Lehmussaari myyjän työnsä ohella Salon Seudun Osuuskaupan Raatalan myymälässä. Raatalalaiset hakivat postinsa sieltä itse ja kauimmaisten kulmakuntien taloudet vuoretellen vuoroviikoin. Kun olin kasvanut niin isoksi, että pystyin 10 km postinhakureissun tekemään ja olin oppinut ajamaan polkupyörällä ( pyörällä ajon oppiminen oli kyllä paljon lukemista vaikeampi haaste. Se kun piti harjoitella isolla aikuisten, välillä miestenkin pyörällä), pääsin minäkin meidän postivuorolla tämän homman hoitamaan. Osuuskauppa oli täpötäynnä ihmisiä. Kaikki olivat tulleet siihen aikaan, kun linja-auton oli määrä saapua. Kaupassa oli kova puheen sorina, kun kerrottiin kylän kuulumisia. Raatala on suuri kylä. Meneepä mille kulmalle tahansa, on matkaa perimmäiseen taloon 6-7 km. Silti tunsivat kaikki toisensa. Tutuiksi oli tultu kauppa-ja postimatkoilla, isännät meijeri-ja myllymatkoillaan ja useimmat jo lapsina koulua käydessään. Minäkin opin pian tietämään , mistä päin kylää isännät ja emännät olivat, vaikka en sen paremmin heitä tuntenutkaan. "Osuuskaupan rouva" jakoi postin omalla puolellaan. Odotettiin, että hän saisi sen jaetuksi ja tulisi kauppaan lehtipinojen kanssa. Silloin sorina hiljeni. Kaikki kuuntelivat tarkasti. Rouva nosti lehtipinon kerrallaan ylös ja sanoi : Haapaniemen kulman posti..., Pelttarinkulman posti....Minä seisoin toisten takana ja kun hän kuulutti: Haapasalonkulman posti, ei hän minua huomannut, eikä ääntänikään kuullut, vaan laittoi lehdet syrjään ja huusi jo Niittymäen kulman postia. Jouduin odottamaan kaikkien lehtien jaon, ennen kuin sain pinkkani. Toisena päivänä pidin varani. Seisoin eturivissä ja kiljaisin tarpeeksi kovalla äänellä: TÄÄLLÄ ja sain lehteni. Postilaatikoita ei talojen tienhaaroissa ollut, vaan posti vietiin sisälle asti. Tuttuja ne kodit olivat. Monien asioiden tähden naapureissa käytiin ja muutenkin kyläilemässä. Ihan kiva oli posteljoonina olla! "Minä olen pikkutyttö-posteljooni....", lauleskelin ja poljin pyörääni.
1940-50-lukujen vaihteessa osuuskaupparakennuksen tiloihin tehtiin postille pieni konttorihuone ja erillinen tila asiakkaille omalla uloskäynnillä. Ei tarvinnut Emmi-rouvan enää hoitaa postiasioita kaupan tiskillä, vaan ihan oikeassa postikonttorissa. Samoihin aikoihin kylä jaettiin kahteen piiriin ja palkattiin niihin postinkantajat. Maalaiskirjeenkantaja taisi heidän virkanimityksensä olla. Meidän puolelle kylää tämän viran sai Eine. Hän oli erään talon tytär ja naimaton vielä. Siksi häntä kait muista Eineistä erotukseksi aika monet alkoivat kutsua "postilikaksi"! Sen nimen hän sai pitää kauan vielä avioiduttuaankin, mutta unohtui se sentään ennen Einen pitkän uran loppua. Eine kulki polkupyörällä ja sillä postilaukkuansa kuljettivat myös kylän toisen puolen kantajat. Ensin virkaa hoiti erään talon vanhaisäntä, "Salmin papaksi" kutsuttu. Hänen jälkeensä homman otti hoitoonsa Riihikankareen isäntä. Pitkiä olivat matkat talosta taloon ja tieltä toiselle. Kilometrejä kertyi paljon. Oli sadetta ja lumituiskua, vasta-ja myötätuulta, kovaa pakkasta ja kesähellettä, liukasta tai tukkoista tietä. Aina kuitenkin sanomat laatikoihin ilmestyivät. Joskus vähän myöhässä, kun talven tuisku oli tukkinut tien. Eine valjasti hevosen kaikkein pahimmilla ilmoilla. Sen kanssa aina pääsi, jos vaan auto oli postin Raatalaan saanut tuotua. Kun mopot tulivat markkinoille, hankki Eine sellaisen ja pääsi helpommalla, kun ei polkea tarvinnut, Semmoisella vehkeellä oli omat oikkunsa. Ehkä Erkki-aviomies auttoi , jos mopo rupesi reistailemaan. Mopolla Riihikankarekin kulki ja talvisin hevosella. Salmin papalla ei vielä mopoa ollut, mutta hevonen hänelläkin.
Kuusjoen Säästöpankki perusti sivukonttorin Raatalaan ja rakennutti kovin lyhyen ja kattomalliltaan erikoisen rakennuksen. "Nepkukkaroksi" sitä joku kurillaan kutsui ja siltä se näyttikin! Postilaitos jatkoi sitä saman verran. Raatalalaiset saivat erillisen postikonttorin ja rakennuskin näytti sitten jo oikealta talolta. Emmi-rouva jäi eläkkeelle ja postinhoitajan paikka tuli avoimeksi. Virkaan valittiin nuori tyttö, Toive. Hän ei ollut raatalalaisia. En tiedä, aikoiko hän tänne lopuksi elämäkseen jäädä, mutta niin vain kävi. Alkoi eräs Antti häntä piirittää ja siinä onnistuikin! 1960-luvulle ehdittäessä alkoi autoja olla monilla. Polkupyöriä ei enää tarvinnut pitkillä matkoilla käyttää. Raatalan kaksi postipiiriä yhdistettiin. Riihikankareen nuori emäntä, Leena, otti koko kylän jakelun hoitoonsa. Autollahan se sujui, vaikka kierroksesta tulikin pitkä. Leena hoiti hommaa monta vuosikymmentä. Postin auto pysähtyy edelleen joka laatikolla, mutta jakajat ovat vaihtuneet. En tiedä, kuinka pitkää piiriä ajavat ja mistä ovat, mutta aina ovat osanneet postin laatikkoon pudottaa, vaikka osoitekin toisinaan on puutteellinen ollut. Laatikkoon laitetut lähtevät kirjeet myös vievät, jos postimerkki on oikea . Ennen monet laittoivat joulun aattopäivinä rahalahjan laatikkoonsa kiitokseksi tutulle jakajalle. Se tapa on nyt jäänyt, kun postinkantaja on monille tuntematon. Kyllä hänkin sen ansaitsisi ahkerasta työstään! Toisinaan on laatikko tyhjä päiväpostin käytyä. Laskujakaan ei onneksi joka päivä tule!. Jo 1950-luvulla alkoi Turun Sanomat lähettää lehtensä omalla kyydillään jo yöllä. Salkkari yhtyi pian samaan jakeluun. Vuosikymmeniä on joidenkin työnä ollut ajella pitkin maaseudun teitä yön pimeydessä kaikenlaisilla keleillä, toki myös valoisina kesäöinä, että asukkaat saisivat lehtensä heti herättyään. Se varmaan sopii aamuvirkuille! Minä ehtisin kyllä ne aviisit lukea myöhemminkin ja usein luenkin vasta illalla! Mikään mahti maailmassa ei saisi minua ylös lämpimästä "yöpesästäni" klo 3 aamulla hakemaan postia 150 m päästä tien varren laatikosta. Monia ratkaisuja mietitään näinä päivinä postin kulun sujumiseksi. Ei taida olla mahdollista yhdistää näitä jakeluja, kun ei ole näkynyt ehdotuksia sellaisesta. Olisi jakajilla tarpeeksi jaettavaa, eikä tarvetta ruohon leikkuuseen, tai lumenluontiin. Postin oma laatikko vielä Raatalan keskustassa on, mutta postikonttoria ei. Ei ole Kuusjoella, ei koko Salon kaupungissa. Osuuskaupan tiskin ääressä (kassalla) asioita jälleen hoidetaan, niin kuin lähes 100 v. sitten. Se kauppa meillä on nyt 11 km, eikä 5 km päässä. Kaupan nurkassa on "postikonttori" nyt kaupungin keskustassakin. "Uudistuuko" postilaitos, vai toistaako historia itseään? Pääasia, että "Kusti polkee ja posti kulkee!"
Menes, äiti, kattomaan, jos olis posti tullu!
Arja laulaa.Klikkaa ja kuuntele.
Kukkia nousi kaikkialle.
AK 23.12.2018 15:12
Hyvää Joulua Nummentonkija!
Hiljaiseloa viimeajat!? Harmi. Esi-isiesi elämäntarinat ovat antaneet aidon kosketuspinnan Suomen historian tapahtumille.
NUMMENTONKIJA 23.12.2018 16:43
Hyvää joulua sinulle myös ja rakkaillesi! Kiitos, että olet viitsinyt lukea juttujani! Yritän jotain keksiä talvella taas. Kesä meni nummea tong
JPK 05.09.2013 21:42
Tulin katselleeksi näitä sinun talvikuvia! Hyvänen aika, hienoja ovat. Noissa ylimmissä ihan silmä lepää ja tuo pyry/usvakuva on vallan mainio!
NUMMENTONKIJA 06.09.2013 17:26
Kiva, että viitsit katsella vanhojakin kuvia, kiitos siitä! Jokos sinä kumminkin syksyssä elät ja talvea odotat?
AIMARII 09.06.2013 20:36
Kirjoitat niin hyvin. Piti lukea kaikki, mitä olet isovanhempiesi tarinaa kirjoittanut.
NUMMENTONKIJA 10.06.2013 19:03
Kiitos, Ainarii, kommentistasi! Kiva, että viitsit lukea, tuntuu mukavalta kirjoittaa, kun tietää, että sitä luetaan.