Blogi 2021

Jälleen meitä hellitään aurinkoisin, lämpimin päivin. Viime viikon koleat, tuuliset ja sateiset säät vaihtuivat poutaisemmiksi. Kuin taikaiskusta koivujen hiirenkorvat kasvoivat, viluiset vuokot avasivat terälehtensä täyteen loistoon ja kaikkialta puhkesivat kukkimaan monet muut kevään kasvatit. Vihreällä ruohomatolla loistavat monet keltaiset kevätkukat. Sininen scillameri ja sinivuokot alkavat jo kuihtumaan, mutta silti löytyy sinistäkin väriä kevätkaihonkukista, balganinvuokoista ja lemmikeistä. Punaista on tulossa, ensimmäiset jo ennättäneetkin. Jossakin jo kukkivat kirsikat, mutta meillä ei vielä. Huomenna ehkä jo täälläkin. Kohta taas hedelmäpuut loistavat valkeana kukkapilvenä kruunaten tämän keväämme. Kaikkea pitää kuvata. Jotakin tännekin ladata hyvää kevättä toivottaen!

Neitoperhonen on löytänyt vuohenjuuren kukat.

Vuohenjuuri on kevään ensimmäisiä perennoja. 14. touko, 2021

Neiti Kevät

Lapsuusmuisto. Keväiset Helsinginmatkat.

Helsinkiin ei sota-ja sen jälkeisinä pulavuosina täältä paljon kylämatkoja tehty. Meillä kuitenkin oli siellä paljon lähiomaisia. Äidin kolme veljeä ja sisko olivat sinne työn perässä muuttaneet jo kolmekymmenluvulla. Isän sisko oli naimisissa enoni kanssa. Suurin syy Helsinginmatkoihimme oli kuitenkin Fredrika- mummu, joka asui Nurmijärvellä neljännen enoni perheen kanssa. Mummu oli sairastunut vaikeaan nivelreumaan ja oli jo lähes liikuntakyvytön. Ei hän päässyt matkustamaan lastensa koteihin. Ainoa tapa äidillä oli nähdä äitiään matkustamalla hänen luokseen. Samalla vierailtiin muiden omaisten luona. Kesäkuun alussa, kun kylvöt oli tehty, lehmät saatu laitumelle ja siksi navettatyöt vähentyneet, pärjäsi isä yksin niiden kanssa. Aikaisin aamulla oli matkaan lähdettävä. Jooseppi Vainion auto Raatalan keskustasta lähti klo 6. Isä toi meidät sinne linjaardirattailla. Kovapyöräiset kärryt vaan ratisivat: Helsinkiin, Helsinkiin, Helsinkiin…..Nykyään matka sinne kestää vain pari tuntia, mutta silloin meni puoleen päivään ja ylikin, kun perille päästiin. Mutkainen santatie sinne vei, vaikka se silloinkin taisi Suomen ykköstie olla. Menimme me kerran junallakin. Jännitti hiukan, kun rata meni halki Porkkalan, joka silloin oli Neuvostoliitolle vuokrattu. Luulin, että pitää pimeässä istua , kun ikkunat peitettiin luukuin. Oli vaunussa valo sentään. Ulos vain ei nähnyt. Enkä olisi katsonutkaan. En tahtonut nähdä yhtä ainoaa venäläistä. Niin heitä pelkäsin. Helsingissä oli liikenne vilkasta. Äiti tiesi oikean raitiovaunun, johon menimme. Jännää sekin kyyti oli, erilaista kuin auton ja junan. Sillä ajoimme yli Pitkänsillan Kallioon, jossa omaisemme kaikki asuivat. Kaikkien koti oli talon ylimmässä kerroksessa. Vain yhteen oli hissi. Minusta oli kiva kulkea rappusissa, kun vielä oli jalat keveät. Olisin toivonut, että meilläkin olisi paljon rappusia! (Oli vaan navetan vinttiin.) Sitten soitimme ovikelloa ja meidät otettiin iloisesti vastaan. Ei ollut meillä juuri tuliaisia viedä. Silloin oli kova ruokapula. Kaikki kortilla. Mustanpörssin kauppa kukoisti. Mitäpä me olisimme voineet viedä? Kansanhuollon tarkastajat tutkivat kaikki, joilla isommat kantamukset olivat. Oli äiti sentään säästänyt omista voistamme joka perheelle ”voikilon”, joka silloin painoi 700 g ! Sen saivat tuottajat meijeristä silloin henkeä kohden. Matkalla pelkäsimme, että kassit tarkastetaan, sillä niin paljon voita evääksi ei ollut lupa ottaa. Oli meillä sentään kerran 10 l kannullinen kirnupiimää. Sekin unohtui Vainion pihalle, mutta tuli sitten seuraavassa autossa. Silläkin piimällä oli monta kiitollista vastaanottajaa. Pieniä omaistemme kodit olivat. Huone, keittokomero, eteinen ja vessa. Ei se silti ihmetyttänyt, sillä eivät maalaiskoditkaan kaikki isoja olleet. Useimmissa vain tupa ja kaksi kamaria. Heillä oli sitten muuta, mitä meiltä puuttui: vesijohto, sisävessa , kaasuhella ja sähkövalo. (Maaseudulla oli vielä siihen aikaan paljon sähköttömiä talouksia.) Oli heillä vielä puuhellakin silloin. Ja puut piti kantaa kellarivarastosta kuudenteen kerrokseen. Hissittömässä talossa. Me vietimme Helsingin yömme Ailin, isän siskon ja Martin, äidin veljen kodissa, joka oli kaikkein isoinkin. Pirkko, heidän tyttönsä on melkein sisko minulle. Yhdessä kuljimme päivät Helsingissä. Kun palasimme kotiin, tuli Pirkko kanssamme meille kesänviettoon. Jo ensimmäisenä päivänä kävimme ainakin Essi-tädin luona. Essi-tädin ja Kalle-sedän koti oli kaikkein pienin. Heillä ei ollut lapsia ja siellä he asuivat koko ikänsä. Vaikka se oli pieni, oli se uskomattoman siisti ja viihtyisä. Kaikilla tavaroilla oli paikkansa. Iloinen nauru helisi, kun Kalle-setä kertoili hauskoja juttujaan. Essi-täti piti meistä kaikista sisarustensa lapsista. Jokainen meistä taisi uskoa, että eniten juuri hänestä. Kuinka hyvä maailma olisikaan, jos heidän kaltaisiaan ihmisiä olisi enemmän. Vaikka koti oli niin pieni, jos tarvetta oli, löytyi heiltä yösijakin. Toisen matkapäivämme aamulla lähdimme Nurmijärvelle. Linja-autolla sinne menimme. Minä aina ihmettelin aluetta, jossa oli mahdottoman pieniä tupia kukkivien omenapuiden ja sireenien keskellä. En tiennyt silloin, mutta se taisi olla joku siirtolapuutarhoista. Fredrika-mummu oli iloinen meidän tulostamme. Vaikka hänellä oli kipeät jäsenet, jaksoi hän silti nauraa ja rallatella. Kertoi juttujaan ja taisi siinä kuin ohimennen, antaa neuvojaan ja ohjeita elämää varten. Mummun ja Pentti-enon talo oli maatila, niin kuin kotinikin. Pitihän katsoa lehmät, hevoset ja kanatkin. Oli siellä nuorempi, aika villi serkkupoikakin, jonka kanssa piti leikkiä. Pentti-enon kanssa kuljimme lähimetsissä. Siellä kasvoi monia minulle outoja kasveja. Lohjan vesistön vaikutuksesta siellä on rehevämpi luonto kuin täällä Raatalassa, joka on aika karua. Eno kertoi, mitä ne olivat. Opin tuntemaan monia kukkasia. Helsingin kaupunki on nyt levittäytynyt niillekin maille ja peittänyt metsät ja niityt betoninsa alle. Mahtaako olla enää mitään jäljellä niistä? Palasimme takaisin Helsinkiin vielä pariksi päiväksi. Oli käytävä Eero-enon perheessä. Sinne mennä loksutelttiin hissillä, joka kulki aika hitaasti, mutta ylös vei. Helmi-täti keitti hyvän kahvin….ei silloin kahvia saanut, mutta pulla oli varmaan hyvää. Ja paistoi lättyjäkin. Heidän poikansa, Martti, oli vanhimpia serkkujani. Häntä oli enosta eroavasti alettu sanoa ”Pikku-Martiksi”. Nyt hän oli jo iso nuorukainen. Helmi-täti kuiskasikin minulle, että älä enää sanoa Marttia pieneksi! Yritin minä, mutta joskus lipsahti kuitenkin! Sakari-enon perheen koti oli tuhoutunut pommituksissa. Oli niin ikävä kulkea kaupungilla, sillä paljon oli raunioita sodan jäljiltä. Ikävin oli nähdä se kuoppa ja viereisen talon mustunut seinä siinä, jossa heidän kotinsa oli ollut. Ensin he asuivat aivan pienessä huoneessa, jossa myös asuivat Aino-tädin sisko miehineen. Huone olikin sänkyjä täynnä silloin, kun ne oli avattu nukkumaan mennessä. Heidän tyttönsä, Annikki, minua nuorempi, liittyi myöhemmin minun ja Pirkon kesäsiskoksi. Kalevi-serkkuni oli vauva vielä. Kesäpoika meillä hänkin isommaksi kasvettuaan. Asuntopula oli vaikea sodan jälkeen. Niin monet olivat kotinsa menettäneet. Pääsivät he lopulta isompaan asuntoon. Tädin kanssa pääsin maitokauppaan. Myyjä otti asiakkaiden kannuihin pitkävartisella litranmitalla maitoa samanlaisesta tonkasta, jollaisessa meiltäkin maito meijeriin lähetettiin. Pienellä mitalla kermaa. Jääkaappeja ei ollut juuri kellään. Ikkunoiden väleissä näyttivät helsinkiläiset maitoansa säilyttävän kylmenpänä aikana. Kesällä se piti viedä alas kellarikomeroon. Maito oli käsittelemätöntä. Pastörointikin alkoi vasta 1950-luvulla. Eivät ihmiset sen sairaampia olleet kuin nytkään, kun ollaan niin hygienisiä. Ei ollut allergioitakaan kovin monilla. Pääsin myös helsinkiläiseen yleiseen saunaan. Erikoinen kokemus sekin. Täytyi ostaa lippu kuin elokuviin! Lukita ovi komerosta, johon vaatteemme riisuimme. Onko täällä varkaita? Ihmiset olivat outoja. Vain muutaman täti tunsi ja tervehti. Löylyt olivat ihan hyvät. Ja siellä oli suihku! Kovasti toivoin, että meidänkin saunaan joskus sellainen saataisiin. Olen jälkeen kuullut ja kerrotun, sekä kirjoista lukenut , että Kallion työläiskaupunginosa olisi ollut huonomaineista seutua. En sellaista huomannut. Omaistemme kodit olivat samanhenkisiä kuin omanikin. Jos satuimme sinne sunnuntaiksi, menimme Kallion kirkkoon. Emmekä siellä ainoita olleet. Minusta sekin oli elämys, että kirkkoon oli lyhyt matka. Ehti vielä kellojen jo soidessa. Joskus heräsin yöllä kadulta kuuluvaan humalaisten naisten kolkkoon nauruun, tai miesten riitelyyn. Mutta sisällä oli turvallista olla. Näitä maalta muuttaneiden ihmisten koteja siellä paljon oli. He olivat tuoneet lapsuuskotiensa tavat mukanaan. Helsingin nähtävyyksiä myös pääsimme katsomaan. Stogmannilla tietenkin kävimme. Oli osattava mennä sujuvasti sen pyörivän oven väliin sisälle mennessä. Ihmeelliset rappuset kulkivat ylös ja alas. Tavallisesti menimme saman tien ylimpään kerrokseen ja kävelimme alas tavaroita katsellen Emme tainneet juuri mitään ostaa. Stadionin torniin noustiin kitisevässä hississä, aika hidas sekin oli. Maisemat olivat komeat ja kauas merelle näkyvät. Alas juostiin rappuja pitkin, kun sekin niin kivalta tuntui. Korkeasaareen menimme oikein laivalla. Sekin oli minulle uusi kokemus. Jääkarhu oli ensimmäisenä ja komea oli, mutta haisi pahalta. Leijonat makoilivat kalliollaan tyytyväisenä. Susiparkaa minun tuli sääliksi. Se juoksi pientä häkkiään ympäri, ympäri. Ei sillä ollut juuri karvojakaan. Sillä taisi olla karvanlähtöaika, mutta minä luulin, että sitä oli kiusattu. Ihan kuin se olisi pyytänyt, että päästä minut pois täältä. Varmaan se pyysikin. Riikinkukko avasi pyrstönsä, kun me sitä kovin kehuimme. Se kuulemma auttoi. Pääsimme ratsastamaan pienen lenkin aasin selässä. Pienistä marakateista tykkäsin, mutta en oikein isoista apinoista. Ne olivat niin ihmisen tapaisia, mutta joutuivat olemaan häkeissä. Kun ne katselivat meitä viisailla silmillään, niin minusta tuntui, että niistä tuntui pahalta, kun me ihmiset niitä osoittelimme ja nauroimme. Usein tulimme Korkeasaaresta pienemmällä veneellä Hakaniemen rantaan ja torille. Suuri ja vilkas sekin oli ja kauppahalli sen vierellä. Suurempi vielä oli presidentinlinnan edessä keskikaupungilla. Siellä Pentti-enoni Kerttunsa kanssa kävi myymässä kukkia, marjoja ym ja maataloustuotteita sitten, kun niistä ostokorteista oli jo päästy eroon. Martti-eno oli varannut liput operettiin. Olimme katsomassa ”Viktoriaa ja hänen husaariaan”. En tainnut silloin ihan hyvin juonta vielä ymmärtää, mutta ne laulut ja musiikki jäivät mieleen loppuelämäksi. Toisena keväänä olimme Kansallisteatterissa katsomassa näytelmää ”Katupeilin takana”. Siinä näytteli nuori Eeva-Kaarina Volanen. Kaikki sanoivat, että hänestä tulee vielä hieno näyttelijä. Ja tulikin. Jonakin myöhempänä keväänä olimme elokuvissa katsomassa ”Ruma Elsa”-elokuvaa. Siinä pääosassa oli sama Eeva_Kaarina, mutta silloin hän jo oli kaikkien tuntema tähti. Oli kevät, jolloin satuimme Helsinkiin aikaan, jolloin siellä oli ”lasten päivä”. Vesitornin juurelle oli pystytetty neljä karusellia. Kaikki oli ilmaista ja me Pirkon kanssa kiersimme laitteelta toiselle niin kauan, että äitimme jo pelkäsivät päittemme menevän ihan sekaisin. Kyllä ne kestivät! Emme me siellä ainoita olleet. Kai lasten riemu sai päättäjät huomaamaan, että tuollaista kieputusta pitää järjestää tulevaisuudessakin. Seuraavana keväänä sinne vesitornin juurelle perustettiinkin huvipuisto. Senkin kävin testaamassa useampana vuotena. Tuli vuoristorata ja aina vain hurjempia laitteita. Ne olivat sitten jo muita reissuja, kuin nämä äidin kanssa tehdyt lapsuuden matkat. Olin onnekas ja etuoikeutettu, kun sain tehdä näitä reissuja ja nähdä niin paljon. Kun oli omaisia ja mummu siellä ja velvollisuuskin äidillä siellä käydä. Eivät minun ikätoverini täältä muut juurikaan saaneet kokea näin paljon. Syksyisin, kun koulu alkoi, käski opettaja ainekirjoitustunnilla kirjoittamaan kesän kokemuksista. Minä kirjoitin Helsinginmatkastani koko vihkon täyteen. Meni monta tuntia. (Me saimme jatkaa toisella tunnilla, jos oli jäänyt kesken.) Se luettiin ääneen ja toiset tykkäsivät. Viimeinen lause siinä aineessa kuului: ”Muuten kesä oli ihan tavallinen.”

Pirkko taisi kirjoittaa ”kesästä maalla”.

12. kesä, 2021

Vuohenjuuria omenapuiden alla.

Metsämansikoita luvassa.

Ei näitä "rikkaruohoja" voi millään kitkeä, vaikka kukkapenkissä kasvavat!

Ruusujen kesä on alkanut.

Linnanmäen kaunotar ennätti jälleen ensimmäiseksi. Nyt pimpinellaruusut kukkivat jo lähes kaikki.

Hansaruusuja navetan päädyssä.

Keijunruusutkin jo kukkivat.

Juhannusruusut ja

Suviruusut ehtivät kukkia jo ennen kuin tänä kesänä juhlimme juhannusta. Suvi sentään jatkuu, vaikka nimikkoruusunsa kuihtuikin.

Onnellista ja ihanaa juhannusta 2021

kaikille blogissani kävijöille Sointuruusun kukkien myötä.

Puutarhassa kukkivat nyt niittykukat.

Keltasauramoita, päivänkakkaroita ja muutama unikko. Kuivuudesta vähän kärsivät.

Tämä kesä on ollut kurjenkellojen.

Kurjenkelloja on tullut paljon uusiinkin paikkoihin. Tosin muutkin luonnonkukat ovat tykänneet alkukesän sateista ja kasvoivat rehevästi. Sitten helle sai ne kukkimaan nopeasti. Nyt jo kuivuus kuihduttaa niitä.

9. heinä, 2021

Mustialanruusu ja palava rakkaus.

Minette, Mustialanruusu saa taas kukkia, kun ei ole satanut. Helle kuitenkin kuihduttaa kukan äkkiä, mutta uusiahan tulee vielä.

Minette, yksi ihanimmista.

Kultasiipi elokuunasterissa.

Metsännokiperhonen.

Karttaperhonen.

"Perhoskesän" kuvia.

Kun toukokuun koleista ja sateisista päivistä päästiin, alkoikin meillä oikea "kesien kesä". Monta kuumaa ja kuivaa helleviikkoa. Kelpasi näin eläkeläisenä varjossa istuskella, kun ei enää heinäpellolle tarvinnut mennä, eikä paarmoja potkivia lehmiäkään lypsää. Varmasti helle tuntui liialliselta heistä, jotka joutuivat töitä tekemään niin ulkona kuin sisälläkin kuumissa huoneissa. Mutta hyönteisväki tykkäsi. Talven iskulause oli: "Pelasta pörriäinen." En tiedä, auttoiko ihmisten hyönteishotellit siinä asiassa, mutta kesän lämpö auttoi varmasti. Paljon olen jo kesiä elänyt ja nähnyt, mutta en tällaista "perhoskesää" vielä koskaan. Kimalaisia lenteli ja kukissa ahkeroi niin, ettei laskemaan pystynyt. Niitä riitti jokaiseen kukkaan. Kotoisten perhosten joukkoon tuli harvinaisuuksia etelästä. Keltaoransseja keisarinviittojakin ihan parvittain ja joukossa nähtiin meilläkin sen vielä harvinaisempi f.valesina, mustapilkkuinen. Mäkimeirami, oregano oli kasveista eniten niiden kaikkien pölyttäjien suosiossa. Vieläkin aurinkoisina päivinä niitä lentelee. Nyt on vuorossa enemmän valkoiset lanttuperhoset ja kultasiivet. Nyt vasta alkoi elokuu. Kesää on vielä jäljellä paljon. Jos se näin kauniina jatkuu, niin varmasti tulee vielä amiraaleja etelästä. Ja nokkosperhosten uusi sukupolvi. Niitähän oli kesäkuussa valtavasti. Monia muita tuttuja ja vähemmän tuttuja hyönteisväen edustajia. Minä istun varjossa niitä ihaillen ja kuvia ottaen. Tännekin muutaman laittaen.

Keisarinviittoja.

Kaunis, iloinen perhonen
kukkien mettä maistaa
niityllä sinisellä.
Ja aina on kiire sillä
ja ihana aurinko paistaa.

Kesämalvikki.

Kesäkukat tykkäsivät helteestä, kun niitä vaan jaksoi kastella.

Syksyn hehkua.

Ruukkuhortensiakin sai kirkkaan ruskapuvun.

Seura perustettiin melko pian sodan jälkeen, kun elämä oli palautunut normaalille uralleen. Idea taisi olla äitini, Kaarin Haapasalon. Hän kutsui naapureita meille ensimmäiseen kokoontumiseen. Ajatus sai heti "tuulta purjeisiinsa" ja päätettiin kokoontua kahden viikon välein vuoroin kaikkien kotona. Aika oli sellainen, ettei tällaisia naapurikokoontumisiakaan sallittu ilman rekisteröintiä. Seura rekisteröitiin sitten Pienviljelijäyhdistyksen nimiin Irja Kantolan avulla. Käytännössä se kuitenkin oli aivan itsenäinen. Ompeluseurasta tuli hyvin suosittu. Siinä kävivät naiset ja miehet, vanhat ja nuoret, oikeastaan koko perheet ja yksinäisetkin. Naiset kutoivat, sukkaa useimmiten, miehet jutustelivat ja nuoret tapasivat toisiaan. Väki lisääntyi, kun alue laajeni ja sitä alkoi tulla kauempaakin kuin vain meidän kulmalta. Eivät kodit olleet kovin suuria kenelläkään, muutamat hyvinkin pieniä, mutta ihmeen hyvin väki mahtui pieniinkin tiloihin. Kahvia ei saatu alkuaikoina moniin vuosiin, eikä teetäkään, mutta hyvältä jyväkahvi maistui pullan kera. Muuta kahvileipää ei ollut lupa leipoakaan. "Kahvia" tarjottiin sitä mukaa, kun väkeä tuli, sillä harvalla oli kuppeja tarpeeksi ja niitä täytyi tiskata välillä. Siitä kai sai alkunsa ajatus, että aletaan kerätä astiastoa pitoja varten. Kaikki maksoivat pienen kahvirahan ja vuosien varrella niillä saatiin vähitellen ostettua ensin kahvikalusto ja edelleen ruokakalusto sadalle hengelle. Sitten siitä alkoi tulla tuloja takaisinkin päin, kun astiastoa vuokrattiin pitojen pitäjille. Joulujen alla järjestettiin puurojuhlat. Niihin tuli paljon sivullisiakin, joskus Vaskion puoleltakin. Ne järjestettiin niissä taloissa, joissa oli isommat tuvat, että kaikki mahtuivat. Ohrapuuroa keitettiin karjakeittiön padassa vesihauteessa maitotonkassa. Aina se riitti koko joukolle. Nuorten piti keksiä ohjelmaa . Kovat taputukset saimme, kun yritimme loikkia lattialla "noit sammakoit, noit sammakoit niin hauska nähdä on...." Mieleeni on jäänyt näytelmä, jossa lääkäri teki leikkauksen potilaalle, joka sairasti tautia: "Laiskimus Madonius". Parani potilas, mutta aika pitkän ja paksun madon lääkäri joutui leikkaamaan. Oli siihen tarvittu materiaksi monta valkoista lakanaa. Vuodet kuluivat, kahvikin alkoi tuoksua ompeluseuraan tulevien neniin ja puurojuhlissa syötiin riisipuuroa. Joka kerralla kirjoitettiin nimi vihkoon. Ensin vihkoa kuljetti emäntä Elvi Kesäniemi, välillä vuoro vaihtui. Vihkot täyttyivät, en tiedä, ovatko tallella. Niihin he, silloiset emännät ja isännät ovat nimensä kirjoittaneet. Suurin osa jo poissa, mutta elävinä meidän muistoissamme, jotka silloin olimme nuoria. Nyt jo vanhoja meistä nuorimmatkin. Kun ompeluseura hiipui, jäi astiasto, jota jonkun olisi pitänyt hoitaa, vähälle käytölle. Pitopalvelut nykyisin tuovat astiansa kodeissa pidettäviin juhliin. Silloin, kun Kuusjoen Seurakunta rakennutti Seurakuntatalonsa, päätettiin Haapasalon kulman astiasto lahjoittaa sinne. Tarjoiluvadit, pannut, aterimet, lasiastiat ym olen tunnistavinani siellä, mutta kupit ja lautaset lienevät kaappien täytteenä, jos jäljellä vielä ovat. Sinne piti valita seiniin valkoisia lautasia paremmin sopiva astiasto, ruma ruskea. (Se on vain minun mielipiteeni) Nyt ne ruskeat ovat vaihtuneet valkoisiin.

1. marras, 2021

Äidin lahja.

Eräs lapsuuteni joulu.

Rauhallista, onnellista Joulua.