Vuosi 2016
Ruusunkukkia tammitalveen, puoli vuotta ja ne kukkivat taas.
Lumi tuli, lumi suli, tuli, suli, sulaa...
16/1-16. Tammikuun kireät pakkaset saivat talventörröttäjät kukkimaan.
Aurinkoinen talvipäivä.
"Lumessa on se hyvä puoli, että se saa nurmikkosi näyttämään yhtä hienolta kuin naapurilla." (Clyde Moore)
17. helmi, 2016
Puutarha nukkuu talviunta.
Muistoja saunatieltä.
"Sauna hiljainen, mustunut,
kattama tuohen ja malkain,
on kuvas sieluuni juurtunut
lapsuudestani alkain."
Kun luen Kaarlo Sarkian runoa, Kotisauna, tuntuu siltä kuin hän siinä kuvailisi meidänkin vanhaa saunaamme.Siitäkin huolimatta, että meidän saunamme ei "seisonut seinin lahoavin", eikä se ollut " kattama tuohen ja malkain," vaan sen hirsiseinät olivat laudoitetut ja punamullalla maalatut valkoisin nurkkalaudoin ja ikkunanpielin ja siinä oli pärekatto. Ei sen vierellä kasvanut nuokkuvaa sireeniäkään, vaan tuuhea pihlaja, jonka tuoksuvat kukat antoivat oman tunnelmansa juhannuksen aikaisiin saunailtoihimme. Syksyisin se oli täynnä punaisia marjoja.
Piippukin meidän saunan katolla oli. Savusauna se ei siis virallisesti ollut, mutta käytännössä kyllä. Kun se sijaitsi mäenrinteessä ja takana kohoava maasto kasvoi havumetsää, ei savu suuren kiukaan pesästä varsinkaan tyynellä ilmalla tahtonut löytää tietään ulos. Tarkoituksellakin saunaan päästettiin savua silloin, kun idätettyjä rukiita kuivattiin maltaiksi, tai saunan padassa keitettyjä kauroja piapoksiksi (piapo=talkkuna), tai talven suolalaukassa olleet siankinkut palvattiin. Sisältä meidän saunamme siis oli yhtä musta kuin mikä tahansa savusauna. Lauteiden ja penkkien takaa seinät olivat kiiltävän mustiksi patinoituneet. Niistä ei noki irronnut, eikä kylpijää tahrannut. "Suuri ja pimeä parvi" saunassa oli. Saunatonttu asui sen perimmäisessä nurkassa, minne parven alla olevan myrskylyhdyn ja myöhemmin pienen sähkölampun valo ei koskaan ulottunut. Kun isä keväisin maltaita, tai piapokauroja levittäessään kuivumaan, poisti parven reiässä tukkona olevan säkin, ulottui päivänvalo parven joka nurkkaan. Luulin näkeväni tontusta edes vilauksen, mutta aina se ehti livahtamaan pakoon. Itsekin olisin mielelläni mennyt parvelle juoksemaan, mutta sinne ei isä minua päästänyt. Siellä olisikin hameestani tullut yhtä musta kuin se reiästä otettu parven rätti.
Lauteille johtivat jyrkät ja kapeat rappuset. Lauteet olivat tasaiset ja niillä oli irtonainen penkki istumista varten. Lauteet oli tehty kaksinkertaisiksi ponttilaudoista. Äiti ei niistä pitänyt. Hän ei mielestään saanut pysymään sellaista rakennelmaa tarpeeksi puhtaana. Äiti tahtoi, että tehtäisiin uuden malliset portaittain nousevat lauteet. Pappa oli lauteet tehnyt. Vaikka hän osasi tehdä puusta melkein mitä tahansa, ei hän millään "ymmärtänyt", millaisia lauteita äiti halusi! Lopulta hän sentään teki uudet äidin mallin mukaan. Pappa oli silloin jo 80-vuotias. Vaikka hän oli oikea teräsvaari, kolotti reumatismi silti jäsenissä ja askel oli lyhentynyt.Pappa oli lopulta ihan tyytyväinen uusiin lauteisiin. Niille oli helppo nousta ja kylminä aikoina pestäkin alimmilla askelmilla, kun suuri sauna kovilla pakkasilla ei lattian rajasta kovin kuumaksi tullut. Lattia oli sementistä valettu. Sillä oli muutama leveä, keikkuva ja saippuaisena liukas lauta. Äiti tahtoi ritilät. Kyllä hän niistäkin kauan puhua sai, mutta kyllä äiti lopulta ritilänsäkin sai!
Alhaalla saunassa oli koko seinän pituinen yhdestä puusta tehty leveä penkki. Suuri oli se puu ollut, josta se oli sahattu. Lauteiden takana oli seinässä reikä, räppänä, jonka luukkua avaamalla voitiin päästää liikoja löylyjä ulos. Keväisin teki pieni, harmaa lintu pesänsä sinne. Sen haudontaa emme halunneet häiritä. Oli urheasti kestettävä kuumakin löyly. Ihan hiukan vain raotimme luukkua, että näimme hautovan linnun, munat, poikaset ja lopulta tyhjän pesän. Sitten vasta voimme avata luukun kokonaan. Saunan taakse, luukun alapuolelle alkoi kasvaa omenapuu. Meistä lapsista jokainen oli varma, että siemen, josta se oli saanut alkunsa, oli ollut juuri hänen lauteilla syömänsä omenan pois heitetyssä karassa. Kovin vähäinen oli se tila, jonka puu sai kasvaakseen. Vain metrin päässä saunan kivijalasta alkoi kohota kallio, mutta kivijalassa oli reikä, josta pesuvedet menivät ulos. Saunasta tulevista vihdan roskista ja tuhkasta puu sai kasvuvoimansa ja jokaviikkoisen runsaan kastelun.
Saunan eteläpäädyssä oli humalatappo.Siitä me saimme seurata kasvun ihmettä. Kuinka paljon humala ehtikään kasvaa viikon aikana ja kuinka äkkiä se saavutti salkonsa pään. Saunan edessä niityllä kasvoi metsäkurjenpolvia, päivänkakkaroita, harakankelloja ja mataraa. Metsäkin saunan takana oli muuta kotimetsää tutumpi. Sieltä me haimme vihdakset ja vispilänvarvut, rappuhavut ja männynoksat uuniluutaa varten.Kun tupa juhannusaattona oli siivottu juhlakuntoon, haimme sieltä koivun ja pihlajan oksia sen lehvittämiseen. Lämpiämässä olevan saunan piipusta nouseva savu kutsui meitä jo iltaiseen juhannussaunaan. Saunanmäestä löytyivät kevään ensimmäiset valkovuokot ja pian niiden jälkeen linnunherneet. Kielojakin siellä kasvoi. Niiden joukossa oli valkea kukka, jonka nimeä emme tienneet. Kun se muistutti vähän hyasinttiä, sanoimme sitä tuoksusintiksi!. Ei missään ollut niin paljon punaisia käpyjä kuin saunanmäen kuusissa. Niiden alla, varjossa, suikerteli pieni vanamo, joka sekin tuoksui niin hyvältä. Kalliolla kasvoi yksi ainoa supas isoa maksaruohoa. Meillä oli leikki kalliolla ja kerran päätimme tehdä sinne puutarhan. Taitoimme kukkia ja "istutimme" niitä jäkälän joukkoon. Kun seuraavan kerran tulimme puutarhaamme, olivat kukat kuolleet. Vain maksaruohot kasvoivat. Ne olivat saaneet kosteutta ja juurtuneet kallion koloihin. Metsäleikkimme ympärille alkoi kasvaa monta isoa supasta.
Metsässä, saunan takana oli myös minun piilopaikkani, jonne menin, kun tahdoin olla yksin. Sinne, sammalikkoon polvistuin 6-vuotiaana, kun äitini oli hyvin sairas. Rukoilin Taivaan Isää, ettei hän antaisi äidin kuolla. Uskoin lujasti, että Jumala rukoukseni kuulisi ja kyllä Hän sen kuulikin.
Tämä tarina taitaa jatkua! Emmehän ehtineet vielä edes lämmitykseen, saatikka sitten löylyjä lyömään!
Kuvassa seison äidin ja isän kanssa pihakoivun juurella ja takanamme näkyy ainoa kuva saunasta. V.1949.
22. helmi, 2016
Metsäladuille olisi hiihtäjän mieli...
vaan ei ole sinne lunta riittänyt. Vain pelloille ohut kerros.
Kevättalvisia mietteitä.
Saimme sentään talven. Ohuen lumipeitteen, sillä lumihan se talven tekee. Pakkaset vain pistävät palelemaan! Usein ei täällä lounaisessa Suomen kolkassa pakkastenkaan vuoksi ole viime vuosina palella tarvinnut, eikä pitkiä aikoja. Kovin ovat leudoiksi talvet muuttuneet. Johtuneeko ilmaston muutos sitten ihmisten toimista, tai luonnon omista säävaihteluista? Ihmisetkin tuntuvat muuttuvan ilmaston mukaan. Monet jo puhuvat alkukeväästä! Kevättä kohti me menossa olemme, mutta kyllä maaliskuu vielä talvea on. Toivoisin talvena sen pysyvänkin. Liian pitkäksi ja kolkoksi kesän odotus tulisi, jos sää tästä paljon vielä lämpenisi. Nyt olisi aika hohtavien aamuhankien, joilla viilettää suksillaan "vapaata ja selvää" tietä, niin kuin laulussa sanotaan, sinne, "minne on toivoni, sinne se vie". "Huima poika huhtikuun" vasta vuorollaan sulattaisi hanget ja herättäisi kevään kukkaset.
Nyt on meillä vähän lunta pelloilla. Kyntö- ja sänkimailla ei hiihtäminen suju, mutta heinä-ja kevätviljapelloilla voi pientä rinkiä kiertää. Hyvä niinkin. Metsään olisi menijän mieli silti, sinne "hongikkokukkulan luokse", "myrskynä kuusikon sisään". Vaan ei ole metsiin lunta riittänyt.
Kiitos tästäkin talvesta! Kaunis se on ollut kirkkaina aurinkoisina päivinä ja valoisa sumuisinakin aikoina vähäisenkin lumipeitteen ansiosta.
6. maalis, 2016
Mäeltä näkyy toinen mäki.
"Kukapa se saunan lämmittäisi..."
Saunamuistoja
Suuren kiukaan lämmittäminen oli aikaa vievää puuhaa. Se oli aloitettava jo puoliltapäivin, talvella aikaisemminkin. Äitini tuskaili kiukaan pesän kanssa. Se ei oikein kesäisin tahtonut lähteä vetämään. Monet työt odottivat navetassa ja tuvassa ja pellollekin olisi pitänyt joutua muun väen perässä. "Mokoma pesä" ei vain ottanut syttyäkseen. Yhä uudestaan itsepintaisesti saunaan päin pyrkivä savu tukahdutti valkean. Kun pappa vanheni, eikä hänen enää tarvinnut ensimmäisten joukossa pellolle ehtiä, otti hän saunan lämmityksen huolekseen. Minun ollessa jo toisella kymmenellä, ehdotti pappa, että minä alkaisin saunan lämmittäjäksi. Kädestä pitäen hän opetti, miten puut ja sytykkeet pitää laittaa ja miten pesän suuluukkuna toimivaa pellinpalasta löyhytellä, että saisi savun narratuksi piippuun päin. Kun oli kesäisin oikein kuuma, painostava ja tuuleton ilma, ei mistään löyhyttelystä tahtonut olla apua. Monta kertaa sain yskien, silmät kirvellen ja vettä vuotaen juosta ulos hengittämään. Sieltä katselin piippuun päin. Kun ensimmäinen, ohut savukiehkura tuli piipun päähän, tiesin taas kerran selvinneeni voittajana. Saunapuita tarvittiin niin paljon, kun käsikärryillä, tai talvella vesikelkassa sai vietyä. Pesällinen kesti palaa vajaan tunnin. Kun neljä pesällistä oli palanut, olivat kiukaan ylimmätkin kivet kuumia ja voin sulkea pellit. Kiukaan lämmetessä olin kantanut veden. Sytytin tulen muuripadan alle ja kuumitin veden kiehuvan kuumaksi. Kylmää vettä olin varannut monta kannullista. Lakaisin lattian ja lauteet. Viimeksi laitoin vihdan pehmenemään kuumaan veteen ja heitin häkälöylyt. Kuinka toisenlaiselta sauna nyt tuntuikaan kuin alottaessani lämmityksen. Olisi jo tehnyt mieli jäädä kylpemään. Vielä ei ollut minun vuoroni. Ensin oli käytävä lypsämässä lehmät äidin kanssa. Jätin saunan hiipumaan. Isä ja pappa tulisivat kohta kylpemään.
Vihtojen teon oli pappa ottanut huolekseen. Hän teki niitä niin paljon, että jokaiselle riitti uusi vihta joka lauantaiksi. Emme me aina raaskineet heittää hyvää vihtaa pois, vaan jätimme sen saunan eteisen naulaan odottamaan seuraavaa lauantaita. Niin vihtoja jäi aina ylivuotiseksikin. Papan vihdat eivät mitä tahansa lehdeskimppuja olleetkaan. Ne olivat reilun kokoisia, mutta kevyitä. Urpuja ei niissä ollut kylpijän selkää kutittamassa. Notkealla vitsaksella pappa sitoi ne kahdesta kohtaa ja vielä jäi sidettä reiluun lenkkiin, jolla ne sai yhdistettyä pariinsa ja kuivumaan. Kun pappa sitten kuoli, jäi vihtojen teko isän huoleksi. Hyvin oli pappa pojalleen vihdanteon opettanut. Isän vihtoja ei papan vihdoista erottanut. Vuodet vierivät ja isäkin nukkui pois. Nyt olisi ollut minun vuoroni huolehtia vihtojen teosta. Tiesinhän minä teoriassa, kuinka se kävisi. Kokemus vain puuttui. Vitsas, joka niin helposti oli kiertynyt heidän käsissään, ei minua totellutkaan. Juuri, kun olin onnistumaisillani, se jonkin oksan kohdalta kuitenkin taittui. Kun onnistuin ja pääsin jo sitomaan, ja vähän vielä kiristin, ettei vihta kuivuessaan hajoaisi, side katkesi. Työllä ja tuskalla, aikaa vieden ja sormet hellinä sain lopulta aikaan talviset vihdat. Yhden yhteisen koko perheelle. Niin suureen vaivaan minulla ei aikaa ja kärsivällisyyttä riittänyt. Nykyisin ovat vihtamme (häpeä sanoa) paalinarulla sidottuja. Tehtävänsä nekin tekevät, mutta "vihtomisvälineitä" ne vain ovat. Yritän joka kesä tehdä muutaman vitsaksella sidotun , että edes joulusaunaan saisimme mukaan ihan oikean vihdan!
Kuvassa on Kuusjoki-Seuran jäseniä vihdantekotalkoissa Viljamakasiinin edustalla juhannusaattona 2014.
10. maalis, 2016
Vanhaa ja vähän uudempaa
Autiotalo ja puhelinmasto Korpelan mäessä.
Roviomäen kallioita.
Päiväkävelyllä kuvattua.
Vaikka "Halikon kautta Ruotsiin" pääsee tätäkin tietä!
Tällaista siitä sitten tuli."
Ei se "äiti" mitään uutta keksinyt. Samanlaiset raidat teki, kuin vanhoihinkin."
"Onkohan reuna suora?"
"Me tarkastamme, että "äiti" tekee kunnon työtä."
"Minä käyn välillä neuvomassa "äitiä", ei hän muuten osa...
"On tää maton kutominen aika raskasta,
pitää huilata välillä."
"Me kudomme Äiti-Nummentonkijan kanssa mattoa."
"Me kudomme Äiti-Nummentonkijan kanssa mattoa." "Se on kyllä ihan hassu! Leikkasi ensin paljon kangasta pieniksi siiruiksi ja nyt se kutoo niistä taas uutta kangasta."
Muistoja saunapolulta.
Kylvetti ammoin mun, palleron hyväillen lämpimät hautees...."
Arkinen elämä maalaistalossa oli, varsinkin kesällä, hyvin työntäyteistä. Heinä-elo - ja muut sadonkorjuutyöt seurasivat toisiaan. Lapsetkin olivat niissä mukana. Melkein kaikissa töissä oli jokin lapsille sopiva tehtävä: haravoimme ojanpientareita heinäpellolla, tai kannoimme jalallisia (lyhteitä) papalle, joka kykästi (kuhiloitsi) ruista ym. Silloin, kun ei meitä työssä tarvittu, ahkeroimme omissa leikkitöissämme. Iltaisin olimme yhtä väsyneitä kuin aikuisetkin. Tähän uurastukseen toi sunnuntai tervetulleen katkon. Eläimet hoidettiin, mutta muuten vietettiin lepopäivää. Kun arki-iltoina päivää jatkettiin joskus hyvinkin pitkään, pytittiin lauantaisin työt lopettamaan kuuteen mennessä ja ilta oli saunomista varten. Menimme saunaan mielellämme. Erikoisen mieluinen oli se kevätkesän lauantai, jolloin pappa katsoi, että koivunlehdet olivat jo riittävän suuria ja teki uudet vihdat kaikille. Omat pienet vihdat kainalossa viiletimme mäkeä alas saunaan.Sitten me vihdoimme kilpaa ja otimme löylyä kilpaa ja pestyinä "puhtaina kuin pulmuset", juoksimme valkea, pellavainen saunalakana hulmuten saunasta tupaan. ( Minä ja kesäsiskoni, serkukset.)
Aina ei ollut kesä. Paloturvallisuussyistä oli sauna rakennettu n. 100 m päähän pihapiiristä. Talven tuiskut katsoivat velvollisuudekseen täyttää kotimäen ja saunanmäen välisen notkelman. Sitä ei yritettykään luoda auki, vaan lumi sotkettiin tiiviiksi. Keväällä, kun hanget alkoivat sulaa, jäi saunatie korkeaksi sillaksi, joka helposti petti, jos astui sivuun. Ensimmäiset saunamatkani tein "filttiin" käärittynä isän sylissä, enkä niitä muista. Sen jo muistan, kun äiti veti minua sinne pienessä kelkassa. Sitten jo kasvoin niin isoksi, että piti omin jaloin tehdä saunamatka talvellakin, Saunalakanan päälle puettiin takki ja jalkoihin saappaat. Enempää ei vaatetusta tarvittu, sillä löylynkuuma iho ei ehtinyt matkalla paleltua. Valkea höyrypilvi vaan jäi kulkijan jälkeen. Loppumatkalla alkoi korvissa kuulua outoa kilinää. Saunalakanan alta pilkottavat märät hiukset jäätyivät pakkasessa. Tupaan tullessa ne hetkessä sulivat, mutta kun oikein kiireesti juoksi peilin luokse, ehti nähdä hiuksien jääkulkuset.
Uiminen ei kuulunut meidän saunomiseemme siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tässä tuhatjärvien maassa yhtään järveä, ei edes pientä lampea, tai joenmutkaa ole osunut meidän kulmakunnallemme. Vaikka meni kesiä, jolloin emme päässeet kertaakaan rannalle, osasimme silti kaivata vettä ja uimista. Saunanmäen ja kotimäen välisen peltonotkelman olisi meidän mielestämme kuulunut olla järvi! Kun se kasvoi ruista, se melkein olikin. Kyllä me lapset joskus, kun ruis kauniisti aaltoili tuulessa, taisimme hölmäläisten tapaan kokeilla siinä uimistakin. Kaikkein eniten järveä kaipasi äitini, sillä hän oli lapsena asunut järven rannalla. Äidin mielestä ainakin lasten pitäisi päästä uimaan, Niinpä hän näki tähtemme suuren vaivan. Hän kantoi saunan lähellä olevalle kaivolle isot pyykkisaavit ja nosti ne kiululla vettä täyteen. Kun vesi lämpeni, pääsimme "uimaan" jokainen omaan saaviimme. Saunan lauteiltakin me juoksimme monta kertaa välillä "uimaan".
Kun saunakahvit (sota- ja pula-aikana se oli rukiin jyvistä paahdettua ja jauhettua korviketta) oli juotu, oli ilta jo pitkälle kulunut. Kaikki alkoivat hankkiutua yöpuulle. Televisiosta emme mitään tienneet, eikä radiokaan lähettänyt ohjelmaa myöhemmin illalla. Pimeäkin alkoi tulla. Tyytyväisenä, saunan raukaisemana menin sänkyyni. Ajattelin usein, että prinssessat ja muut kuninkaalliset elävät aina näin: kylpevät joka ilta, saavat joka aamu puhtaan paidan ja joka ilta juuri vaihdetut, puhtaat lakanat. Minäkin olin nyt prinsessa, luin pienen iltarukoukseni ja nukuin kohta rauhalliseen uneen.
29. maalis, 2016
Taidetta luonnossa.
Värisävyt vaihtuvat nopeasti iltaisella taivaalla. 3. huhti, 2016
Saunamuistoja.
"Sittemmin jatkuvan nautinnon
soi mulle huojuvat lautees..."
Pappa ja isä kävivät saunassa ensimmäisinä. Isä vihtoi isänsä selän ja auttoi häntä pesemisessäkin. Pappa ei enää silloin jaksanut kovin kauaa saunassa viipyä. Isä seurasi saunan ikkunasta hänen menoaan ja me katsoimme navetasta päin,kuinka pappa hitain askelin käveli tupaansa.. Papan saunamatka oli pidempi kuin meidän muiden, sillä hänen tupansa oli pihan toisella laidalla. Koko matka oli ylämäkeä. Joka lauantai hän saunamatkansa teki.Kun kuolema hänet vain vuorokauden sairauden jälkeen 92-vuotiaana kohtasi, oli se perjantaipäivä. Edellisenä lauantaina oli pappa käynyt saunassa. Sunnuntaina aamukahville tullessaan hän tapansa mukaan tokaisi:" Nukuin taas ilman kiikuttamatta".
Heidän jälkeensä oli minun ja äitini vuoro mennä saunaan. Mitä kylmempi oli ilma ulkona, sitä ystävällisemmin tuntui sauna ottavan meidät vastaan. Seinien miellyttävään savuntuoksuun sekottui kuumassa vedessä pehmenneiden ja kiukaan päällä haudottujen vihtojen koivumetsän ja kesän tuoksu. Noustuamme lauteille heitimme ensin vain vähän löylyä. Istuimme kauan antaen saunan lämpimän hyväillä ihoamme. Siellä istuessamme tuntui mielikin tulevan avoimemmaksi. Puhuimme asioista, joista emme muulloin osanneet puhuakaan. Minä, ainoa lapsi, kerroin äidille asioitani kuin vanhemmalle sisarelle. Äiti kertoi minulle naisen elämän salaisuuksista hyvissä ajoin ja siellä äiti antoi minulle sen moraalisen opetuksen, minkä osasi. Aikamme istuttuamme heitimme kiukaalle kipakat löylyt ja otimme vihtamme. Kumpikin vihtoi itsensä, äitikin oli silloin vielä nuori ja notkea. Yhdellä löylyn lyömisellä jo olisimme voineet vihtoa tarpeeksi, mutta vettä voi heittää useammankin kerran. Löyly oli kuumaa, mutta ei polttavaa. Höyry levisi saunaan ja peitti meidät pehmeään, hyväilevään syliinsä. Siellä oli hyvä olla, emmekä olisi millään malttaneet lopettaa. Lopulta sentään laskeuduimme lauteilta ja aloimme pestä. Saippuamme oli ruskeaa kankisaippuaa, tai äidin itsensä keittämää. Sitten, kun kauppoihin tuli hajusaippuaa osti äiti sellaisen. 50-luvulla itsekin ostin kovasti mainostettua Lux- saippuaa, jota "9 filmitähteä 10:stä käytti".Samoihin aikoihin meidänkin saunan ikkunalle ilmestyi Schwarzkopf-shampoopullo. Meillä oli oikeat harjat ja vamput, mutta isä ja pappa pesivät vanhaan tapaan itsensä vihdoilla. Äiti lähti pesun jälkeen saunasta, mutta minä en vieläkään malttanut. Kiipesin uudelleen lauteille. Meidän perheemme oli niin pieni, mutta kiukaasta olisi riittänyt löylyjä vaikka kuinka suurelle joukolle. Tuntui tuhlaukselta jättää se käyttämättä. Istuin lauteilla ja nautin, mutta en minä löylyjä loppumaan saanut. Vihdoin lähdin minäkin. Ennen kuin painoin saunan oven kiinni, katsoin vielä tuota hyvää huonetta. Paitsi, että olin tullut puhtaaksi, olin mieleltänikin kuin uudistunut.
Vuonna 1962 tehtiin asuinrakennukseemme ns. elintasosiipi, johon tulivat myös sauna ja pesuhuone. Tärkeään tarpeeseen ne olivatkin. Meillä ei, kuten yleensäkään maaseudulla siihen aikaan, ollut pesutiloja. Sauna oli ainoa paikka, jossa sai perusteellisesti puhdistautua. Muulloin oli tyydyttävä siihen hygieniaan, jonka pienessä pesuvadissa sai aikaiseksi. Kuinka helpoksi saunan lämmittäminen nyt tulikaan! Puita kuluu vain pari pientä sylillistä. Kun tuli kiukaan alla puolisen tuntia palaa, on sauna jo lämmin kylpijän tulla. Pesuvettäkään ei enää tarvitse kantaa ja lämmittää, sillä sitä tulee hanasta sekä kylmänä, että kuumana. Talvella ei tarvitse lähteä saunamatkalle pyryssä ja pakkasessa, kun ovi saunaan aukeaa jo eteisestä. Mukavalta sisällä oleva sauna tuntui silloin, kun lapsemme olivat pieniä. Sinne oli pienten poikien mukava taapertaa ja kiivetä isän vierelle löylyjä ottamaan. Myös vanhusten saunominen on helpompaa, kun sauna on lähellä. Äitini eli 86-vuotiaaksi ja oli viimeisinä aikoinaan jo hyvin heikko. Ei hän olisi jaksanut kaukana entisessä saunassa käydä. Joskus hän sanoi olevansa niin väsynyt, ettei taida ollenkaan saunaan tulla. Mutta, kun sauna oli lämmitetty, hän kuitenkin kiipesi lauteille, heitti löylyä ja antoi vihtoa selkäänsä. Autettuani häntä pesemisessä, oli minun hyvä taluttaa hänet sänkyynsä ja peitellä. Sinne hän jäi tyytyväisenä nukkumaan, kun "se saunareissu nyt tuli kuitenkin tehtyä".
Vanha saunamme odotti muutamia vuosia mäenrinteessään turhaan kylpijöitä. Lupasin lämmittää sen joskus juhannusaattona. Kun sitten niissä aikeissa sinne menin, oli kauan käyttämättä ollut sauna niin kovan kuurauksen tarpeessa, ettei minulla silloin muutenkin työntäyteisinä vuosina tuntunut olevan aikaa ja niin aina lämmitys jäi seuraavaan vuoteen. Vaikka sauna näytti niin hyväkuntoiselta ja somalta, oli aika tehnyt työtään senkin kohdalla. Alin hirsikerta oli lahonnut ja muurahaiset olivat ottaneet sen temmellyskentäkseen. Katto oli alkanut vuotaa ja piippu olisi pitänyt uusia. Päätimme, että on vanhalle palvelijalle kunniakkaampaa hävittää se kuin jättää itsekseen lahoamaan. Niin se purettiin. Seinähirret sahattiin polttopuiksi. Seuraavan talven aikana luovutti tuo hyvä sauna meille viimeiset lämpimänsä.
Yli 50 vuotta olemme kylpeneet "uudessa saunassa". Ihan kelvolliset löylyt senkin kiukaasta lähtee, mutta eivät ne vanhan saunan löylyille vertoja vedä. Kuitenkin ihan joskus, kun lauteille sattuu sopivaan aikaan, tulee sen kiukaasta samanlaiset hyväilevät löylyt. Silloin suljen silmäni ja kuvittelen istuvani vanhan saunan lauteilla. Niin pysyvästi on sen kuva silmieni verkkokalvoille piirtynyt, että näen joka ikisen hirrenraon, padankannen, muurin halkeaman, parren kannatinhirret, jopa vaatenaulakoiksi lyödyt puutapit ovensuussa. Millään kameralla en sen tarkempaa kuvaa olisi lapsuuteni ja nuoruuteni kotisaunasta voinut ottaa.
17. huhti, 2016
Saunapolulla.
"Lokakuun puhteilla hengitin
vaiheillas tuoksua maltaan,
talvin kun ohitses hiihtelin
unohduin tunnelmas valtaan:
Vaistosin tuoksun ja havinan
entisten juhannusvihtain..."
Lapsuuteni ensimmäiset hiihtomatkat veivät saunanmäkeen. Suuri oli se päivä, kun ensikerran laskin kaatumatta silloin niin suurelta tuntuvan, mutta nyt niin vähäisen mäen .Nuorena tyttönä pysähdyin saunan päätyyn ja peilasin itseäni saunakamarin mustissa ruuduissa. Siinä oli mukava lämmitellä kevättalven auringossa. Siihen, humalatappoon, ilmestyi ensimmäinen pälvi, siitä alkoi kevät. Nyt, vanhempana, kulkee kuntolatuni edelleen "saunan ohi", vaikka se vähä, joka siitä vielä jäljellä on, jää piiloon hangen alle. Kun lumi sulaa ja saunanmäki kuivuu, lähden sinne kevättä vastaan ottamaan.Yhä löydän sieltä ensimmäiset vuokot, linnunherneet ja kielot. Kielot ovat vallanneet koko saunanmäen. Valkolehdokki ei ole pystynyt kilpailemaan elintilasta niiden kanssa, mutta tiedän, että niitä kasvaa kauempana metsässä, notkelmassa mäen takana. Poimin kieloja pöydälleni ja vielä vietäväksi rakkaiden poisnukkuneiden omaisteni haudoille. Lähden palaamaan kotia päin yli kallion. Sammaleessa on rivissä kiviä: meidän metsäleikkimme "seinät". Ympärillä kasvaa maksaruohoja meidän "puutarhassamme". Laskeudun alas kalliolta. Metsän kasvillisuuden joukossa näkyy vielä vähän saunan kivijalkaa. Istahdan sille. Hyvälle paikalle, lauteiden kohdalle. Kiukaan kohdalla on enää vain pieni kohouma. Ensimmäisinä vuosina sain poimia siitä mansikoita. Metsämansikka oli ensimmäinen kasvi, joka juurtui murenevien ja katinkullasta kiiltelevien kiuaskivien joukkoon. Nyt siinä kasvaa jo isoja kuusia. Kivijalan ulkopuolella kilpailee kasvutilasta muutama hento, vaaleanvihreä humalanverso. Ihmettelen sen sitkeyttä. Yli 50 vuotta se on pitänyt pintansa muiden kasvien kanssa, sillä niin kauan on pappa, sen istuttaja ja uskollinen vaalija nukkunut kirkkomaan mullan alla. Tunnen pienen pistoksen omassatunnossani, kun jätin tapon hoitamatta. Puolustaudun sillä, että humala kyllä kasvaa hyvässä hoidossa muualla. Vein täältä sitä kasvamaan asuinrakennuksemme kuistin pieleen. Paksuin, tummanvihrein versoin se kasvaa siellä ja ehtii jo juhannukseen mennessä kasvattaa holvikaaren sisäänkäyntimme ylle. Muutamat serkuistani ovat myös vieneet täältä humalan alun koteihinsa. Niin papan humala kuin hänen sukunsakin ovat levinneet kauaksi alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan. Lähelläni kasvaa pari pientä omenapuuta. Ne ovat sen jo hävinneen omenapuun siemenistä kasvaneet, jonka "kyväjiä" me uskoimme olevamme. Harmaasieppo lennähtää omenapuun oksalle laulamaan. Kertookohan se nyt sukunsa tarinaa ihmeellisen hyvästä pesäpaikasta, oikeasta palatsista, jollainen sen kaukaisilla esi-vanhemmilla joskus on näillä tienoin ollut? Suljen silmäni ja annan ilta-auringon lämmittää kasvojani. Minun on hyvä olla. Lausun hiljaa ajatukseni sanoiksi Sarkian säkein:
Sauna vierellä sireenin,
suojassa muistojen hunnun
sieraimissani vieläkin
vaistoan savusi tunnun.
Hengit tielleni maailmaan
lämpöäs rauhoittavaa,
vaikka en enää milloinkaan
oveas harmaata avaa.
(Kaarlo Sarkia)
1. touko, 2016
Kevään kukkarunsautta.
Kesä yllätti.
Kesä yllätti ja yllätti jo kevätkin Nummentonkijan! Oikein pitää anteeksi pyytää teiltä, jotka olette käyneet täällä katsomassa! Aina vaan sama saunajuttu vastassa. Ajattelitteko, että sinne saunanmäkeen se Nummentonkija sitten tikahtui? Ei vainen, kyllä tässä liikkeellä on oltu. Oikein on kiirutta pitänyt.Vielä laitoin toisen kankaan sen räsymaton jälkeen. (Siitä vielä myöhemmin.) Ei lunta ollut, kun ei juuri koko talvenakaan, mutta vahvasti maa jäässä vielä. Paljon luulin ehtiväni! Kevät tuli humahtaen, kauniit, ihanat päivät. Eihän sitä voinut sisällä istua ja töitäkin ulkona alkoi olla. Kevät ja tämä kesän alku on meille "maalaisille" ollut ihan toiveiden täyttymys. Tuli maanviljelijöille hyvät kylvöajat ja niiden päälle kasvattava sade. Niille "euroviljelijöillekin, joilla kylvettävää oli satoja hehtaareita, riitti kauniita säitä sadekuurojen välillä. Nyt on kasvu hyvässä vauhdissa. Nyt kirjoitan vain tämän seudun osalta. Ei varmaan koko Suomessa ole yhtä hyvin ollut. (Tulihan tässä naapurikunnissakin ukkoskuurossa 100 mm vesimääriä. ) Arvoitus on, kuinka satoa saadaan ja kuinka työstä tuloa kaikkien pakotteiden, kriisien ja valtiovelkojen vaivaamassa Suomessa ja maailmalla. Luoja on kuitenkin meidän puolellamme ja on antanut kasvulle suotuisat säät.
Kaikki on kasvanut ja kukkinut nopeasti. Ensimmäiset ruusutkin jo avanneet nuppunsa. Omenapuiden ja muiden hedelmäpuiden kukinta oli runsasta. Voiko mitään kauniinpaa ollakaan kuin kukkivat puut? Täynnä valkeita kukkia olivat pihlajatkin. Ehkä nyt pihlajanmarjakoit jättävät omenat rauhaan ja saamme taas hillota ja mehustaa. Metsässä on näkyvissä jo tuleva oiva mustikkasato. Toivottavasti ensi yöksi ennustettu halla ei sitä, eikä muita marjoja vie.
Nummentonkija on pahasti myöhässä kukkakuviensa kanssa. Laitoin uudelle sivulle Kesän 2016 kukkasia muutamia kuvia kevään ensimmäisistä. Luonnossa ne jo nukkuvat odottamassa ensi kevättä.
Oikein ihanaa kesää kaikille!
5. kesä, 2016
Kirsikka kukkii.
Pellavajuttua.
Meillä, kuten naapureissakin, viljeltiin pellavaa 1940-luvun lopulle asti. Ne loukutettiin, lihdattiin ja häkylöitiin, mutta ei silloin enää kehrätty kotona, vaan lähetettiin Tampereen kehruutehtaalle. Kulmakunnallemme ostettiin suuren innostuksen vallassa uusi, yhteinen iso pellavaloukkukin. Ajat muuttuivat. Kaupoista alkoi saada lankoja. Pellavan viljelyksestä luovuttiin. Kaikki osakkaat eivät tainneet tarvita uutta loukkua kertaakaan. Se sitten lahosi aikojen myötä naapurin riihen luvan alla. Meille jäi iso laatikollinen lankoja. Kudoin niistä äitini kanssa pöytä-pyyhe-ja tyynyliinoja. Hitaasti ne kuluivat, sillä siihen aikaan kudottiin "puolipellavaista". Vain kude oli pellavaa, mutta loimet ohutta puuvillalankaa. Kun huomasin, että lankojen kankaaksi saattaminen jää minun tehtäväkseni, aloin tehdä "kokopellavaista", loimetkin pellavaa. "Elinikäinen työmaani" huipentui nyt, kun kudoin viimeisen vyyhden. Puolet loimeksi, toinen puoli kuteeksi. Siitä sain aikaan kuultokudoksen, joka on harva loimeltaan ja samoin kuteeltaan. Siihen vyyhteni riitti.
Seuraavassa on kuvasarja tästä urakasta. Sitä on pitkälti.
Kankaan rakentaminen
"Jokainen kutoo aljetun kankaan ja keritsee päättömän lampaan." Näin sanoo vanha sananlasku. Ennen, kun pääsee kutomaan, on kankaan rakentamisessa monta vaihetta. Ylimmässä kuvassa pyöritän kelaa ja ohjaan lankaa tasaisesti sen ympärille. Toisessa kuvassa luon lointa. Kelat ovat lattialla ja katossa niiden yläpuolella olevien koukkujen kautta langat juoksevat tasaisesti luojan käsiin. Loinpuissa on tapit, ristikot. Langat laitetaan ristiin aina kääntyessä. Näin loimessa on oma paikkansa jokaisella langalla.
Nykyaikaisempi tapa on laittaa lanka rukin avulla rullille. Meillä on vain kelat ja käytän niitä.
Kankaan luominen.
Näihin meidän isoihin loinpuihin mahtuisi pidempikin loimi kuin tämä vain 8 ja puoli metriä pitkä. Ei riittänyt kahtakaan kertaa ympäri.
Kun loimi on luotu, sidotaan ne ristiin luodut langat. (Tulee tupenrapinat, jos sen on unohtanut!) Varovasti otetaan loimi alas ja siitä tehdään "kata", joka on kuin ketjusilmukkapalmikko. Kankurin kaveri kömpii sen kanssa puiden alle ja antaa siitä vähitellen rintapuun yli vietyä lointa, joka on pujotettu loimitukin rimaan kankaan leveydeltä. Tässä työssä on tarvittu pasmankaidetta, eli käärinpirtaa, johon "sisarukset", yhdessä luodut loimet, on tasattu oikeaan järjestykseen. Sitten loimi veivataan "papin" ympärille. Seuraavaksi päästään niisimään. Kuvassa loimi on jo tukilla ja "rakentaminen" voi jatkua.
Niisiin ja kaiteeseen.
Jokainen loimilanka pujotetaan oman niitensä silmän läpi mallin mukaan. Yksinkertaisimmassa kankaassa, palttinassa, niisiä tarvitaan vain kahdessa varressa. Mitä enemmän varsia on, sitä monimutkaisempaa kangasta saadaan. Kun kaikki langat on niisitty, on vuorossa kaiteeseen ajo.Tämän työvaiheen jälkeen solmitaan loimi kangastukin rimaan ja päästään kutomaan...melkein! Pitää ensin kömpiä kangaspuiden alle sitomaan koneisto. Niisivarret ylävälittäjiin, vipuset alavälittäjiin ja välittäjät polkusiin mallin mukaan. Nyt se siis alkaa! Jaa, pitää sentään puolata kudetta ja laittaa puola "syöstävään". No, nyt vihdoin saa "sukkula sievä lentää..."
Loimilangat ovat jo niisissä ja ensimmäiset kaiteenkin piin raoissa.
Loimilangat kaiteeseen eli pirtaan.
Ei olisi kovin helppoa laittaa lankaa pienestä raosta, mutta siihen on hyvä työväline: kuvassa näkyvä kaiteenkoukku.
Viuhkan mielestä puolakopalla olisi parempaakin käyttöä!
Tein punatulkkuja, tiaisia, kurkia, (joista tuli hanhia!), vähän enemmän kurjen näköisiä kurkia ja näiden pullukoiden piti olla tupasvilloja!
Onnellista Juhannuksen aikaa!
Vihdoin valmista!
Keltaiset kukat valloittavat puutarhan. Vähän sinistäkin sentään.
Keltanarsissit ovat jo kuihtumassa. Ailakit, esikot, varhaiset tulppaanit ja vuohenjuuret ovat vuorossa nyt.
Kesäkuussa ehtivät kukkaan ensimmäiset ruusut ja unikot. Tarha-alpi loistaa keltaisena.
Heinäkuu on unikkojen, keltasauramoiden ja päivänkakkaroiden kulta-aikaa. Mäkimeiramikin on jo alkanut kukkia. Kimalaisilla ja kukkakärpäsillä on kiireiset päivät.
Elokuu on kultapallojen,
tiikerililjojen ja
Ukonhattujen aikaa.
Tarhakurtturuusut kukkivat vielä.
Muutamat ruusupensaat kukkivat syyskuussa ja vielä lokakuussakin, kun meillä oli niin lämmin ja kaunis syksy.
Ruusujen kiulukat koristavat pihaa.
Keijunruusun kiulukoita.
Metsässä kasvaa sieniä.
Isohapero taitaa olla.
Syysasteri, syyskuun kukka.
Se ei kylmää pelkää. Kukkii vielä lokakuussa, vaikka kova halla jo kävi.
Lokakuussa puut ja pensaat saavat juhla-asun.
Lokakuun tuulet lennättävät lehtiä.
Olisiko Viuhkan hännästä apua haravoinnissa?
Syysasterista tuli marraskuun kukka.
Tämä valkea lajike on kovin myöhäinen ja aina se ei ehdi kukkaan lainkaan. Näin kauniina syksynä se sai kukkia paljon ja pitkään.
Pimeän päivän piristykseksi.
10. joulu, 2016 2 kommenttia
AIMARII 15.12.2016 07:36 Mukava muistelus. Postista on minulakin omakohtaisia muistoja. Se oli silloin, kun posti toimi. 😃
NUMMENTONKIJA 15.12.2016 16:59 Mukavat muistot ovat niitä vanhenemisen hyviä puolia. "Jumala antoi meille muistot, jotta meillä voisi olla ruusuja joulukuussa" (J.M.Barrie)
Lauantai ja saunapäivä.
Jaksavatko kukkia jouluun asti?
Huonekukat jatkoivat kukintaansa vielä, kun pihan kasvit jo jäivät talvilevolle. Nyt ovat nämäkin jäämässä tauolle. Maaliskuussa sitten on aika taas virkistyä. Kuva on parin viikon takainen. Paavalinkukkaan ei ole tulossa uusia kukkavarsia enää ja soilikin viimeisin kukka kuihtuu kohta.
"Ken sun taitaa unohtaa?"
"Sumuinen ilma vuorilla väikkyy,
Raskaasti pilvet käy,
Hengittää kostee, suojainen tuuli
Himmeäs männistös,"
Näin aloittaa kansalliskirjailijamme, Aleksis Kivi (1834-1872) joulurunonsa "Joulu-ilta". Runossaan hän kuvaa joulun viettoa 1800-luvun puolivälin Suomessa. Runo on julkaistu v. 1866 "Kanervala-teoksessa". Aika silloin, n.160 v. sitten oli paljon meidän aikaamme köyhempää ja elämä vaatimattomampaa. Ilma näyttää olleen saman tapainen kuin meillä tänä jouluna . Siitä ei haittaa, ollaanhan viettämässä vuoden suurinta juhlaa:
"Toki riemu lemmekäs
Himmeydes hymyilee
Kuin hääjuhla synkeäs yössä:
Tullut on joulu-ilta."
Koti oli valaistu arkisia aikoja enemmän. Takassa paloi valkea. Kynttilöitä oli valettu monihaaraiseen kynttilänjalkaan. Päre paloi pihdissään. Vauraammassa talossa ehkä öljylamppukin. (Sähkölamppu Suomessa syttyi vasta 10 v. Kiven kuoleman jälkeen). Maalaamaton lattia oli kuurattu valkeaksi ja sille oli levitetty pitkiä, keltaisia rukiin olkia. Taitavat kädet olivat veistäneet tuomaanristin koristeeksi pöydälle, joka oli peitetty valkealla liinalla. Katossa riippui himmeli. Monenlaisia ruokia oli tarjolla. Edellisen kesän sato oli ollut hyvä. Joka vuosi näin ei ollut. Halla vei toisinaan pellon sadon, mutta jouluksi kuitenkin yritettiin saada parasta tarjolle.
"Huoneesta loistaa valkeus hauska
Vastahan kulkijan,
Hedelmii vuoden ahkarast työstä
Tornina seisoovi
Pöytävaatteel valkeal
Vierahille tarjona,
Ja laattial kiiltävät oljet
Leimues iltapystyn."
Kaikki saivat syödä kyllikseen, niin isäntäväki kuin palkolliset ja vieraat. Ehkä joku köyhä naapurikin oli kutsuttu jouluaterialle.
"Pöydässä istuvat asujat kaikki
Huoneessa loistavas,
Kellenkään määrää eteen ei panna
Lahjoista taivahan;
Kaikki yhtä ansainneet,
Kaikki tässä vierahat;
Ja koska he pöydästä käyvät,
Pauhaavat jouluvirret."
Sitten lauletaan. Isäntä varmaan on myös nostanut pöydälle ison kirjan, Raamatun, ja lukenut jouluevankeliumin. Lapset kuuntelevat sen ja laulujen kertomaa sanomaa seimeen syntyneestä lapsesta, jota enkelitkin tulivat ylistämään ja paimenet kumartamaan.
"Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
Kuultelee hartaast laps;
Siionin juhlasta veisunsa kaikuu,
Ihmeestä suurimmast,
Sankarista seimessä
Bethlehemin kaupungis,
Ja silmissä kyynele loistaa
Kuultelevalla lapsel."
On jo laulettu pitkään. Valkeakin alkaa hiipua ja tupaan hiipii hämärä. Lapset jo nukahtivat. Aikuiset vielä istuvat miettien ja sitten hekin vaipuvat oljille nukkumaan.
"Heikenee vihdoin valkean loiste,
Virsi myös vaikenee,
Ääneti kauvan istuvat kaikki
Vakaasti miettien
Tulisijan hohtees,
Punahiilen himmetes;
Ja lepohon käyvät he viimein
Vuoteelle olkiselle.
Korkea juhla, ihana ilta
Oljilla kultasil,
Valossa valkeen, iloisen liekin
Sumuisen yösen kohdus!
Ken sun taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
Vajassa Bethlehemin?"
Näin viettivät joulua edelliset sukupolvet parisata vuotta sitten. Ei se oikeastaan kovin pitkä aika ole. Minun iso-isäni, Joel-pappa, muisteli usein lapsuutensa jouluja Ojanperän torpassa. Elämän parhaita jouluja. Ei niitä "taitanut" unohtaa.
Meidän joulumme ovat monin tavoin erilaisia. Vielä kuitenkin kaikuvat jouluvirret ja kirkot täyttyvät kuulijoista, kun kerrotaan seimeen syntyneestä Jeesus-lapsesta. Toivottavasti joulun todellinen sanoma ei koskaan unohtuisi Suomen kodeissa.
Siunattua joulua kaikkiin koteihin!
Onnea ja iloa vuodelle 2017.
Lisää kesän 2016 kukkia.