Fredrikan ja Arvidin tarina.

Aili ja Kaarin olivat pyykillä rannassa. Salmea pitkin meni taas tukkilautta. Eräs tukkipoika huomasi tytöt rannalla ja tahtoi päästä kuvaan heidän kanssaan. Aili oli silloin jo kihloissa. Hän vain tuhahti, ettei tukkilaisten kanssa poseeraa ja jatkoi pyykinpesua. Kaarin heitti huivinsa pois ja oikein esiintyi! Kuvan ottanut tukkipoika oli tuttu ja siksi tytötkin kuvan saivat. Meillekin muistoksi.

Kaarin oli mukana Suittilan opintokerhossa. Kaarin on kuvassa keskellä. Tiedonhaluisia nuoria opettajineen sadan vuoden takaa.

Sakari ja Pentti

Pentillä oli kerhomaa. Nuori kerhoneuvoja, August Kankare, jota Akuksi kutsuttiin, kävi sitä katsomassa ja kerholaista neuvomassa. Alkoi tuntua siltä, että juuri Pentin kerhomaa olikin erikoisessa tarkkailussa. Hyvin Pentti maatansa hoiti, vielä Aili häntä auttoi. Ailin mielestä sen pitikin olla huippukunnossa. Ei rikan rikkaa, rivit suorassa ja sipulit, punajuuret ja porkkanat isoja ja virheettömiä. Niin sitten kävi, että syksyllä sai Pentti palkinnon parhaasta kerhomaasta ja kerhoneuvoja kihlasi Ailin. Sormukset käytiin ostamassa Salon kauppalasta. Sitten he tekivät matkan Tampereelle Alfred-sedän vihittäviksi. Kun Aku sai työpaikan Jokioisten Kasvinjalostuslaitokselta, he muuttivat Jokioisille.

Huomonniemen heinäpellolla.

Sen lisäksi, että pellolta saatiin heinää, korjattiin myös kortetta järvestä. Pojat niittivät sitä viikatteella ja tytöt kokosivat ne ja toivat rannalle kuivumaan. Kun oli syviä kohtia, oli heillä puomi kainaloiden alla, kun kädet tarvittiin niittämiseen ja haravoimiseen, eikä uimiseen. Siellä meni monta päivää vedessä työtä tehden. Lehmät söivät kortetta mielellään ja lypsivät hyvin.

Kaarin oli näppärä käsistään ja piti käsitöistä. Hän ajatteli ryhtyvänsä ompelijattareksi ja meni Helsinkiin ompeluoppiin. Sen ajan hän asui Helmin ja Eeron kodissa. Silloin siellä jo otti ensiaskeleitaan Riikkan ja Arvin ensimmäinen lapsenlapsi, setänsä kaimaksi ristitty Martti-poika. Pari vuotta myöhemmin tuli Kaarinille asiaa Jokioisiin Aili-siskon avuksi, kun he saivat esikoisensa, Eskon.

Vappukävelyllä Helsingissä 1920-30-lukujen vaihteessa. Helmi, Eero ja Kaarin.

Äidin onnea. Aili ja Esko.

Huomonniemi oli heille kaikille hyvä koti ja vuodet siellä olivat onnellista nuoruuden aikaa , jota he vielä vanhoinakin muistelivat. Mutta sitten tapahtumat maailmalla vaikuttivat heidänkin elämäänsä. Amerikassa 30-luvulla alkanut lama heijastui heti Suomeenkin. Oli työttömyyttä. Konkursseja alkoi tulla. Pankit vaativat velkoja maksettavaksi. Jos jotain myytävää olisi ollut, niin ostajia ei ilmaantunut. He, joilla rahaa oli, ostivat isoja , vararikkoon menneitä kartanoita ja rikastuivat. Toiset menettivät pientenkin velkojen tähden kaikki.
Myös Arville ja Riikkalle tuli vaikeuksia. He olivat joutuneet ottamaan velkaa ostaessaan maatalouden työvälineitä. Myös he olivat hankkineet sähkölinjan Huomonniemeen, jossa sitä ei vielä ollut heidän sinne tullessaan. Sekin oli kallis hankinta vesistön takia. Metsässä olisi ollut puuta myytäväksi, mutta puukauppakaan ei silloin käynyt. Riikka ja Arvi päättivät vararikon välttääkseen myydä Huomonniemen ja ostaa pienemmän tilan, että pääsisivät velastaan eroon. Se oli vaikea päätös heille kaikille, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Raskain mielin lähti Arvi uutta taloa ostamaan.

Perkossa. 1933-1939

Lehdessä oli ilmoitus myytävästä talosta Kuusjoen Raatalassa. Sitä lähti Arvid katsomaan. Selvisi,ettei tilaa todellisuudessa aiottukaan myydä. Oli sukupolven vaihdos menossa ja haluttiin saada selville käypä hinta, kun muitakin perillisiä oli. Siellä kerrottiin, että Raatalassa oli toinenkin talo myytävänä. Arvi lähti sitten sitä katsomaan, kun kerran matkassa oli. Talon nimi oli Perko ja se oli ison kylän syrjäisemmällä kulmalla. Perkossa otettiin mahdollinen ostaja ystävällisesti vastaan. Tervetuloryyppy tarjottiin ja Arvi ryypyn otti, otti toisenkin. Kauppaa tehtiin. Kun Arvi kerran taloa oli ostamaan lähtenyt, niin talon hän osti. Käsirahat antoi ja sitten Perkon tuleva isäntä oli. Ehkä, jos se tervetuliaisryyppy olisi jäänyt ottamatta, olisi hän vielä jäänyt harkitsemaan ja muuallakin käynyt katselemassa.
Oli toukokuun 26 pv 1933, kun Wellroosin perhe muutti Kuusjoelle. Naapuri, jolla oli kuorma-auto, lähti heidän irtaimistoaan tuomaan. Kaarin oli mukana siellä auton lavalla. Kyyneleet siinä vuotivat, kun piti rakkaaksi tullut koti jättää. Oli kevät tulossa kauneimmilleen, hiirenkorvat puissa ja ruohokin jo vihersi. Sinne jäi Karnaisten kauniit maisemat, Lohjan järvi, tutut talot ja kylät. Ei Kaarin oikein tarkoin tiennyt, kuinka kaukana Kuusjoki on. Aina vaan mentiin. Oli metsiä ja peltoja, mutta järviä vain harvoin. Luontokin tuli karummaksi. Kevätkin oli jäänyt Lohjalle. Kun sitten lopulta ehdittiin Raatalaan , katsoi Kaarin jokaista tien varren taloa, joko se olisi heidän uusi kotinsa. Talot harvenivat, tie kapeni, mutta matkaa vain jatkettiin. Eihän Kaarin tiennyt, että Raatalan keskikylästä lähdettäessä jokaista tietä saa mennä 6-7 km, ennen kuin naapuripitäjän raja vastaan tulee. Perko oli yhden sellaisen tien viimeinen. Vielä ennen perille pääsyä tuli pysähdys. Kiukkuinen isäntä oli tien varrella huutamassa, että tästä ei saa kulkea. Oli oikein vihainen. Kaarin oli kauhuissaan, minne he olivat joutumassa, kun ei tietäkään saa kulkea? Neuvoteltiin. Perkoon pääsi kahtakin tietä ja he olivat erehtyneet väärälle tielle. Olisi ollut toinen tie se, johon Perkon talolla oli osuus ja kulkuoikeus. Ei sentään tarvinnut ympäri kääntyä. Myöhemmin tulivat tutuiksi ”vääränkin” tien isännät, mutta niin kauhuissaan oli Kaarin ollut, ettei hän myöhemmin tunnistanut, kuka heistä uudet naapurit näin huutamalla oli tervetulleiksi toivottanut. Olivat silloin maisemat, talot ja ihmiset vielä outoja. Niin taisi hyvä ollakin. Vihdoin oltiin perillä. Oli talo vankan kuusimetsän laidalla, toisella puolella matalaa mäntyä kasvava räme, jota sanottiin Katavakorveksi ja pieni peltoaukea, jonka vastapuolella näkyi naapuri. Järveä ei missään. Niin kovin oli Kaarin toivonut, että järvi olisi ollut. Ei vihertänyt Perkon peltokaan. He olivat ajatelleet, että lehmät saa heti laitumelle. Tyhjiä olivat ladotkin. Piti heti lähteä siitä naapurista heiniä kysymään, että lehmät saivat syötävää. Lohjalle tulee kevät aikaisemmin järvi-ilmaston ja kalkkiperäisen maan takia kuin karummassa Raatalassa. Oli jo ilta. Ankea oli ensimmäinen yökin uudessa kodissa. Entiset omistajat olivat vielä talossa. He olivat kutsuneet ystäviään ”läksijäisiin”. Juhlat olivat menossa. Viinaakin oli taas tarjolla. Aiemmin tullut Arvi-isäkin oli mukana ollut, mutta jo väsynyt ja nukkui kamarin lattialla. Wellroosit linnoittautuivat siihen kamariin. Pitivät tiukasti ovea kiinni. Monta kertaa tultiin koputtamaan, että ”Wellruus, Wellruus mukaan!” He pelkäsivät isän heräävän, mutta onneksi ei niin käynyt. Yö kului pikkutunneille asti, kunnes vieraat lopulta lähtivät. Aamulla lähtivät myös entiset omistajat ja päästiin asettumaan taloksi. Kun sitten tupa oli siivottu, matot levitetty lattialle ja verhot ripustettu ikkunoihin, tuntui jo paremmalta. Riikka keitti tulokahvit ja niitä juodessa tuumattiin, että kai täälläkin elää voidaan. Siellä on koti, missä ovat äiti, isä ja sisarukset.
Jo käytännön asioiden takia tulivat lähimmät naapurit tutuiksi. He olivat mukavia ihmisiä. Kevät tuli Perkoonkin. Puut ja pellot vihertyivät ja käki alkoi kukkua. Arvin ja poikien päivät kuluivat kylvöjä tehdessä uuden talon peltoihin. Tuli ensimmäinen vieras kauempaa kylältä. Hän oli kuullut Perkon isännän taitavan muurarin työt. Kun oli piipun tekoon tarvis, lähti muuraria pyytämään. Raatalassa oli tapana, taisi olla muuallakin, että muuraria haettaessa piti olla viinapullo tuliaisena. Riikka oli jo huomannut, että Perko oli talo, jossa humalaiset olivat tottuneet käymään. Hän oli päättänyt, että sellainen ei heillä jatku. Kun Riikka näki sen pullon, ilmoitti hän tulijalle, ettei meille sellaisten tuliaisten kanssa tulla. Sai tulija lähteä. Kylälle levisi tieto, että Perkon uusi emäntä on ”niin häijy ämmä”, että ajaa selvätkin miehet tiehensä. Ei heitä sitten viinatulijaisten kanssa tullutkaan. Ei enää Arvi joutunut kotonaan kiusauksiin. Iloinen ja ystävällinen Riikkakin ajan mittaan pääsi eroon häijyn maineestaan. Tuli sitten toinenkin vieras. Myös Raatalassa oli toimiva Luterilaisen Evankeliyhdistyksen osasto ja siinä innokas puuhamies ja "Sanansaattajalehden" asiamies, Heikki Helander, myös Jaman Hessuksi kutsuttu. Hän lähti uusia kyläläisiä tapaamaan toiveenaan saada Sanansaattajallekin uusi tilaus. Se lehti heille jo tuli, mutta hukkaan ei Hessun kyläreissu mennyt, kun hän huomasi yhdistyksen toiminnan ja Japanin lähetyksen olevan heille tuttua tutumpi asia. Hessu kysyi sitten Kaarinilta, että ”onkos tyttärellä jo sulhasta?” ”Ehei,” vastasi Kaarin, ” ei ole sulhasia, ei oli toivookaan….” ”Naapuris on Toivo”, sanoi Hessu ja iski silmää. Vähän Kaarin mietti mielessään, että mikä naapuri ja mikä toivo, vaikka asia sitten unohtuikin.
Kyllikki ei paljon ehtinyt Perkossa olla, vaikka perheen mukana muutti ja Kuusjoen kirjoille tuli. Ailille ja Akulle Jokioisilla oli tulossa perheen lisäystä. Syntyi Eskolle pikkuveli, Veikko. Kyllikki oli vuorostaan Ailin apuna. Hän viihtyikin siellä hyvin. Oli näet siinä ihan naapurissa Meijerikoulu, jossa uusia isännöitsijöitä Suomen meijereihin koulutettiin. Oppilaaksi sinne oli tullut Pohjanmaalta eräs Kaarlo Luukko. Kaarlo, Kalleksi sanottu ja Kyllikki viihtyivät hyvin yhdessä. Perkossa alettiin puhua ( ainakin Kaarin puhui) ”Esterin Kallesta” ja ”Kyllikin Kallesta”, vaikka molemmilla miehillä sukunimikin oli. Kyllikki ja Kalle menivät vihille Kuusjoella ja Perkossa juotiin hääkahvit. Sitten Kalle vei Kyllikkinsä Pohjanmaalle. Ensin Ylistaroon ja sitten Lapualle. Kyllikin onnea hiukan sumensi se, että hän joutui ”niin kauas pohjoiseen, melkein Lappiin asti”, eikä nähnyt vanhempiaan ja sisaruksiaan yhtä usein kuin ennen. Joka vuosi he tulivat ”etelään” lomalle ja silloin kävivät kaikkien omaisten luona. Kirjeet ja kortit kulkivat ahkerasti. Wellroosin sisarukset pitivät yhteyttä, vaikka välimatkaa oli muillakin: Helsinki, Jokioinen, Kuusjoki, Lapua. Puhelimia ei vielä kaikilla ollut, eikä se hyvä yhteydenpitoväline silloin muutenkaan ollut. Kaukopuheluita olisi saanut odottaa tuntikausia

Kankareen perhe Jokioisilla, sekä Kyllikki v. 1933. Takana on heidän ensimmäinen kotinsa, Paratiisiksi sanottu.

Raatala oli iso ja vilkas kylä. Oli ahkerasti toimivat Nuorisoseura- ja Pienviljelijäyhdistykset. Oli seuratalo, Kauha, jossa pidettiin iltamia, kesäjuhlat ja arpajaiset. Perkon nuoretkin lähtivät toisten mukaan.

Raatalan nuoria 6/7 1933, 90 v. sitten retkellä Sammattiin Paikkarin torpalle. Sakari kolmas vasemmalla, Kaarin viides oikealla vierellään Vahalan Helmi. Kolmas oikealla on Jalmari ja neljäs Mäkisen Matti.


Tehtiin retkiäkin. Tutuiksi tulivat nuoret muualtakin kylästä. Ystävystyttiin Haapasalon väkeenkin. Melkein naapuri Haapasalo olikin, vain toisen tien varrella. Sinne meni polku metsän halki ja sitä kuljettiin vilkkaasti. Siellä oli isäntänä se Toivo, vielä poikamies. Toivolla oli mukavia sisaria. Naimisissa jo muut, mutta kotona vielä yksi, Aili. Martille kävi niin kuin isälleen aikoinaan. Kun hän vaalean ja iloisen Ailin näki, niin heti tiesi, että juuri hänet vaimokseen tahtoi. Ihastui Ailikin reippaaseen Marttiin. Eivät ehtineet Wellroosit Raatalassa vuottakaan olla, kun Aili ja Martti jo vihille menivät. Oli Martti hiukan ajatellut Perkon isännyyttä jatkaa isänsä jälkeen, mutta kun Eero-veljellä hyvin meni Helsingissä ja siellä työtä riitti, muuttivat hekin sinne. Tapaninpäivänä, 1934 heille syntyi tyttö, Pirkko-Liisa Tuulikki.

Aili, Martti ja Pirkko-Liisa.

Haapasalossa Pirkko, Kaarin, Kirsti ja Fredrika.

Toisiinsa rakastuivat Kaarin ja Toivokin. Kaarin muutti emännäksi Haapasaloon. Minä, Kirsti Kaarina, sain elämän lahjan v. 1935 joulun alla. Jäimme Pirkon kanssa vanhempiemme ainoiksi lapsiksi. Pirkko vietti lapsuutensa kesiä meillä. Meistä tuli hyvin läheiset kuin siskokset, kun jo kaksinkertaiset serkut olimme. Kaikkien muiden serkkujemme kanssa myös olimme läheisiä. Syksyllä 1934 tuli tieto Ylistarosta, että Kyllikki ja Kalle olivat saaneet Eila-tytön. Vaikka välimatkat olivat pitkät, olivat silti kaikki serkut heti tuttuja, kun tapasimme. Kaikkien vaiheista tiedettiin, kun vanhemmat kirjoittivat toisilleen. Kun me tytöt kasvoimme ja lukemaan opimme, aloimme mekin kirjeitä lähettää.

Kyllikki, Kalle ja Eila.

Kyllikki ja Eila ovat tulleet Helsingissä käymään. Kuvassa vas, Kyllikki, Aili ("Martin Aili"), Ester, Helmi, Aino ja edessä Eila ja Pirkko.

Perkossa väki väheni. Myös Sakari lähti veljiensä tavoin Helsinkiin. Pian sieltä tuli tieto, että Sakari oli yllätetty kadulla viheltelemässä: ”Hei Karjalasta heilin minä löysin, löysin pienen, sievän, herttaisen……...”Sakari oli tavannut Tohmajärveltä Helsinkiin muuttaneen Ainon. Aviopari tuli heistäkin. Heinäkuussa, 1939 syntyi Kirsti Annikki. Hänestä myös tuli meille kesäsisko muutaman vuoden vartuttuaan.

Pentti vielä oli äidin ja isän kanssa Perkossa. Minä en kovin paljoa muista ”Perkon aikaa”, enkä iso-isääni. Olin 3 ½ vuotias, kun se aika päättyi. Muutama ihan oma muistikuva sentään on. Menimme äitini kanssa metsäpolkua Perkoon. Mummu paistoi lättyjä ja söin niitä sinireunaiselta lautaselta ”niin paljon kuin jaksoin” ja paljon jaksoinkin. ”Perkon pappa” tuli meille. Istui tuvan keinutuoliin ja otti minut syliinsä. Sitten hän kaivoi taskustaan sinisen käärön ja tarjosi minulle ruskeaa "namia". En tahtonut ottaa, kun se oli mielestäni rumaa, kakan väristä. Sai hän minut sentään maistamaan ja se olikin ihan herkkua. Olisin syönyt vaikka kuinka paljon. Se hetki jäi muistuttamaan iso-isästä, sillä pian alkoi sellainen aika, etten sitä herkkua saanut melkein kymmeneen vuoteen.

Haapasalo rapattuna v.1938-62. Rappaus poistettiin, kun taloa laajennettiin.

Iso-isä, Perkon pappa, oli rapannut Haapasalon harmaat seinät valkeiksi. Ikkunanpieliä ja tasakertaa koristi kohorappaus, samanlainen kuin oli ollut Lohjan huvilassa. Enot kiusasivat Kaarin-äitiä, että isänsä teki ”pääskysenpesän” nuorelle parille. Rappaamista en muista, mutta sen, kun hän teki kamariin kakluunin, pystyuunin, muistan. Kun hän nosti paikalleen ylimmän peltikuoren, pelkäsin uunin kaatuvan ja sanoin, että ”Perkon pappa jää alle ja kuolee”. Äiti kertoi, että se koski häneen. Hän oli pitkään jo epäillyt, ettei isä ollut terve. Pappa itsekin oli usein ihmetellyt, että ”mikä minua niin väsyttää”. Yskääkin oli, mutta onhan sitä tupakkamiehillä. Pojat veivät isänsä lääkäriin ja todettiin, että isä sairasti keuhkosyöpää. Arvid Wellroos kuoli Helsingissä Salussairaalassa 19/3 1939. Hänet siunattiin Kuusjoen Vanhalle Hautausmaalle. Minä en sitä tilaisuutta muista.

Muistotilaisuus pidettiin Perkossa omaisten ja naapurien kanssa. Lasten perheiden ohella oli mukana Hilda-sisko ja jotkut puoliveljistä ja sisarista. Alfred- veli oli jo ennen kuollut.

Elämäntoveri on viereltä poissa. Surupukuinen Fredrika.

Suruhuntuun on pukeutunut Hilda-siskokin. Hän eli sairaanhoitajana Turussa, ja oli naimaton.
Tämä on ainoa kuva meillä Hilda-tädistä.

Talvisodan aikaa

Vuosi 1939 oli Fredrikan elämässä suurten muutosten aikaa. Ensin oli Arvin sairaus, kuolema ja hautajaiset. Oli huutokauppa, jossa irtaimisto myytiin. Minä muistan vain, että Virkku tuotiin meidän talliin. Se oli iso-isän valkea hevonen, jonka isäni osti. Ei haluttu jo vanhaa hevosta antaa ventovieraille. Perko myytiin. Mummu oli meillä paljon, mutta kävi hän muidenkin lastensa luona. Heillä kaikilla oli jo oma perheensä, paitsi Pentillä, nuorimmalla Riikan lapsista. Penttikin sai kutsun suorittamaan asevelvollisuuttaan. Kesä oli kuuma ja kuiva. Viljasato jäi vähäiseksi, samoin heinä. Heiniä saatiin melkein enemmän pientareilta kuin pellosta. Maailma ympärillä oli levoton. Pelättiin maailmansodan syttyvän. Saksa Hitlerin johdolla oli jo vallannut Itävallan ja Tsekkosslovakian ja uhkasi Puolaa. Venäjä myös pelkäsi Saksan aikeita, vaikka maat olivat tehneet hyökkäämättömyyssopimuksenkin. Salaisesti olivat sopineet, kuinka jakavat pienemmät valtiot, Suomenkin, kohta alkavan sodan jälkeen. Stalin pelkäsi Saksan hyökkäävän Suomen kautta. Hän esitti Suomelle vaatimuksia rajan muuttamiseksi kauemmaksi Leningratista. Hän vaati Karjalan kannasta, Suomenlahden saaria, osia Sallasta ja Petsamosta, sekä Hankoniemeä. Suomen hallitus ei vaatimuksiin suostunut. Paasikivi teki monta neuvottelumatkaa Moskovaan, mutta Venäjän vaatimukset pysyivät samana. Sitten kuului laukauksia Mainilasta, itärajan takaa. Ulkoministeri Molotov jätti nootin, jossa väitti niitä Suomesta ammutuiksi. Se oli mahdotonta, sillä Suomen tykistö oli niin kaukana, ettei se olisi voinut niitä ampua. Itse olivat ampuneet ja saivat näin aiheen julistaa sodan Suomea vastaan. Marraskuun viimeisenä päivänä 1939 Venäjä pommitti 21 Suomen paikkakuntaa ja sen maajoukot hyökkäsivät koko itärajalta kaikkia teitä pitkin. Presidentti Kyösti Kallio joutui nyt julistamaan Suomen joutuneen sotatilaan. Suomi oli varautunut siihen, että sota voi syttyä. Rauhan ajan armeija ja rajavartiostot saatettiin 6/10 sotakannalle ja reserviläisiä ryhdyttiin kutsumaan palvelukseen. Annettiin käsky ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Näin oli koko kenttäarmeijan reserviläiset kutsuttu palvelukseen. Suomi oli kuitenkin heikko talvisodan syttyessä. Monet joutuivat lähtemään sotaan siviilivaatteissaan, eikä henkilökohtaista asettakaan riittänyt kaikille. Sotakalustoa, aseita ja ammuksia oli vähän siihen verraten, jota vihollisella oli. Helsinkiä pommitettiin ankarasti. Asukkaat suojautuivat kellareihinsa, mutta paljon siviiliuhreja tuli. Meidän kivitaloissa asuvien omaistemme kodit säilyivät. Ainon ja Sakarin koti oli puutalossa, joka syttyi palamaan. Aino nelikuisen Annikin kanssa etsi turvaa Ensilinjan kallioilta. Niistä tuskin turvaa oli, mutta suojelus heillä oli. Sieltä he pääsivät Esterin ja Kallen kotiin. Seuraavana päivänä omaisemme lähtivät maaseudulle. Helmi ja Martti Lohjalle Helmin omaisten luo, toiset meille. Myös Kyllikki ja Eila Lapualta tulivat meille. Koti meijerissä oli Patruunatehtaan vieressä ja pelättiin vihollisen yrittävän osua siihen. Muistan päivän, kun he tulivat. Olin ensin iloinen vieraista, mutta sitten ei niin kivaa ollutkaan. He olivat itkuisia ja hätääntyneitä. Oli niin levotonta, että olin kertoman mukaan huokaissut: ”Voi, voi, kun ei missään rauhaa saa!” Väkeä oli paljon. En tarkoin muista, mutta luulen, että Esteri ja mummukin olivat meillä. Ulkona oli hirveän kylmä. Pakkanen lähenteli 40 astetta ja ylikin. Äiti lämmitti tuvan leivinuunin joka päivä. Pappa toi puita. Isä oli jo lokakuussa joutunut kertausharjoituksiin ja oli nyt sodassa. Sodassa, tai kotirintaman sotatoimissa olivat enot ja sedätkin. Heistä oli huoli vanhemmilla. Minä olin vasta nelivuotias, enkä vielä kaikkea ymmärtänyt. Kirjeitä rintamalta odotettiin. Pelko oli suuri, jos meni pitkä aika niiden tulosta. Usein kuultiin jonkun tutun kyläläisen kaatuneen. Minullekin selvisi, mitä ”kaatuminen” sodassa merkitsi. Minun isäni oli suorittanut asevelvollisuutensa Lappeenrannan rakuunarykmentissä ja oli sodassa hevosen kanssa huoltojoukoissa, jotka kuljettivat etulinjaan ruokaa ym ja takaisin haavoittuneita, vainajiakin. Isäni osallistui kaikkiin taisteluihin J R H.n14 joukoissa.( Muolaa, Summa, Näykkijärvi, Tammisuo, Viipurinlahden länsipuoli.) Kaarlo Luukko oli syntynyt samana päivänä kuin isäni 5/1 1907. ( Tämä hauska sattuma selvisi sisaruksille vasta 1957, kun he huomasivat molemmat valmistavansa miestensä 50-vuotisjuhlia.) Hän taisteli talvisodassa Taipaleenjoella ja oli sotilasarvoltaan vääpeli. Kaarlo Stigell ei ikänsä puolesta joutunut rintamalle, mutta hän palveli Helsingin sähkölaitoksella koko sotien ajan. Jossakin kotirintaman tehtävissä arvelen myös Eeron olleen, mutta siitä ei muistitietoa enää ole. Augus Kankare on kirjoittanut muistelmat sotakokemuksistaan ja lainaankin hänen omaa kertomustaan, ensin talvisodasta. ”Joulukuun 27 päivänä sain kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin, kokoontumispaikkana Hämeenlinna. Ollessani siellä odottelemassa palvelutehtäviä tapasin vanhan tuttavani ja hän ehdotti, että mennään kaupunkiin kahville, koska vielä ei annettu mitään tehtäviä. Kun tulin sieltä takaisin, niin minulle vieras vääpeli oli ovella vastassa ja sanoi: nyt äkkiä tavarat selkään ja autoon. Hän merkkasi nimeni kirjaansa ja käski mennä toisten mukaan autoon. Tilaisuudessa koottiin kenttätykistön miehiä ja kaikki muut olivat jo koossa, mutta yksi puuttui ja vääpeli luuli, että minä olin se puuttuva mies, jota oltiin hakemassa. Niin jouduin aivan väärään joukkoon. Kun matkalla kysyin toisilta, mihin ollaan menossa, niin he ihmettelivät, etkö tiedä, vaikka se selvään kuulutettiin. Sanoin, etten ole kuullut mitään kuulutuksia. Kaverit sanoivat, että kyllä huomenna tulet äkkiä takaisin, jos et kuulu kenttätykistöön. En tullut. Ei siellä määränpäässä, Niinisalossa, kysytty kuka olin ja missä olin palvellut asevelvollisena. Olimme Niinisalossa 2 viikkoa ja jouduin muiden mukana puhelintestiin. Pärjäsin siinä niin hyvin, että sain hajallaan olevan aparaatin toiseksi nopeimmin kootuksi. Minut sijoitettiin viestipatteriin. Olin Kasvinjalostuslaitoksella ollessani joutunut tekemisiin vanhojen puhelinten kanssa ja tunsin ne niin hyvin, että selviydyin kokeesta ja sain jäädä patteristoon harjoittelemaan viestimiehen tehtäviä. Ennen sodan loppua kävin vielä pika-aliupseerikoulun Kruununkylässä. Rintamalle emme joutuneet, koska ei ollut kalustoa meitä varten. Odottelimme sitä Ranskasta tulevaksi. Se tulikin, mutta vasta 3 päivää sodan päättymisen jälkeen. Talvisotani taistelin siis länsirintamalla, josta minut kotiutettiin 24/4 1940.”

Martti oli saanut kengityssepän koulutuksen asevelvollisuusaikanaan. Hän palveli Suomenlinnassa hevosia kengittäen. Hevoset olivat suuressa ja tärkeässä osassa Suomen sodissa. Kaikkein kovimpiin paikkoihin etulinjoihin joutuivat ikänsä puolesta Sakari ja Pentti. Sakari oli palvellut asevelvollisuusaikansa Turussa Heikkilän kasarmilla viestipataljoonassa. Sodassa hän viestimiehenä hoiti puhelinlinjoja eturintamalta sodanjohtoon. Sakari haavoittui ihan sodan lopussa Syvärillä 4/3 1940. Granaatti tuli telttaan, jossa he olivat. Kuolleita ja haavoittuneita oli paljon. Sakari oli vähällä jäädä kentälle, mutta sitten huomattiin , että hän kuitenkin oli hengissä ja hän pääsi sotasairaalaan. Hän oli saanut paljon sirpaleita rintaansa. Ne leikattiin, mutta 4-5 kpl jäi sinne ja ne koteloituivat. Niitä hän joutui kantamaan koko ikänsä. Pentti joutui rintamalle suoraan suorittaessaan asevelvollisuuttaan. Hän myös oli saanut opin hevosten kengittämiseen. Rintamalle hän joutui Kannakselle.

Neuvostoliitto ja sen johtajat olivat suunitelleet valloittavansa Suomen muutamassa viikossa. Niin varmoja he olivat, että nimittivät Suomelle uuden hallituksenkin Otto Ville Kuusisen johdolla, eivätkä suostuneet neuvottelemaan Suomen laillisen Risto Rytin hallituksen kanssa. Neuvostoliiton ase-ja taistelijoiden määrä oli moninkertainen Suomen pientä armeijaa vastaan. Suomen armeijan johto oli sotamarsalkka Mannerheimillä. Suomalaiset puolustautuivat sinnikkäästi ylivoimaista vihollistaan vastaan. Vaikka sisällissota oli vielä muistoissa monilla, silti hekin, jotka olivat ihannoineet Neuvostoliitossa vallitsevaa sosialista järjestelmää, lähtivät puolustamaan kotimaataan nyt, kun sen itsenäisyys oli uhattuna. Ulkomaat antoivat myötätuntoaan, mutta ei apua muutamia vapaaehtoisia joukkoja lukuunottamatta. Suomen pieni armeija taisteli taitavasti ja viholliset saatiin torjutuiksi pitkään. Sitten hyökkääjä toi lisää joukkoja ja kalustoa. Suomalaisten oli pakko perääntyä linjoiltaan, mutta myös Stalin ymmärsi, ettei pysty valloittamaan koko Suomea ja suostui rauhan neuvotteluun Rytin hallituksen kanssa. Neuvostohallituksen vaatimukset olivat hirveät, mutta Mannerheim suositteli, että niihin pitäisi suostua, sillä joukot eivät kauaa pystyisi taistelemaan aina uusia, levänneitä vihollisia vastaan. Rauhan hintana Suomi menetti suuren osan Karjalaa , Sallaa ja Suomenlahden saaria. Hankoniemi oli vuokrattava sille. Neuvostoliiton armeija ei ollut miltään osin pystynyt valtaamaan niitä alueita, johon uusi raja nyt tuli. Suomi menetti alastaan n. kymmenesosan, jolta kotinsa menetti 400 000 ihmistä. Kaatuneita oli yli 23 000 ja haavoittuneita 45 000 miestä. Lisäksi 2350 siviilihenkilöä oli kuollut, tai haavoittunut. Rauha solmittiin 12/3 1940, 105 päivää kestänyt sota loppui. Suomen kansa oli joutunut ponnistamaan voimansa äärimmilleen. Aseet olivat nyt vaienneet, mutta helpolla ei päästy rauhankaan tultua. Suuri suru oli heillä, jotka olivat menettäneet omaisiaan. Kaikilta oli kaatunut ystäviä ja naapureita. Oli ryhdyttävä korjaamaan sodan tuhoamia rakennuksia, teitä ja siltoja. Oli saatava uusi koti kotinsa menettäneille. Uuden rajan takaa pakenemaan joutuneet karjalaiset ikävöivät kotiseutujaan. Sitkeästi kaikki silti ryhtyivät korjaamaan sodan jälkiä toivoen, ettei koskaan enää jouduttaisi mukaan sen melskeisiin.

Välirauhan aika.

Pentti löysi mielitietyn Kuusjoelta. Kun Kaarin-sisko kuuli asiasta, ei hän malttanut olla kysymästä, minkä näköinen tyttö on. "No, kyllä sen tiedät, että kaunis hän on! Kun on siniset silmät ja luonnonkihara tukka", vastasi rakastunut Pentti.
Kerttu ja Pentti kihlakuvassaan.

Wellroosin miehetkin pääsivät taas kotitoimiinsa. Sakari vielä jäi sotasairaalaan hoidettavaksi haavoittumisestaan. Toiset olivat selviytyneet vahingoitta. Fredrika, poikansa Pentin kanssa osti Alho-nimisen maatilan Nurmijärveltä. Myös August Kankare tuli osakkaaksi tähän kauppaan, vaikka he eivät sinne asumaan tulleet. Ehkä Akua kiinnosti käytännön maanviljelyn harjoittaminen. Olihan hänellä koulutuksensa ja työpaikkansa vuoksi paras ja uusin tieto siitä, sekä kokemusta maatalon poikana. Riikkakin pääsi nyt helpommin ”ihmisten ilmoille”. Perkosta oli ollut kylän keskustaan, josta linja-auto lähti, 6 km. Harvoin hän oli sieltä minnekään lähtenyt. Alhoon pääsi Helsingistä helposti linja-autolla. Omaiset kävivät usein Helsingistä ja kauempaankin. Teki Riikka-äiti pidemmän matkankin Lapualle asti Kyllikki-tyttären kotiin. Siellä tapahtui iloisia asioita. Kyllikin ja Kallen perheeseen oli syntynyt Kalervo-poika 11/3 1941. Sai mummu taas pientä ihmistä heijata. Kotimatkalla, Lapualta tullessa oli Riikkan suunnitelmissa ollut vihdoin poiketa lapsuuskotiinsa Talliniemeen. Sitten sattui se kaatuminen, jalka piti laittaa kipsiin. Talliniemi jäi käymättä, eikä uutta tilaisuutta enää tullut.

Eila on saanut pikkuveljen

Sakari ja Annikki rannalla kesällä 1940.

Jatkosota.

Vain 15 kk saivat suomalaiset hengähtää ja sitten sota jatkui. Neuvostoliitto oli keskittänyt joukkoja ja aseita Suomen rajalle. Suomikin oli varautunut siihen, että Stalin vielä yrittää vallata Suomen. Oli yritetty yhteistä puolustusta Skandinaavian maiden kanssa, mutta se kariutui, kun Hitler valtasi ja miehitti Tanskan ja Norjan. Saksa vaati Suomelta lupaa kuljettaa sotilaitaan Suomen kautta pohjoiseen. Lupa annettiin, vedoten siihen, että Neuvostoliittokin sai oikeuden viedä joukkoja Hankoon Suomen läpi. Luvan saksalaisille oli antanut Ruotsikin, joka oli puolueeton. Suomikin julisti puolueettomuuttaan, mutta sitä ei Stalin uskonut. Saksalaisia oli paljon Suomessa. Suomi oli ehdottomasti kieltänyt saksalaisia hyökkäämästä Suomen rajoilta, jos sota Saksan ja Neuvostoliiton välille alkaisi. Eikä sieltä hyökättykään. Saksa julisti 22/6 1941 sodan Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliitto aloitti jatkosodan Suomea vastaan tekemällä 25/6 suuren lentohyökkäyksen yli kymmeneen Suomen kaupunkiin. Suomalaiset pudottivat näistä koneista 29, mutta varsinkin Turku kärsi pahoin. Taas oli Suomi sodassa ja sen miehet sotatoimissa. Pentti ja Sakari eturintamassa. Sakari oli välirauhan aikana toipunut, vaikka sirpaleet koteloituneina mukana olivatkin. Martti oli Porkkalan niemellä. Eivät he kokemuksistaan paljon puhuneet. Minun isäni sotilaspassista näen hänen olleen Hangon lohkolla, Utkinanmäellä, Vehkaselässä, Saarimäellä, Nurmoilassa, Syvärin kaupungin valtauksessa ja Syvärin sillanpään aseman taisteluissa. Saanut ylennyksen korpraaliksi ja 2 lk Vapauden mitalin 31.10.1941. Kalle Luukko oli koko jatkosodan ajan Tikkakoskella ja Aku Kankare kertoo itse näin:
"Jatkosotaan tuli kutsu 18/6 1941. Olisin ikäni puolesta joutunut kuormastokomppaniaan, mutta sinne ei minua otettu, vaan määrättiin kenttähevossairaalaan kokoontumispaikkana Ypäjän ratsukoulu. Juhannuspäivänä lähdimme Ypäjältä Mäntyharjulle, jossa olimme viikonpäivät. Sieltä lähdimme taistelujoukkojen perässä kohti Aunuksen kaupunkia. Elokuun alusta joulukuun alkuun olin työlomalla Kasvinjalostuslaitoksella , jonne minut oli laitoksen taholta haettu. Melkein heti lomalta palattuani jouduin toimimaan talven Aunuksessa talousaliupseerina. Tehtävä oli helppo, joskin kiusallinen, kun hevos- ja miesvahvuus vaihtui melkein päivittäin. Miesten ja hevosten muonat piti tilata melkein summittain. Talousupseeri kontrolloi aina asiat perästäpäin ja oli hyvin tarkka muona- ja rehumäärien seurannassa. Toimi oli siinä mielessä kiinnostavaa, että jonkin verran tulin tuntemaan siviiliväestöä, kun he kävivät pyytämässä saikkua ja sokeria. Ei heille paljon voinut antaa, mutta oli opettavaista jutella heihän kanssaan. Talvikausi Aunuksessa oli suhteellisen rauhallista. Syväriltä kuului vain hiljainen humina siellä käytävästä asemasodasta. Tammikuun 9 päivänä oli yksikköömme suunnatti ilmaisku. Sairastallimme sai kaksi osumaa, jossa muutama hevonen loukkaantui. Tallin lähellä ollut pieni mökki, jota miehistömme käytti kahvi- ja ruokailumajanaan, sai myös osuman ja lensi kokonaan ilmaan. Paikalle jäi vain savuava kuoppa. Mökissä oli osuma-aikana 4 miestä korviketauolla. He säilyivät kuitenkin kaikki täysin haavoittumatta. Kun savu hälveni, niin kuopan pohjalta tuli esiin 4 miestä, jotka eivät osanneet selittää,mitä heille oli tapahtunut. He olivat niin kauan pökerryksissä, että lähellä olleet sotilaat ja päällikköeläinlääkäri ehtivät paikalle katsomaan. Oli jotenkin traakillis-koomista, kun yksikkömme päällikkölääkäri katseli kuopan reunalta ja sanoi kuin muistosanoiksi:”Heidän kohtalonsa on nyt tiedossamme, omastamme emme vielä tiedä.” Silloin alkoi kuopan pohjamuta heilua ja esiin tuli mies, joka totesi:”Kyllä minä ainakin vähän kuraan olen täällä tullut.”Sieltä ne sitten tulivat kaikki aivan riekaleisissa vaatteissa, mutta terveinä. Tapaus osoitti, ettei ihminen kuole pahassakaan tilanteessa, ellei aika ole koittanut.”

Neuvostoliitto ei ollut laittanut Suomen rajalle kovin suuria joukkoja, sillä se taisteli monella rintamalla nyt toisaalla. Myöskin Suomi oli nyt paremmin varustettu kuin talvisodan alkaessa. Aluksi menestyttiin hyvin. Mannerheim päätti hyökätä ja valloittaa takaisin menetetyt alueet. Vanha valtakunnan raja saavutettiin jo 23/7. Viipuri saatiin takaisin 29/8. Hyökkäystä jatkettiin vielä tarkoituksella vallata parempi puolustuslinja. Petroskoihin ehdittiin 1/10 ja Karhumäkeen 5/12. Kun Suomi oli jo kaikkialla ylittänyt vanhan rajan ja saksalaiset menestyivät Suomenlahden eteläpuolella, lähtivät venäläiset Hangosta. Rintamat hiljenivät melkein 3 vuodeksi, vaikka paikoin käytiinkin kiivaita taisteluita. Kotirintamalla oli kova pula työntekijöistä. Vanhempia ikäluokkia päästettiin kotiin nyt ns. asemasodan ajaksi. Minunkin isäni pääsi kotitöihin. Aku töihinsä Kasvinjalostuslaitokselle ja Luukon Kalle sai lomia tehdäkseen isännöitsijälle kuuluvat kirjalliset työt meijerillä.
Kun paras, työikäinen miespolvi oli rintamalla puolustamassa isänmaataan, jäi kotirintama naisten, vanhusten, nuorten ja lapsien hoitoon. Suuri joukko nuoria naisia lähti rintamalotiksi. Siellä he huolehtivat sotilaiden ravitsemisesta, haavoittuneiden hoidosta ja kaatuneiden saattamisesta kotiseuduilleen. ”Pikkulotat” kotona tekivät monenlaisia töitä niin sotilaiden kuin kotiseudun hyväksi. Lapsillakin olivat talkoohommansa jopa käpyjen kerääjinä kotien lämpimänä pitamiseksi. Naiset tekivät töitä tehtaissa. Maanviljelys oli vielä enimmäkseen ihmistyövoiman ja hevosten varassa. Ne, joilla jo koneita oli, eivät niitä voineet käyttää, kun ei saatu polttoainetta esm. traktoreihin. Polttoaineen puuttuessa jotkut kehittivät koneisiin häkäpöntön. Sellaisen avulla kulkivat monet linja-autotkin. Maataloissa emännät joutuivat vastaamaan peltotöistä ja karjanhoidosta apunaan vanhat isännät ja nuoret pojat. Kaupungeistakin tuli naisia avuksi peltotöihin. Monet olivat maalta muuttaneita ja heillä oli vielä muistissa ne työt. Menivät metsäänkin motteja tekemään yhdessä nuorten poikien kanssa. Kaikki vetivät yhteen hiileen, että selvittäisiin. Kaikesta tarpeellisesta tuli puutetta. Kansalaisille annettiin elintarvikekortit, joiden kuponkeja vastaan sai ostaa määrätyn määrän elintarvikkeita. Kauppojen oville muodostui pitkiä jonoja. Usein kävi niin, että viimeiset jäivät ilman, kun tavara loppui. Maatiloilla oli luovutuspakko. Hehtaarit ja kotieläimet laskettiin tarkoin, sekä se, kuinka paljon niistä saatiin viljaa, maitoa, munia, lihaa ym. Seuraavan vuoden siemeneksi varatun viljan, karjan rehun ja oman väen ravinnoksi lasketun yli jäämä tuotanto piti luovuttaa valtiolle. Hallitukseen nimitettiin Kansanhuoltoministeriö, joka johti kaikissa kunnissa olevia toimistoja. Sinne piti lähteä anomaan jalkineita, ym. tarpeellisia tavaroita. Tarkastajat kulkivat taloissa etsimässä ”mustia sikoja, lampaita, vasikoita, kanoja”, joita jotkut yrittivät pitää. Jos sellainen löytyi, seurasi siitä elintarvikekortin menetys pitkäksi ajaksi. Korttiannokset olivat niin pieniä, että ne, jotka vain niiden varassa olivat, näkivät nälkää. Maataloissa oli parempi. Jos lehmät lypsivät hyvin ja vilja kasvoi, voi siitä liietä hiukan kaupunkisukulaisillekin. Perunoita ainakin ja niitä voi syödä suolasilakoiden, tai jopa suolavedenkin kanssa. Autoissa ja junissa oli tarkastajia, kun niissä jotkut yrittivät viedä kaupunkeihin ”mustan pörssin tavaraa” Mitään ulkomaista tavaraa ei saatu. Kaikki nämä vuodet olivat appelsiinit, riisi, suklaa, rusinat ja kahvi, sekä monet muut herkut meilla tuntemattomia. Vanhemmat niitä kaipasivat, lapset eivät niistä tienneetkään. Kukaan ei ruuastaan ”krenannut”, vaan tyytyväinen oli, kun vatsansa täyteen sai.

Suomalaiset iloitsivat armeijansa menestymisestä. Talvisodassa menetetyt alueet oli vallattu ja sieltä evakoiksi lähtemään joutuneet karjalaiset palasivat takaisin kotikonnuilleen. Jotkut onnelliset löysivät kotinsa ennallaan, mutta useat vain rauniot. Sitkeästi he alkoivat rakentaa ja kohta nousivat uudet tuvat ja navetat. Maan hallitus ei kuitenkaan tuudittautunut siihen uskoon, etteivät taistelut vielä alkaisi uudelleen. Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton käydessä sotaa muualla, oli Suomen rajoilla hiljaisempaa, yritti Suomen hallitus irtautua sodasta. Helmikuussa 1943 valittiin Risto Ryti presidentiksi toisen kerran. Suomen hallitus tiedusteli Ruotsin ja Yhdysvaltojen välityksellä rauhan mahdollisuutta. Neuvostoliitto ei edes vastannut. Vasta vuoden vaihteessa Suomen valtuutetut pääsivät kuulemaan rauhan ehtoja. Neuvostoliiton vaatimukset olivat niin kovat ( esm. 600 Miljoonan dollarin sotakorvaukset), ettei Suomi olisi siihen pystynyt. Lisäksi Hitler uhkasi ryhtyä vastatoimenpiteisiin, jos Suomi yrittää irtautua sodasta. Suomi oli elintarvikkeiden saannissa täysin Saksan varassa ja Suomessa oli 200 000 miehen vahvuinen saksalainen armeija.

Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto teki Helsinkiin kolme ilmahyökkäystä 1200 koneen voimin. Yksi niistä näkyi meille asti. Oli kova pakkanen ja selkeä ilma. Isäni oli lomalla viimeistä iltaa. Hän korjasi ikkunan edessä radiota ja istuin hänen vieressään. Äkkiä alkoi maa tärähdellä ja ikkunat helistä. Taivaanrannalla näimme kirkkaiden valopallojen leijailevan maata kohti. Isä sanoi, etteivät ne olleet kaikkein vaarallisimpia. Ne olivat palopommeja, joilla vihollinen pyrki sytyttämään tulipaloja. Pahimmat pommit eivät meille näkyneet, mutta meidänkin mäki tärähteli ja ikkunat helisivät täällä, 100 km päässä, kun ne maahan putosivat. Siellä pommisateessa olivat omaiset ja muut Helsingin asukkaat pommisuojissaan. Turvassa ei oltu sielläkään, jos kohdalle osui. Kädet menivät ristiin sitä katsoessa. Meidän omaisemme säilyivät kaikki.

Neuvostoliitto oli keskittänyt Karjalan Kannakselle valtavan sotakoneiston. Kesäkuun 9-nä päivänä se aloitti suurhyökkäyksensä. Kaikki miehet,jotka olivat välillä olleet kotiutettuina, kutsuttiin jälleen aseisiin. Karjalan asukkaat joutuivat kiireesti lähtemään toiselle evakkomatkalleen. Oli kaunein kesä, mutta surullisina he ymmärsivät, että nyt oli jätettävä koti lopullisesti. Karjalan Kannaksella ja muilla rintamilla suomalaiset sotilaat taistelivat ylivoimaista vihollista vastaan. Puolustuslinjalta toisensa perään oli vetäydyttävä. Viipuri oli jälleen menetetty. Suomen hallitus ilmoitti Neuvostohallitukselle, että se on valmis rauhan tekoon. Neuvostohallitus ilmoitti, että se suostuu rauhaan vaan sillä ehdolla, että Suomen presidentti ja ulkoministeri vakuuttaisivat Suomen antautuvan. Se olisi johtanut maan miehittämiseen. Samaan aikaan Helsinkiin saapui Saksan ulkoministeri von Ribbentrop. Hän ilmoitti Saksan auttavan Suomea vain, jos se sitoutuisi rauhaan vain Saksan suostumuksella. Hän uhkasi keskeyttää kaikki elintarvike ja aselähetykset. Presidentti Risto Ryti teki suuren valtiomiestekonsa kirjoittamalla Ribbentropin kanssa sopimuksen, ettei hän PRESIDENTTINÄ aloita rauhanneuvotteluja, eikä solmi rauhaa ilman Saksan suostumusta. Saksasta saatiin nyt arvokkaita taisteluaseita. Niiden avulla Neuvostoliiton armeijan eteneminen saatiin pysäytettyä.

Taistelut olivat raskaita, sillä vihollinen asetti yhä suurempia joukkoja taisteluihin, mutta lopulta sen oli todettava, ettei pysty tekemään loppua Suomen puolustuksesta. Suomessa ymmärrettiin saadun vain hengähdysaikaa. Oli päästävä irti sodasta. Presidentti Ryti erosi 1/8 ja Eduskunta valitsi pikaisesti uudeksi presidentiksi Mannerheimin. Hän pääsi aloittamaan työnsä jo 5/8. Kolme päivää myöhemmin Antti Hackzell muodosti uuden hallituksen, jonka ulkoministeri Carl Engkell oli valmis etsimään rauhaa. Neuvostoliitolle esitettiin rauhantiedustelu 25/8. Ehtona oli, että Suomen oli katkaistava suhteensa Saksaan ja vaadittava sitä poistamaan joukkonsa. Rytin Ribbentropin kanssa tekemä sopimus ei sitonut Mannerheimiä. Suhteet Saksaan katkaistiin 2/9. suomalaisten aseet vaikenivat 4/9, mutta venäläisten vasta seuraavana päivänä. Suomen rauhanvaltuuskunta ylitti rintamalinjan 6/9. Valtuuskunta allekirjoitti 19/9-44 välirauhansopimuksen. Raskaita torjuntataisteluja ei oltu turhaan käyty. Neuvostoliitto ei enää vaatinut Suomea antautumaan. V. 1940 rauhansopimus oli jälleen saatettava voimaan, lisäksi Suomen piti luovuttaa Petsamo ja vuokrattava Hangon sijasta Porkkalan niemi. Saksalaiset oli karkotettava. Sotakorvauksina oli suoritettava 300 miljoonan kultadollarin arvosta tavaraa. Se oli kuitenkin vain puolet siitä määrästä, mikä edellinen vaatimus oli ollut. Raskas, mutta silti mahdollinen toteuttaa. Kenraalieversti Andrei Shadanovin johtama valvontakomissio tuli valvomaan sopimuksen täytäntöönpanoa. Vieläkään ei täyttä rauhaa saatu. Oli jäljellä Lapin sota. Aseleposopimuksen mukaan reserviläiset oli kotiutettava. Varusmiesten tehtäväksi jäi saksalaisten karkottaminen. He eivät parhaalla tahdollaankaan olisi ehtineet poistua vaaditun kahden viikon sisällä. Entisiä aseveljiä vastaan ei olisi haluttu taistella, mutta saksalaiset itse aiheuttivat vihollisuudet. He yrittivät 15/9 ottaa Suursaaren haltuunsa tarkoituksella sulkea Suomenlahti. Saaren puolustajat löivät ylivoimaisen hyökkääjän takaisin. Venäläiset uskoivat nyt, että Suomi otti tosissaan karkotusta koskevan sitoutumisensa. Saksalaisilla oli paljon varustuksia, jotka he halusivat viedä mukanaan ja siksi he yrittivät vain viivyttää suomalaisia. Tornion suunnalla käytiin silti kiivaita taisteluita. Saadakseen mahdollisimman paljon tavarastaan mukaansa saksalaiset räjäyttivät siltoja ja teitä takanaan ja käytännöllisesti polttivat Lapin maan tasalle. Väestö saatiin, saksalaistenkin avulla, turvaan Ruotsin puolelle ja etelään. Viimeiset saksalaiset vetäytyivät vasta 25/4-1945 Norjan puolelle. Sota, joka oli vaatinut valtavia menetyksiä, oli nyt loppunut. Rintamalla surmansa saaneiden määrä oli 86 000. 57 000 miestä ja naista jäi invalideiksi ja 400 000 menetti kotinsa. Alueluovutusten yhteydessä menetettiin 13% kansallisomaisuudesta. Lappi oli rakennettava uudelleen ja saatava uudet kodit kotinsa menettäneille. Lähes viisi vuotta kestänyt sota oli aiheuttanut suuria menoja ja nyt oli vielä ryhdyttävä maksamaan raskasta sotakorvausta. Suomi oli kuitenkin tälläkin kerralla onnistunut säilyttämään itsenäisyytensä. Baltian maiden kohtalo osoitti, mitä myöntyminen 1939 Neuvostoliiton vaatimuksiin olisi merkinnyt. Raskaat ponnistukset ja uhraukset eivät olleet turhia. Siitä kiitos Suomen urheille sotaveteraaneille.

(Ne tapahtumat ja luvut, joita näistä Suomessa käydyistä sodista olen kirjoittanut, olen poiminut Tauno Kuosan kirjasta "Jokamiehen Suomen historia. Autonominen ja itsenäinen Suomi")

Heta-sisko on käymässä Helsingissä. Siskokset ovat tavanneet pitkästä aikaa.

Tässä kuvassa ovat mukana Hetan ja Riikkan vanhemman sisaren, Iidan pojanpoika Martti Halkonen ja vaimonsa Martta, sekä Esteri ja Kalle.

Alhossa.

Fredrika hoiti emännyyttä kaikki sotavuodet Alhon tilalla Nurmijärvellä. Pentin piti isännöidä ja kohta hän toisi taloon nuoren emännänkin. Mutta sitten oli alkanut sota uudelleen. Pentille se oli lähes 5 v. pituinen ja päättyi vasta, kun Lapin sotakin loppui. Pitkä aika , vaikka sitä ei silloin vielä tiedetty. Kaikki maatalon työt jäivät Riikkan vastuulle. Hän ei enää ollut nuori ja kauan edennyt reuma haittasi jo toimia. Naapurin vanhasta isännästä sai sentään apua hevostöihin. Aili (”Martin Aili”) Helsingistä oli pitkiä aikoja sotavuosina apuna. Maalaistalon tyttärenä hänelle olivat työt tuttuja. Esteri kävi paljon äitiään auttamassa. Oli hänellä jonkin aikaa palvelijakin. Vaikeaa oli Alhossa, niin kuin muissakin taloissa sotavuosien puutteen ja luovutusvelvollisuuksien kanssa pärjätä. Vielä oli huoli rintamalla taistelevista pojista ja vävyistä. He kaikki säilyivät hengissä, eikä kukaan heistä haavoittunutkaan tässä jatkosodassa. Alhossakin selvittiin, vaikka varmaan raskas työ ja huolet lisäsivät nivelreuman etenemistä.



Kaarin ja Kirsti Helsingin asemalla tulossa omaisia tapaamaan Helsingissä ja Alhossa.

Kun pitkät sotavuodet lopulta olivat ohi, pääsivät Kerttu ja Pentti vihille. Alho sai nuoren emännän. Fredrika ei enää voinut emännyyttä hoitaakaan. Oli aamuja, jolloin hän pääsi huoneestaan vain työntämällä tuolia edellään. Ei ollut siihen aikaan rollaattoreita vanhusten apuna. Ei hän myöskään voinut pitkiä matkoja tehdä. Siksi omaiset kävivät Alhossa äitiään katsomassa. Mekin kävimme niinä vuosina joka kevät mummua katsomassa ja myös olimme muutaman päivän Helsingissä muita sukulaisia tapaamasa. Ne olivat minulle kivoja matkoja, kun pääsin vähän nähtävyyksiäkin näkemään. Oli Stokmannin liukuportaat, Stadionin torni ja Korkeasaari. Martti-eno osti liput teatteriin. Vigtoria ja hänen husaarinsa jäivät muistiin. Kotiin palatessa tuli Pirkko kanssamme kesän viettoon ja myöhemmin Annikki. Ainolle ja Sakarille syntyi 5/4 1946 Kalevi Juhani. Hänestä myös tuli ”kesäpoika” meille sitten kun isommaksi kasvoi.




Kesäpoika, Kalevi Juhani.

Joulukuussa 1945 Kerttu ja Pentti olivat saaneet pojan, Jarmo Samuelin. Maanviljelyn ohella he hankkivat lisätuloja viemällä tuotteitaan Helsingin toreille. He tekivät maidosta juustoja, kasvattivat vihanneksia ja keräsivät luonnonmarjoja, kukkiakin. Minusta oli kiva käydä metsässä Pentti-enon kanssa. Siellä Nurmijärven metsissä kasvoi harvinaisempia kasveja kuin kotonani ja eno opetti niitä tuntemaan. Minua 10 v. nuoremman Jarmopojan kanssa piti leikkiä. Aika vallaton poika olikin ja hänellä oli valtava mielikuvitus. Kyllä riitti ohjelmaa!



Kalevi Juhani ja Jarmo Samuel Vehkakorvessa.

Mummun seurassa myös olin; sehän kuitenkin oli Alhossa käynnin päätarkoitus. Kipeistä jäsenistään huolimatta hän jaksoi nauraa ja rallatella ainakin meidän siellä ollessamme. Hän oli mieleltään ikäisiään nuorempi. Fredrikan ja Arvidin lasten ei ollut esm. tarvinnut teititellä vanhempiaan, mikä silloin oli hyvin harvinaista. Mummu oli kiinnostunut meidän tekemisistämme ja vaatteistamme. Vaikka tähän aikaan näimme niin harvoin, oli hän minulle tuttu ja rakas, Olihan hän ollut meillä silloin talvisodan aikoina.
Kertulle ja Pentille syntyi pieni tyttö. Suuri ilo terveen vauvan syntymästä vaihtui suureen suruun. Pikkuinen Pirjo-Riitta muuttui iholtaan kellertäväksi ja menehtyi. Syynä oli ns. Reesus-tekijä. Äidin RH-negatiivinen veriryhmä, kun isän on positiivinen. Esikoisen syntyessä se ei vielä vaikuta, mutta toisten lasten odotusaikana äidin veri alkaa sitä positiivistä hyljeksiä. Lääketiede ei silloin vielä osannut estää sitä, ja vastasyntyneitä menehtyi. Vasta 1960- luvulla osattiin verensiirron avulla pelastaa pienokaiset. Nyt on lääkkeet siihenkin jo äitien odotusaikana annettavaksi. Se oli valtava suru vanhemmille. Voiko isompaa surua ollakaan, kun oman lapsen menetys? Ja vielä, jos heille tulisi uusia lapsia, sama toistuisi. Pentti ja Kerttu olivat kohdanneet ison murheen. En tiedä, oliko muitakin syitä, mutta Kerttu alkoi kaivata kotiseudulleen Kuusjoelle, jossa vielä vanhemmat ja sisaruksetkin olivat elossa. Kun sitten aivan Kertun synnyinkodin naapurissa oli talo myytävänä, he ostivat sen. Kerttu, Pentti ja Jarmo muuttivat Kuusjoenperän Vehkakorpeen. Alhon tila myytiin. Fredrika-mummu muutti Jokioisiin Aili-tyttärensä hoiviin.

Esteri ja Kalle ovat tulleet Haapasaloon. Yhdessä käytiin Vehkakorvessa. Kuvassa vas. Toivo, Pentti, Jarmo, Kaisu, Kalle ja Esteri.Kuvan on ottanut Kerttu.

Essi-täti ja Kalle-setä.

Kun he nuorena menivät naimisiin ja muuttivat Helsinkiin, ostivat he pienen osakkeen Helsinginkadun ja Kustaankadun kulmatalosta. Pieniä asunnot siellä olivat muillakin. Huone, keittokomero, eteinen ja vessa. Puilla lämmitettävä hellakin vei tilaa. Esterin ja Kallen koti oli kaikkein pienin. Vaikka se oli pieni, ei se tuntunut ahtaalta. Se oli viihtyisä ja siisti. Kaikki tavarat olivat oikeilla paikoillaan. Jos tarvetta tuli, löytyi heiltä yösijakin. Vähän tuli huoneeseen tilaa, kun hellat poistettiin ja siirryttiin kaasuliesiin.
Kun sitten kävi niin, etteivät he saaneet lapsia, asuivat he tässä pienessä kodissaan koko elämänsä. Vaikka he eivät omia lapsia saaneet, ei se heitä katkeroittanut. Essi-täti otti meidät kaikki sisarustensa lapset ja myös Kalle-sedän sisarusten lapset kuin omikseen. Hän kehui meitä ja piti selvänä, että me olemme kunnollisesti. Varmaan jokainen meistä tahtoikin olla Essitädin luottamuksen arvoinen. Kun Essitäti tuli käymään, oli hänellä aina pieni tuliaispaketti. Ei hän rikas ollut, mutta aina siinä oli jotain kivaa. Kun sitten sitä pakettia avasi, seurasi hän saajan ihastusta. Iloinen antaja nautti itsekin.
Essitäti oli sairastanut nuoruudestaan asti silmiään. Hänellä oli lasisilmä koko muistini ajan. Kun sitten toinenkin silmä alkoi oireilla, meni hän vaativaan hierojaoppiin. Oli mukava kuunnella, kuinka hän puhui asiakkaistaan:”rouva se, tai herra se” hyvin arvostavasti. Uskon, että hän ei heillekään ollut ”hieroja vaan”, vaan ”rouva Stigell.”
Ikääntyessään Kalle-sedälle alkoi tulla jotain aivohäiriöitä. Hän ei aina osannut kotiin. Monet Stigellin tunsivat ja (kai hänellä oli osoite mukanaan) ja saattoivat kotiin. Lääkkeensä otettuaan hän lepäsi, nukkui ja heräsi sitten entisellään. Siihen totuttiin. Eräänä tällaisena päivänä Kalle taas nukkui ja Essi laitteli ruokaa. Kun hän sitten meni herättämään Kallea, ei hän herännytkään. Voi sitä Esterin surua, kun elämäntoveri oli poissa.
Elämä jatkui. Essitädin näkö heikkeni. Hän ei koskaan unohtanut syntymä- ja nimipäiviämme. Aina tuli kaunis kortti. Kun sitten jo saimme omia lapsia, muisti Essi-täti heitäkin. Minun Pauli-poikani sanoi:”Vaikka kaikki muut unohtaisivat, ei Essi-täti koskaan”. Kun hänen näkönsä huononi, alkoi kirjoituskin mennä horjuvaksi, eikä aina pysynyt rivillä, mutta aina ne kortit perille tulivat.
Ester sairastui leukemiaan, joka vei hänet 73-vuotiaana. Viimeiset ajat olivat tuskallisia. Hän kuoli lähes sokeana. Kun saatoimme häntä viimeiselle matkalleen, ei siinä saattoväessä varmaan kyyneletöntä silmää ollut.
Usein ajattelen, kuinka hyvä maailma olisikaan, jos Essi-tädin ja Kalle-sedän kaltaisia ihmisiä olisi enemmän.

`

Tämä on viimeinen kuva, jossa kaikki Wellroosin sisarukset ovat mukana. Ilmeet ovat vakavat, kun kuva on otettu Kalle Stigellin muistotilaisuudessa. V. Martti, Eero, Aili, Pentti, Ester, Sakari, Kyllikki ja Kaarin.

Pastorska-tädin vierailu.

Oli joku sodan jälkeinen 1940-luvun kuumista kesistä. Helsinkiläiset olivat lähteneet maaseudulle sukuloimaan. Myös silloin Helsingissä asuva Emmi Wellroos halusi kesälomalle. Hän muisti miesvainajansa veljentyttären jääneen maatalon emännäksi sinne Raatalaan, jossa veljen perhe vähän aikaa oli asunut. Sinne siis. Helppoa se olikin. Helsingin linja-autoasemalta lähti joka päivä harmaa linja-auto, jonka kyltissä luki : Helsinki- Salo-Raatala. Ei hän tulostaan voinut tiedottaa, kun ei kummallakaan ollut puhelinta, eikä postissa olisi ehtinyt. Auto toi rouvan Raatalaan. Kysyen kylän löytää, arveli matkaaja. Ei hän tiennyt, että kylän keskustasta on Haapasaloon vielä 5 km. Papin rouvalla oli onnea. Ensimmäinen ihminen, jolta hän tietä kysyi, oli silloinen Perkon emäntä, joka oli kauppareissulla oikein linjaardirattaiden kanssa. Emmirouva kiipesi rattaille kapsäkkeineen. Perkon emäntä teki pienen ylimääräisen mutkankin, että kyytiläinen pääsi perille asti.
Oli jo ilta. Olimme tulossa lypsyltä lypsyhaasta joka oli maantien toisella puolella ja tulimme heitä vastaan. Äiti maitokärryjä vetäen, minä, Pirkko ja Annikki sivulla hypellen. Perkon emännän tunsimme, mutta kuka olikaan hieno, hattupäinen, suoraselkäinen rouva hänen vierellään?” Trpuu,” sanoi emäntä hevoselleen ja sitten meille :”Mää toin teille vieraan.” Pastorska hyppäsi alas kärryiltä, tervehti ja sanoi :”Minä ajattelin, että jos ei vastaan oteta, pyydän naapurista yösijaa.” Tottakai hänet tervetulleeksi toivotettiin, Perkon emäntää kiitettiin. Pastorskan kapsäkki nostettiin maitokärryille ja tultiin pihalle. Vähän isompaan taloon hän kai oli luullut tulevansa, koska kysyi, minkä huoneen saisi. Tupa ja kaksi kamaria meillä vain oli ja väkeäkin paljon. Pirkon vieressä hetekassa hän ihan tyytyväisenä nukkui. Pirkko kuulemma hiukan potki, mutta taisi sekin ihan leikkiä olla.
Pastorska-täti oli paljon meidän lasten kanssa. Hän kertoi olostaan Japanissa. Ei se jäänyt meidän muistiimme. Isä ja äiti olivat töissään. Pappalla, isäni isällä ja hänellä oli paljon puhuttavaa. Marjaankin menimme. Kyllä hän meitä hiukan kasvattikin. Annikilta, joka silloin oli vielä kovin pieni, pääsi paukku. ”Noh, noh” sanoi pastorska-täti. Minä ajattelin, että pitää puolustaa Annikkia ja sanoin.”Kai ny sentään mettässä piäria saa.” ”Kyllä, kyllä, mutta ei näin ihmisten kesken.”
Vaatimatonta oli ruoka silloin. Perunoita ja sianlihakastiketta, mutta äidin ruoka maistui tädillekin. Pappalla, jonka pikanellin karaisseessa suussa mikään ei ollut liian suolaista, karvasta, tai hapanta, oli oma piimänsä, josta hän kovin tykkäsi. Pastorska pyysi sitä maistaa. ”Et sinä tätä voi maistaa. Tämä on niin hapanta” sanoi pappa. ”Kyllä minä, jos sinäkin” vastasi pastorska. Maistoi, mutta ainoaksi kerraksi se jäi!
En muista, kuinka kauan pastorska-täti meillä viipyi. Viikon, tai pari. Aika kului silloin kovin hitaasti. Kun hän halusi lähteä kotiinsa, valjasti isä Virkun linjaardirattaiden eteen ja vei hänet yhtä juhlallisesti kuin hän tullutkin oli, Raatalan keskustaan. Sieltä lähti Jooseppi Vainion harmaa linja-auto: Raatala-Salo- Helsinki jo klo 6 aamulla ja vei pastorska-tädin turvallisesti kotiinsa.
Syksyllä meille tuli iso paketti. Vanhaa tavaraa siinä oli. Oli kattokruunukin, jota isä joutui vähän lyhentämään, kun se ei muuten sopinut meidän matalaan kamariimme. Usein ajattelin, oliko se Pyynikin pappilasta, vaiko ihan Japanista lähtöisin. Oli myös hänen tyttäriensä tyttärien kovin rimpsuisia hameita. Eivät ne minulle sopineet, mutta koulun joulu-ja kevätjuhlien näytelmien prinsessoille mainiosti. Ihan uusi ja minulle tarkoitettu pieni voipytty ja - kirnu on vielä tallella muistona pastorska-tädistä.
Muutama vuosi myöhemmin, kun olin Helsingissä, tuli meille Annikin kanssa mieleen mennä pastorska-tätiä katsomaan. Hän oli silloin yksityisessä vanhain kodissa. Hänellä oli kaunis huone ja iso eteinen Eteisessä oli iso vaatekaappi, jota hän oli siivoamassa. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan. Kyseli kuulumisiamme, muistelimme hänen käyntiään meillä. Kun sitten lähdimme pois, kiitti hoitaja meitä, kun tulimme rouva Wellroosia katsomaan. Valitin, että tulimme sopimattomaan aikaan, kun hänellä oli juuri suursiivous. Hoitaja hymähti : ”Rouva Wellroosilla on aina suursiivous!”

Annikki-tyttönen.

Martti Arvid

Eila

Jarmo

Kalervo

Työtehoseurantalo, myöh. Pehtorila, jossa Kankareet asuivat.

Jokioisilla

Jokioisilla. Kun Alho myytiin, otti Aili äitinsä hoitoonsa. Kankareet asuivat silloin Jokioisten kartanon alueella ns. Työtehoseuran talossa. Mummu oli silloin jo täysin nivelreuman aiheuttamana liikuntakyvytön. Aamuisin hänet nostettiin ylös sängyn reunalle istumaan ja iltaisin takaisin nukkumaan. Sängyn edessä oli tukeva pöytä ja koukun avulla hän voi nostaa itsensä kyynärpäittensä varaan pöydälle. Nämä olivat mummun kolme asentoa. Siinä pöydällä hän voi katsella ulos ikkunasta. Siitä näkyi kartanon talli, jossa oli kupolikin kuin kirkossa. Näkyi myös viereinen suuri viljavarasto, jossa on korkea kellotorni. Niiden välistä meni tie Jokioisten kirkolle ja Kiipulle. Kiipulla oli Jokioisten vanhainkoti. Mummu pelkäsi, että hän joutuu sinne, jos Aili ei jaksa häntä hoitaa. Kyllä Aili jaksoi. Mummu kuunteli radiota ja luki kirjojaan. Kun Aililla oli pyykkipäivä, tai muuta mentävää koko päiväksi, menimme äitini, tai minä mummun seuraksi ja avuksi. Hän oli aina iloinen, kun olin siellä. Mutta, voi kuinka olinkaan tyhmä. Olisin voinut kysellä häneltä nuoruuden aikoja Ruovedellä, kirkkomatkoja ja elämän eri vaiheita. Nyt tietäisin enemmän. Kankareen kirjahyllyssä oli niin paljon lukemattomia kirjoja ja Aku-sedän omenat maistuivat hyviltä. Minä vain luin ja söin omenoita. Mummu katseli hymyillen minua. Kyllä hän sentään omalla tavallaan taisi neuvoakin. Kerran hän innostui rallattamaan:

Kun minä olin nuori ja nätti, en minä päästänyt poikia luttiin (luhti), juk lai jali jali jallis, saaks mai jukla...

Kun minä olin nuori ja nätti, en minä päästänyt poikia sänkyyn, juk lai jali……

Kun minä olin nuori ja nätti….

Nyt Aili-täti torui:”Tommosta et saa Kirstille laulaa”. Minä sanoin, että kyllä arvaan, miten se jatkuu ja me nauroimme mummun kanssa makeasti ja Aili yritti näyttää paheksuvalta. Samantapaisia metkuja oli Aili-tädilläkin. Kerran hän toi kirjahyllystä kirjan, joka oli ollut piilossa toisten takana. (Artturi Leinosen ”Yrjänän emännän synti”) ”Lue sinä tämä. Se on niin kamala kirja. Olen pitänyt sen piilossa, etteivät pojat löydä sitä. Voinko laittaa sen esille?” Minä luin ja sanoin, että tuskin Esko ja Veikko siitä pahentuisivat, vaikka sen lukisivatkin. Jälkeen kuulin, että Pirkkokin oli saanut saman tehtävän! Näin hän opetti meitä lukemaan ja kuuntelemaan asioita kriittisesti ja omaa järkeä käyttäen. Näin meni muutama vuosi. Oli kiva käydä mummua katsomassa. Hänen yhä kipeämmiksi tulleet jäsenensä tuntuivat ikäviltä. Miksi minun hyvä mummuni joutui niin paljon kärsimään?

Toivo, Kirsti, Kaarin.

Oli tulossa joulu 1952. Aili-täti soitti, että mummulle oli tullut kuumetta. Äiti lähti heti Jokioisille. Jokioisten kunnanlääkärin hoidossa mummu oli. Kuume vain yltyi. Ehkä se oli keuhkokuume, joka usein vuodepotilaana olevat vanhukset vie. Tyttäriensä hoivissa Fredrika- mummu sitten nukkui 16/12. -52 Siihen aikaan oli tapana, että vanhemmille vainajille valittiin musta, tai ainakin tumma arkku. Wellroosin tyttäret laittoivat äitinsä valkoiseen arkkuun ja hänet tuotiin Kuusjoelle. Koska joulu oli jo lähellä, siunaus jäi joulun jälkeen. Se oli ikävä joulu. Äitini itki, kun äitinsä joutui olemaan joulun kylmässä ruumishuoneessa. Olisiko maan helma ollut lämpimämpi? Siunaus oli 4/1 -53. Kuusjoella oli vainajat aina siunattu hautausmaalla, kun mitään siunauskappelia ei ollut. Nyt oli tehty järjestelyjä. Kuoriin oli saatu tilaa korokkeelle, johon arkku sopi. Fredrika Wellroos oli ensimmäinen, joka siunattiin kirkossa niin kuin kaikki muutkin sen jälkeen. Ilma oli hyytävän kylmä, kun saatoimme hänet kirkon vieressä olevalle hautausmaalle. Siellä jo Arvid oli levännyt 20 v. Saattamassa olivat lähiomaisten ohella myös Arvidin puolisisarukset Varma ja Oskari Vello. Pieni muistotilaisuus oli meillä Haapasalossa. Mukana oli myös naapureita, jotka vielä muistivat iso-äidin Perkon ajalta.

Etusivu, Nummentonkija

Etusivu, Haapasalo