Isovanhempieni tarina
Joelin lapsuus.
Joelin isä, torppari Juho Lind. (22/7 1836-23/2 1925)
Isäni vanhemmat, Amanda ja Joel tulivat Haapasaloon v. 1896. Kerron nyt heistä ja miten he elämäänsä täällä elivät:
Kesäkuun kahdeksantena päivänä v. 1869, syntyi silloisen Loimaan pitäjän, Mellilän kylän Ojanperän torpassa Johan (Juho) Lind ìn ja hänen vaimonsa, Justina (Justiina) Jonasdotterin lapsikatraaseen poika, joka sai kasteessa nimen, Joel. Hänellä oli jo kolme sisarusta, joista nuorinkin oli Joelia 10 v. vanhempi. Oli juuri eletty ns. suuret nälkävuodet. Ehkä siitä johtuen olivat ennen Joelia syntyneet kaksi tyttölasta kuolleet. Kato oli käynyt Loimaankin seuduilla. Ihmisiä oli kuollut nälkään ja siitä johtuviin kulkutauteihin. Joel sai vielä nuorempia veljiä ja sisaria. Elämä ei Ojanperässä ollut yltäkylläistä, mutta nälkää ei enää nähty. Pelto kasvoi taas ruista ja nauriita. Naurispuuro ja -haudikkaat olivat jokapäiväistä ravintoa. Välillä isä-Juho toi metsänriistaa leivän särpimeksi. Elettiin luontaistaloudessa ja lähes kaikki tehtiin kotona. Lapsetkin osallistuivat työntekoon voimiensa mukaan. Paljon olikin tehtäviä, johon lasten voimat riittivät ja joissa he voivat olla mukana yhteiseksi hyödyksi. Leikkeihin sentään aikaa annettiin. Syntyivät pajupillit, kaarnalaivat, puuhevoset ja taitojen karttuessa niille kärrytkin. Kesäisin kylän lapset uivat läheisessä joessa. Joelistakin tuli hyvä uimari. Silloin eivät taidot vielä olleet riittävät, kun hän kerran joutui virran pyörteisiin. Isommat lapset saivat kuitenkin pelastettua ja virvoitettua jo lähes tiedottoman pojan. Joulu oli suuri juhla. Äiti-Justiina oli pessyt pirtin puhtaaksi ja laittoi pöytään parhaat ruuat, mitä torpasta löytyi. Isä-Juho toi lattialle riihestä kauneimmat rukiinoljet. Niissä lapset leikkivät, kunnes nukkuivat kultaisille oljille. Niinhän pieni Jeesus-lapsikin, josta Jouluevankeliumissa oli kerrottu, oli nukkunut. Oli opittava lukemaan. Papit tulivat joka talvi pitämään lukusia, kinkereitä, joissa lasten ja vanhempienkin lukutaito kuulusteltiin. Joel oli innokas ja ahkera ja hän oppi helposti lukemaan. Jo pienenä hän sai kiitosta hyvästä lukemisestaan ja siitä hänelle jäi "lukuseteli", jossa oli merkintöjä Vähän Katekismuksen ja Kristinopin kappaleista, jotka pieni poika oli hyvin osannut. Toiselle kymmenelle ehdittyään Joel lähti rengiksi lähitaloihin. Sekin oli hyvää oppia myöhemmän elämän varalle. Paitsi maatöitä, hän oppi pykäämään rakennuksia ja kaikkia taitoja teurastuksista tervanpolttoon asti. Iltaisin tehtiin puhdetöinä rekiä, rattaita , puuastioita, vakkoja, koreja ja kaikkia talossa tarvittavia työkaluja. Nuorukainen varttui mieheksi miesten töihin.
Kuvassa on Joelin isä, torppari Juho Lind. ( 22/7 1836 - 23/2 1925 )
"Pitkä Katechismus."
"LUTHERUKSEN
Wähän
KATECHISMUKSEN
Yksinkertainen
SELITYS
KYSYMYSTEN ja
WASTAUSTEN
kautta
Toimitettu
OLAUS SVEBLIUKSELTA,
Archi-Pispalta Upsalasa.
Sen suuren hyödytyksen tähden
Suomeksi käätty,
Ja nyt Wastauudesta ylitse katsottu ja
Suomen kielen luonnon jälkeen oijettu.
_________________________________________
Armollisella Wapaudella.
__________________________________________
Erempl, myydään sitomat. 20 kop,
Helsingforsisa ja Turusa, 1831.
Präntätty J. E. Frendellin ja Pojan tykänä."
______________________________________
Ensimmäisen painoksen esipuhe, v. 1745 :
"Minun rakkaimpain maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi, heidän kalliimmasa uskosansa, ja pyhäsä waelluksesansa, annetaan tämä Ruotsin kielestä käätty wähäinen, mutta kaikki autuuteen tarpeelliset kappaleet sisällänsä pitäwä kirja ulos : sydämellisellä rukouksella Jumalan tykö, että Hän JEsuksen Gristuksen meidän HERramme tähden, annais sen, Hänen korkeimman nimensä kunniaksi tehdyn olla, ja hänen köyhän seurakuntansa kaswannoksi ja wahwistukseksi Armosa! Sillä että minä asun taampana teistä eroitettuna, on Jumala kuitenkin minun todistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä JEsuksesa Gristusesa halajan, ja rukoilen, että teidän rakkautenne enemmän ja enemmän yltäkylläiseksi tulisi kaikkinaisena tuntemisena ja ymmärryksenä; että te koettelisitte mikä paras olis, ja olisitte wilpittömät, ei kellenkään pahennukseksi, Gristuksen päiwään asti; täytetyt wanhurkauden hedelmillä, jotka JEsuksen Gristuksen kautta teisä tapahtuwat Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi!
Kirjoitin Skarasa, Läntisellä Göthein maalla marras-kuusa, Wuonna 1745.
DANIEL JUSLENIUS. Skaran hiippakunnan Pispa."
Isovanhempieni tarina. Nuori Joel
Suomi oli Venäjän Suuriruhtinaskunta. Kaikki nuoret miehet eivät siihen aikaan joutuneet sotaväkeen, mutta Joel oli niiden joukossa, jotka tulivat " arvalla valituksi 1:n Uudenmaan Suomen Tarkk`ampujapataljoonaan". Sotaväki vei torpanpojan kolmeksi vuodeksi Helsinkiin, jopa Pietariin asti. Koulutus oli kovaa. Siltä ajalta oli peräisin hänen elämän loppuun asti kestänyt suora ryhtinsä. Koulutus tapahtui pääasiassa Kaartin kasarmeilla Helsingissä, mutta harjoitusleirillä oltiin Krasnoe Selossa Pietarin lähellä. Paitsi sotataitoja, alokkaille annettiin muutakin opetusta. Joelkin sai hyvän lasku- ja erinomaisen oikeinkirjoitus- ja asioimistaidon, sekä sujuvan ja kauniin käsialan. Kulttuurinkin kanssa hän joutui kosketuksiin. Kansallisteatterin edeltäjä, Argadiateatteri esitti näytelmiään nykyisen Eduskuntatalon paikalla. Se tarvitsi avustajia esityksiinsä ja käytti siihen nuoria asevelvollisia. Joel pääsi tähän joukkoon. Vielä vanhana miehenä hän muisti pitkiä jaksoja silloin esitetyistä näytelmistä. Huvittuneena hän kertoi, kuinka hänet oli maskeerattu pikimustaksi mauriksi Wilhelm Tell-näytelmään. Kohtausta seurasivat sanat": mauri on tehtävänsä tehnyt, mauri saa mennä." Suomalaisuusaate eli silloin voimakkaana. Joelkin vaihtoi ruotsalaisperäisen sukunimensä, Lind, kotitorppansa mukaan Ojanperäksi. Joel astui palvelukseen 1/11 1891, ylennettiin jefreittariksi 6/5 1893 ja nuoremmaksi aliupseeriksi 30/10 1893. Hän sai merkin "oivallisesta maaliinampumisesta" ja todistuksen "oivallisesta käytöksestä". Hänet vapautettiin palveluksesta 30/10 1894 ja siirrettiin reserviin velvollisena astumaan palvelukseen tarvittaessa. Asevelvollisuutensa suoritettuaan Joel palasi takaisin Mellilään. Hän toimi rakennusmiehenä. Kertoi olleensa tekemässä lattiaa Loimaan kirkkoon sitä peruskorjattaessa. Rautatietä Turusta Tampereelle rakennettiin ja ratatyötä tehtiin Loimaan seudulla. Joel oli mukana myös radan teossa. Koopelin talo, jonka tyttären, Amandan kanssa Joel solmi avioliiton, sijaitsi Mellilän aseman lähellä. En tiedä, oliko sillä merkitystä heidän rakastumiseensa, ehkä he jo muutoinkin tunsivat toisensa. Amandan äiti, Esteri, oli tullut emännäksi Koopeliin ja hänellä oli jo useita lapsia jäädessään leskeksi. Solmittuaan toisen avioliiton Mooses Lisaksonin kanssa, syntyivät vielä Oskari ja Amanda. Kun sitten Ester-äitikin kuoli , tuli Koopeli jaettavaksi. Luonnollisesti toisen avioliiton lapset jäivät vähemmälle osalle perinnönjaossa. Paljoa rahaa ei siis Amandallakaan ollut oman talon ostoon, mutta palava halu saada edes pieni pala maata, jota raivata ja rakentaa. Niin myös Joelilla ja Oskarilla Katri-vaimoineen. Sitten kuultiin, että naapuripitäjän takana, Kraatarlan kylässä, iso rusthollari oli myymässä taloaan, joka oli jaettu 12 tilaan. Varhain aamuhämärissä lähtivät Joel ja Oskari matkaan, että ehtisivät huutokauppaan, joka alkaisi kello 12 päivällä.
Torpparinpojasta itsenäiseksi maanviljelijäksi
Joulukuun 17 p:nä v. 1895 alkoi väkeä kokoontua Kraatarlaan, Kauhan rustitilalle. Kohta alkaisi huutokauppa, jossa kruununnimismies Edvard Sjöman esittäisi huudettavaksi rusthollari Kaarle Henrik Kauhan perintötilan jaettuna 12 osaan. Kaarle Henrik oli solminut avioliiton loimaalaisen Maria Juhantyttären kanssa. Maria Juhantyttärelläkin oli talo, jopa Kauhaa suurempi. Kaarle Henrik oli päättänyt muuttaa sinne ja oli yrittänyt myydä taloaan. Ei vain ollut löytynyt kyllin rikasta ostajaa, joka olisi pystynyt lunastamaan 2/3 manttaalin Kauhan. Kaarle Henrikin ongelma ratkesi, kun tuli voimaan Keisarillinen asetus, joka kumosi vanhan, Ruotsinvallan aikaisen lain, joka oli kieltänyt jakamasta perintötaloja. Hän kutsui Kauhalle maanmittarin ja "Kauhan rustitila lainmukaisesti jaettiin ja rajapyykein erotettiin 12 yhtäarvoiseen ja omintakeiseen tilaan." Nämä uudet tilat nyt siis huutokaupalla myytiin. Paikalle olivat ehtineet myös Joel Ojanperä ja Oskari Koopeli Loimaan pitäjän Mellilän kylästä. Joel huusi Haapasalo 3/10 ja Oskari Rajala 3/12 nimiset 1/12 Kauhan rustitilasta. Haapasalon hinnaksi tuli 2110 Smk. Tilojen kauppahintoihin kuului joukko Kauhan vanhoja rakennuksia, joista uudisasukkaat saivat rakennusaineita. Haapasalon tilaan kuului " kuivitushuone, Ylijunttilan paja ja kaksi sikolättiä." Lisäksi tilat saivat pitää ne niittuladot, jotka olivat niiden mailla. Kaikkien tilallisten piti yhdessä maksaa vuotuinen eläke leskiemäntä Wilhelmiina Efraimintyttärelle. Haapasalon osuudeksi tästä eläkkeestä tuli : 55 l ohria, 1 hl kauroja, 28 leiviskää heiniä, 5 koppaa kauranakania, 25 kervotta lehtiä, 2 syltä halkoja ja 9 mk rahaa. Tällaisilla ehdoilla isovanhempani tulivat aloittamaan elämäänsä itsenäisinä maanviljelijöinä tällä mäellä. Kaupat oli tehty. Hilpeällä mielellä miehet lähtivät kotimatkalle. Ehkä muutama harjakaisryyppykin oli otettu. Talvella jo tultaisiin tekemään valmisteluja rakennustöitä varten. Keväällä tuotaisiin tulevat emännätkin valitsemaan tulevan kodin paikkaa.
Isovanhempieni tarina. Ensimmäinen vuosi Haapasalossa
Talvella Joel ajoi puutavaraa paikalle, johon he olivat päättäneet tulevan kotinsa pystyttää. Kaupan mukana tulleista puretuista rakennuksista saatuja hirsiä piti käyttää. Metsässä ei arvopuita ollut, ne oli Kauhan entinen isäntä myynyt . Naapurin metsässä järeitä puita vielä oli. Kaarle Henrik Kauha olikin pidättänyt kaupanteon jälkeen oikeuden "kaataa ja hyväksensä käyttää kaikki piikkipuut, jotka maasta mitattuna 14 jalan korkeudelta ovat 8 kalutuumaa läpimitattuna paksuja". Haapasalon metsässä kasvoi haapoja ja niitä Joel myös käytti rakennusaineina. Keväällä alettiin rakennustyöt. Asuinrakennuksen ohella oli tehtävä suojat eläimille. Noin 100 m päähän pienen notkelman jälkeen nousevan toisen mäen rinteeseen tehtiin sauna. Palolaki vaati saunan ja myös riihen rakennettavaksi etäänmälle muista rakennuksista. Valmista peltoa oli vain pieni pala. Raivattua niittyä oli enemmän ja siitä oli jatkettava pellontekoa. Uuden "kuokkamaankin" teko aloitettiin. Yhdessä naapureiden kanssa tehtiin tietä kylän keskustaan.Valtaojia kaivettiin, että vesi pelloilta saatiin pois. Naapurit olivat samanlaisia uudisasukkaita rakentamattomilla tiloillaan. Yhteinen elämäntilanne ja samanlaiset uurastukset loivat pohjan ystävyydelle ja naapuruudulle, joka tuli kestämään sukupolvien yli. Amanda ja Joel muuttivat kirjansa uuteen kotiseurakuntaansa 6/7 1896. Samalla he muuttivat sukunimensä kotitilansa mukaan Haapasaloksi. Mukanaan heillä oli jo esikoispoikansa, Eero. 18/7 syntyi toinen poika, Väinö. Kesä oli ollut raskas ja työntäyteinen. Mäenrinteeseen oli noussut pieni kotitalo ja eläimille navetta, sekä tarpeellinen sauna. Ensimmäinen ruiskylvökin oli tehty ja saatu niityltä heiniä karjan ravinnoksi. Paljon oli vielä työtä tehtävä tulevina vuosina, mutta uskon, että he olivat hyvin onnellisia kaksine poikineen uudessa kodissaan. Silloin he eivät vielä tienneet ensimmäisestä kovasta kohtaloniskusta, joka heitä kohtasi, kun pieni Väinö-vauva kuoli johonkin lastentautiin seitsemän kuukauden ikäisenä.
Isovanhempieni tarina. V. 1901
Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun Amanda ja Joel olivat Haapasaloon tulleet. Ne olivat olleet työntäyteisiä vuosia. Uutta peltoa oli edelleen raivattu. Pellon laitaan oli noussut riihi, pihan yläosaan, metsän reunaan aitta ja kaluvaja ja navetan taakse heinäliiteri. Talvisin Joel hakkasi halkoja, joita vei Salon kauppalaan myytäväksi. Aina hänen reessään oli myös Amandan kirnuamaa voita. Amanda hoiti karjaa ja kotia, kutoi kankaita ja ompeli vaatteita perheelleen. Kaksi pientä tyttöä, Tyyne ja Hilja olivat syntyneet. Vuosisatakin oli vaihtunut. Kesäkuun kahdeksastoista oli Haapasalossa jännittävä päivä. Amanda ja Joel olivat anoneet lainaa Suomen Hypoteekkiyhdistykseltä. Sinä päivänä tuli yhdistyksen "arviomies" todistajien, Kusta Kunnian ja Juho Kyläkullan kanssa "hintaan ja arvoon laskemaan Haapasaloksi kutsutun 1/12 Kauhan perintötilasta". Tarkastuksesta kirjoitettiin asiakirja, "arvauskirja". Siinä todetaan, että tilan pinta-ala on 33.9 ha, josta 1 luokan peltoa 7.93 ha, 2 l. 3.10 ha, 3 l. 2.60 ja viljeltäväksi kelpaavaa maata talon lähellä 11 ha hyvää maata. Metsää on talon tarpeeksi, mutta ei myytäväksi. Rakennukset ovat keskenkertaiset ja hyvät ja ne ovat vakuutettu "Uskelan, Muurilan, Perttelin ja Kuusjoen kuntain Paloapuyhdistyksessä 950 Smk arvoon." Sitten kerrotaan, kuinka paljon keskimäärin vuosittain kylvetään hehtolitraa viljaa ym. "nisuja 0.25, rukiita 3, ohria 1, kauroja 9, herneitä 0.25, potaattia 7 ja heinänsiemeniä 50 kg. Satoa saadaan vuosittain keskimäärin hehtolitraa : nisuja 1, rukiita 35, ohria 10, kauroja 46, herneitä 2 ja potaattia 50 hl, sekä heiniä 5400 kg." Luetellaan myös tilan eläimet: "Tilalla elätetään 1 hevosta, 1 härkää, 2 lehmää, 2 mullikkaa, 6 lammasta ja 1 sikaa. Karjanhoitoa harjoitetaan niin, että maidosta tehdään voita, jota myydään Salon kauppalassa ja siitä karttuu vuosittain keskimäärin 100 Smk " Tilasta laskettiin arviohinta, 9244 Smk. Kirjattiin vuotuiset menot: " kruununverot, vakanssimaksut ym 6.45, papistolle ja kirkonpalvelijoille 11.50, kunnallisverot 7.33, kirkon ja pappilan rakennusmaksu 5.30, paloapumaksu 1.90 ja huoneiden vuotuiset korjauskustannukset 15 mk ,yhteensä 47.48 mk." Menot laskettiin 6 prosentin mukaan pääomaksi, joksi tuli 791.33 mk. Tämä summa vähennettiin arviohinnasta ja tilan nettohinnaksi ja lainausarvoksi saatiin 8452.67 mk. Tärkeä toimitus oli tullut tehtyä. Kovin usein ei tainnut kahvipannu siihen aikaan Haapasalossa porista, mutta varmasti nyt! Tärkeän virkamiehen ohella olivat paikalla myös isäntämiehet omasta kylästä. Uskon Amandan ja Joelin olleen tyytyväisiä. Kipeästi tarvitsemansa lainan he tulisivat saamaan. Mukava oli myös lukea tilalle jääneen "Arvauskirjan" yhdestä kappaleesta: "tilan käyvän arvon katsotun tätä nykyä olevan 7000 mk." He olivat viidessä vuodessa kolminkertaistaneet 2110 markalla ostamansa talon arvon.
Vyyhdinpuut.
Silloin, kun emännät ja tyttäret vielä kehräsivät villat ja pellavat kotona rukeilla, olivat nämä vyyhdinpuut tärkeä työväline. Kun kehrätyt langat vielä oli kerrattu rukinrullalle, ne kierrettiin vyyhdiksi. 60 kierroksen jälkeen vasara nousi ja pamautti merkiksi, että pasma lankaa oli täyttynyt ja voitiin laittaa pasmalanka erottamaan niitä toisistaan. Näin oltiin aina selvillä siitä, kuinka paljon vyyhdissä oli lankaa. "Kerinpuut" olivat samantapaiset, vain ilman vasaraa. Niihin pujotettiin vyyhti silloin, kun siitä haluttiin tehdä kerä.
Nämä vyyhdinpuut on tehnyt juoksijalegendamme Paavo Nurmen isoisä. Nurmi syntyi v. 1897, siitä voi suurinpiirtein laskea, koska hänen isoisänsä on saattanut nämä tehdä. (Mitään vuosilukua ei niistä löydy, valitettavasti.)
Elämää 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä
Amanda ja Joel olivat jo kotiutuneet Kraatarlaan. Lähimpien naapureiden lisäksi tutuiksi olivat tulleet muutkin kyläläiset ja joitakin henkilöitä muualtakin pitäjältä. Kylässä tehtiin talonkauppoja ja huutokaupoissa tarvittiin kirjureita. Kun joku kuoli, määräsi laki pidettäväksi "kalunkirjoituksen", perunkirjan, jossa lueteltiin vainajan koko omaisuus joka ainoaa "kahvelia" ja "kihveliä" myöten. Kraatarlassa ei ollut ketään virkamiestä, joka näitä työnsä puolesta olisi tehnyt, eikä heitä montaa ollut koko pitäjässäkään. Oli huomattu, että Haapasalon isäntä hallitsi sellaiset taidot ja häntä alettiin pyytää niitä tekemään. Pyynnöstä hän otti hoitaakseen myös erään rusthollin kirjanpidon. Omista, pienistä tuloistaan ja menoistaan hän myös piti tarkkaa kirjaa. Hänen tilivihkoissaan näkyykin pieniä tuloja "kirjoituksesta" ,tai "kunnan toimista". Haapasaloon oli tilattu muutamia lehtiä. Pellervo-lehdestä saatiin viimeisiä ohjeita maanviljelyksestä ja monia muitakin hyödyllisiä tietoja. Suomen Kuvalehti taloon myös tuli, sekä sanomalehti, ehkä Uusi Suometar, josta voitiin lukea ajankohtaisia asioita. Paitsi tavallista Almanakkaa, osti Joel myös Kansanvalistusseuran kalenterin. Siinä oli kirjoituksia yhteiskunnallisista ja kulttuuriin liittyvistä tapahtumista, sekä myös kaunokirjallisia kertomuksia ja runoja. Amanda ja Joel seurasivat tarkoin ajan tapahtumia. Suomessa elettiin hyvin epävarmoja aikoja. Suomi oli ollut jo lähes vuosisadan Venäjän Suuriruhtinaskunta. Hyvä keisari Aleksanteri I, oli antanut Suomelle lähes täyden itsehallinnon. Maalla oli oma laki, oma senaatti ja säätyvaltiopäivät, omat virkamiehet ja sotaväki. Hänen seuraajansakin olivat uusineet nämä oikeudet. Venäjällä oli paljon niitä, joita Suomen saamat itsehallinto-oikeudet harmittivat ja jotka halusivat ne poistettavaksi. Keisari Aleksanteri III aikana ne oli saatu vielä torjutuiksi, mutta hänen kuoltuaan v. 1894, valtaistuimelle nousi hänen poikansa, Nikolai II. Nikolai oli omaksunut näiden kiihkovenäläisten kansallismielisten ajatukset. Hänkin vielä allekirjoitti isänsä tapaan juhlallisen vakuutuksen Suomen aseman säilymisestä, mutta ei aikonutkaan pitää sanaansa. Hän nimitti Suomen Kenraalikuvernööriksi Nikolai Ivanovitsh Bobrikovin, joka alkoi häikäilemättömästi toteuttaa näitä suunnitelmia. Keisari määräsi Suomen säädyt ylimääräisille valtiopäiville, jotka pidettiin 19/1 1899. Siellä Bobrikov luki keisarin antaman "Helmikuun manifestin" (Venäjällä oli toinen ajanlasku silloin ja helmikuu.) Suomalaiset säikähtivät, sillä tämä manifesti tarkoitti Suomen itsehallinnon miltei täydellistä kumoamista. Pienessä ajassa Suomessa kerättiin yli puolen miljoonan kansalaisen kirjoittama adressi, jossa pyydettiin ,ettei manifestiä toteutettaisi. Uskottiin, että kansalaisten pyyntö hellyttäisi keisarin. Joka pitäjästä valittiin henkilö viemään adressia keisarille. Keisari ei ottanut lähetystöä vastaan, mutta ilmoitti sentään, että ei ole heille "suuttunut.
Almanakka vuodelta 1907.
Lähetystö joutui palaamaan kotiin tyhjin toimin, mutta turhaan se ei ollut matkaansa tehnyt. Tieto siitä levisi maailmalle ja sai myötätuntoa Euroopan maissa. Monet eri maiden tiedemiehet, kirjailijat ja taiteilijat ryhtyivät kokoamaan "kulttuuriadressia" pienen Suomen puolesta. Tätä adressia, johon kertyi nimiä toistatuhatta, lähti viemään arvovaltainen,kansainvälinen lähetystö. Heitäkään keisari ei ottanut vastaan, ei edes heidän adressiaan. Huomiota heidän matkansa herätti, paitsi kiitollisilta suomalaisilta, myös maailmalla. Bobrikov jatkoi sortotoimiaan. Heti alussa hän oli hankkinut itselleenkin palkkaetuja, jotka eivät hänelle kuuluneet. Hän antoi Suomen lain vastaisia määräyksiä ja kun siitä huomautettiin, erotti hän virkamiehiä ja asetti tilalle venäläisiä. Paljon suomalaisia sanomalehtiä lakkautettiin, jos ne arvostelivat venäläistämistoimia. Venäjänkielisiä lehtiä perustettiin ja koulujen oppikirjoja käännettiin venäjäksi. Suomen Tarkka-ampuja-pataljoona lakkautettiin ja suomalaiset asevelvolliset määrättiin venäläisten johdettaviksi. Bobrikov määräsi maan korkeimpien virastojen kieleksi venäjän ja kouluissa opetettiin suhteettoman paljon venäjänkieltä. Hän ylitti Suomen lain ja laillisen Senaatin vallan. Suomen kodeissa luettiin sanomalehtiä, niin myös Haapasalossa, pelkoa tuntien, eikä Bobrikov todellakaan ollut pidetty mies. `Kesäkuun 16-sta päivänä 1904 levisi maahan hätkähdyttävä uutinen: Bobrikov oli murhattu. Suomalaiset eivät tainneet Bobrikovia surra, mutta pelättiin, mitä nyt tapahtuisi? Mitään kostotoimenpiteitä kansaa vastaan ei sentään tullut. Venäjällä ymmärrettiin, että politiikka Suomea kohtaan oli epäonnistunutta. Keisari nimitti uudeksi Kenraalikuvernööriksi ankaran, mutta oikeudenmukaisen ruhtinas Ivan Obolenskin. Hänen tehtäväkseen toivottiin palauttaa luottamukselliset suhteet keisarikunnan ja suuriruhtinasmaan välille. Ei hän siinä kuitenkaan onnistunut. Suomalaiset vaativat kaikkien laittomuuksien lopettamista, mutta Venäjän kiihkomielisillä oli valtaa, eikä Suomen erikoisoikeuksia hyväksytty. Venäjällä kuohui myös. Osa kansaa oli keisaria vastaan ja vaati tasavaltaa. Seurasi monenlaisia lakkoja ja rettelöitä, murhiakin. Lopulta ne johtivat suurlakkoon. Suurlakko levisi Suomeenkin. Keisarin oli pakko antaa myönnytyksiä, sillä muuten hän ei saanut suurlakkoa loppumaan. Suomesta lähetettiin jälleen keisarille lähetystö viemään ns. Marraskuun manifestia, jossa vaadittiin kaikkien laittomuuksien kumoamista ja valtiopäivien koollekutsumista. Senaatti ja Obolenski olivat eronneet ja puolsivat tätä vaatimusta. Tsaarinvalta oli selvinnyt vallankumoushankkeista, eikä keisari enään kaikkiin vaatimuksiin suostunut, mutta paljon helpotuksia silti saatiin. Suurin uudistus oli valtiopäiväjärjestyksen muuttaminen. Viimeiset säätyvaltiopäivät pidettiin joulukuussa 1905. Maaliskuussa, 15 ja 16 pv:nä 1907 Suomessa pidettiin ensimmäiset eduskuntavaalit, joihin kaikki täysi-ikäiset kansalaiset, naisetkin, saivat osallistua. Vaaleja edelsi kiihkeä vaalitaistelu. Tarjolla olivat Vanha- ja Nuorsuomalaiset, ruotsalainen kansanpuolue, Suomen sosiaalidemokraattinen puolue ja edellisenä vuonna perustettu Maalaisliitto. Sen johdossa oli Santeri Alkio, jonka ajatukset olivat lähellä Joelin mielipiteitä. Mutta vaalit olivat salaiset ja oman mielensä mukaan Amanda ja Joel kävivät punaisen viivansa vetämässä, eivätkä he muille kertoneet, mikä puolue sen sai.
Uuteen tupaan
Amandan ja Joelin perhe oli kasvanut. Hulda, Arvo ja Toivo olivat syntyneet. Tupa oli alkanut käydä pieneksi. Rakennettiin uusi asuinrakennus vanhan eteläpuolelle. Vanhoja hirsiä siihenkin käytettiin. Tupa ja kaksi kamaria tehtiin siihenkin, mutta entisiä isommat ja lisäksi iso "porstua" (eteinen), "ruokakonttuuri" ja välikkö vaatteita ym. varten. Tupaan tultaessa oli vasemmassa nurkassa iso leivinuuni helloineen. Perällä oli koko seinän pituinen penkki ja sen edessä pöytä, joka voitiin vetää pidemmäksi. Silloin siinä mahtui suurempi joukko ruokailemaan. Toisella seinällä olivat Joelin höyläpenkki ja Amandan kangaspuut, sekä rukki. Korkeakarminen puusohva tuvassa myös oli. Ikkunoiden välissä raksutti ruusukuvioinen punttikello. Keskilattialla oli tilaa vielä ja niin päätettiin kutsua taloon "Grönluuti-vainaa", (tosin hän ei vainaa vielä silloin ollut!). Grönlund oli kotoisin Loimaan puolesta ja Joelille tuttu mies. Joskus nuoruudessaan hän oli tehnyt jonkin rikoksen, ehkä miestapon ja oli joutunut Turun Kakolaan rangaistustaan kärsimään. Siellä hän oli saanut puusepän opin ja vapauduttuaan kiersi taloissa sorvinsa kanssa tekemässä keinutuoleja. Joel oli mukana sorvia polkemassa ja sai esittää toivomuksiaan. Siksi Haapasalon "Kakolan mallia olevasta kiikkustuolista" tuli tavallista korkeaselkäisempi ja pitkäjalaksisempi. Ei tarvitse pelätä, että se ympäri menisi kovemminkin keinuessa. Hyvä siinä on päivänokosia ottaa ja on siinä öitäkin nukuttu, kun on tarvinnut viljan kuivatusta tai lehmän poikimista vahtia, eikä ole voinut riisua, ja peiton alle mennä. Viereisestä kuvasta näkyy, ettei se juuri koskaan tyhjänä ole! Ei vanhaakaan asuinrakennusta hävitetty. Se siirrettiin ensin naapurin maalle ja siinä ehti asua vuokralla useita perheitä. Sitten se jälleen siirrettiin, nyt parin kilometrin päähän erään talon vanhusten asunnoksi. Se siirrettiin kokonaisena, vain katto kahtena kappaleena. Oli kuulemma pitänyt puitakin kaataa, kun tupaa viettiin kapeaa kylätietä metsän halki. Uudet omistajat olivat vielä hyväkuntoisia vanhuksia ja he pitivät kauppaa 20-30-luvuilla toisessa kamarissa. Nykyisin tupa on heidän tyttärenpoikansa perheen loma-asuntona. He ovat kunnostaneet sen kauniiksi. Omistaja kertoi, että kun hän remontoi kamaria, jossa kauppa oli ollut, piti lattia hajottaa maahan asti, ennen kuin sillinhaju hävisi nurkasta, jossa sillitynnyri oli ollut. Nykyään tupa seisoo kauniina etelärinteessään punaisin seinin ja valkoisin ikkunanpielin. Toivoisin onnea kaikille sen asukkaille! Olihan se kerran erään nuoren perheen ensimmäinen yhteinen koti. Alla kuva siitä nykyisessä asussaan.
Punainen tupa metsän rannassa.
Puutarhanhoitoa ja vähän kulttuuriakin.
Olikin hyvä, että uusi tupa oli valmistunut, sillä kohta perheeseen syntyi Aino-tyttö ja hänen jälkeensä Aili-ja Katri-tyttäret. Kamarien kalustona olivat vuoteet , vaatekaappi ja piironki. Ikkunalaudalla muutama kukka viihtyisyyttä tuomassa. Amanda-äidillä oli ompelukone, jolla nopeammin sai vaatteita tehtyä lapsille. Se myös kuului kamariin. Taisi hän ommella sillä naapureillekin, sillä kallista konetta ei vielä joka kotiin oltu hankittu. Seinällä oli taulu, joka esitti Elias Lönroth`ia ja Paikkarin torppaa. Se on paperijäljennös, jota Suomen Kuvalehti oli myynyt Elias Lönroth`in syntymän 100-vuotispäivän kunniaksi v. 1902. Myynnistä saadut tulot lahjoitettiin Kansallisteatterin rakennusrahastoon. Suomen Kansallisteatteri valmistui ja vihittiin käyttöönsä samana vuonna. Tauluun on kirjoitettu runonsäkeet:
Kalevala, Kanteletar,
Sanakirja, Virsikirja
kilvan kiittävät sinua.
Turunmaa ja Pohjan puoli,
Karjala ja kaikki Suomi
aina muistavat sinua.
Kun lapset kasvoivat ja oppivat kirjaimet tuntemaan, oli heidän alettava tavaamaan näitä säkeitä. Niinpä myös meidän lastenlasten sitten aikanamme. Siitä me kaikki saimme ensikiinnostuksen Suomen kansaa ja sen kulttuuria kohtaan. Taulu on jo kellastunut ja ajan patinoima, vaikka iso-isä olikin sen huolellisesti kehystänyt ja lasittanut. Silti sillä on kunniapaikka seinälläni aina.
Kun uusi rakennus oli valmistunut, alettiin kunnostaa puutarhaa sen pohjois- ja itä-puolelle. Naapurien kanssa oli sovittu yhteisen kylätien tekemisestä kylän keskustaan. Tien yksiköimisen tuli suorittamaan maanmittausinsinööri Mäkelä Turun puolesta. Hän oli myös innokas puutarhuri. Tullessaan hän toi omenapuiden taimia. Niistä Amanda ja Joel istuttivat nimikkopuut kaikille lapsilleen, vielä muutaman ylimääräisen syntymättömien lastensa varalle. Niistä kolme on vielä jäljellä, mutta muistan ne kaikki. Olin 3-vuotias sinä keväänä, kun ne kukkivat viimeisen kerran. Ne olivat niin kauniita, ja kun ne kuihtuivat, olin onneton. Minua lohdutettiin, että seuraavana keväänä ne taas kukkisivat. Odotin kovasti kevättä, mutta välissä olikin talvisota ja sen kovat pakkaset. Joel-pappa ja isäni hakkasivat pois kuolleet puut, vaikka olin kovin vihainen! Uskoin, että ne kuitenkin joskus vielä kukkisivat! Onneksi sentään viisi niistä oli kestänyt ankarat pakkaset.
Amanda-äiti kasvatti "kyökkikasveja". Eero löysi metsästä villejä viinimarjapensaita. Niistä valikoiden iso-ja makeamarjaisimmat, saatiin jo marjat omasta puutarhasta. Toki myös metsämarjat kerättiin. Olihan perheessä jo nopsakätisiä poimijoita. Lapset kylvivät kurpitsansiemeniä. Saivat varmaan kurpitsoitakin, mutta Toivo ei raskinnut latvoa taintaan, vaan seurasi innokkaasti sen kasvua ja "vaellusta" maata pitkin. Siitä tuli sitten puheenaihe moneksi kevääksi, kun oli sellainen ennätyskasvi ollut! Satoa Toivon kurpitsa tuskin tuotti, kun sen kaikki voimat olivat menneet pituuden kasvattamiseen.
Naapurien kanssa oltiin paljon tekemisissä. Oli yhteisiä työkaluja ja töitä tehtiin paljon yhdessä. Jos jokin työväline puuttui, pyydettiin ja saatiin sellainen naapurilta lainaksi. Vuorostaan taas autettiin toisia heidän tarpeissaan. Iso-isän tilikirjasta näen, että myös rahaa on annettu lainaksi puolin ja toisin. Vaikka elämä oli vaatimatonta, niin näin kaikki tulivat toimeen. Haapasalon lapset leikkivät naapurien samanikäisten lasten kanssa. Nuoriksi vartuttuaan he kokoontuivat pelaamaan pallopelejä Haapasalon pihalle. (Vanhuksina he kertoivat minulle nuoruuden leikeistään ja kuinka heillä oli ollut hauskaa kisaillessaan suurten pihakoivujen alla.) Harvemmin päästiin pidemmille matkoille. Joel oli hankkinut linjaarlirattaat ja niillä vanhemmat ajelivat joskus kirkkoon Jumalanpalvelukseen. Joku lapsistakin pääsi kirkkomatkalle mukaan. Muutaman kerran he kävivät kotiseuduillaan Mellilässä omaisiaan tapaamassa. Aino muisteli, kuinka hän oli päässyt mukaan pitkälle matkalle isän ja äidin kanssa. Oli käyty Ojanperässä ja Koopelille, sekä vielä kauempana Loimaalla Maria-tädin, äidin sisaren kotona. Eväänä hänellä oli omenoita ja niitä hän oli mutustellut istuessaan vanhempien takana rattailla hevosen hölkätessä eteenpäin. Hän oli silloin 10-vuotias. Hänen syntymänsä aikaan istutetut omenapuut olivat jo antaneet satoa. Joel itse kävi useammin lapsuuden kodissaan. Hän kertoi ottaneensa pyssyn selkäänsä ja kävelleensä sinne metsä- ja peltoteitä pitkin , mäkiä ja soita ylittäen päivän töiden jälkeen. Mennessään hän ampui teeren, metson, tai jäniksen tuliaisiksi. Iltapuhteen ja osan yöstäkin tuttujen kanssa tarinoituaan lähti kotimatkalle ja ehti aamuksi kotiin taas mukanaan riistaa Amandalle ruokatarpeiksi.
Kommentit:
MERJA PLET 31.05.2017 17:34
Tämä tarina on aivan ihana. Muistuttaa vähän tarinaa "Täällä Pohjantähden alla". Rakastan tällaisia vanhoja juttuja. Ja kuvat talonne pihasta ovat upeita !!
NUMMENTONKIJA 01.06.2017 17:16
Kiitos, Merja kommentistasi! Olen iloinen, että viitsit lukea sitä ja vielä piditkin. Kerroin vain sen, mitä tiedän heidän elämästään ja siitä ajasta.
RIITTA 05.11.2012 21:58
Löysin vielä tänne puutarhaankin omenankukkien tuoksuun!
Naapurukset Lähdeniityn Willehart ja Haapasalon Joel.
Pellolla, riihessä ja tappurissa
1900-luvun alussa ei vielä ollut paljoa maatalouskoneita. Maat muokattiin hevosvetoisilla auroilla, äkeillä ja hankmoilla ja tiivistettiin puujyrillä. Vilja kylvettiin rinnalla kannettavasta vakasta käsin heittämällä. Joel osti pian kylvökoneen, jolla kylvötyöt sai helpommin tehtyä. Vilja ja heinätkin alussa kaadettiin viikatteilla. Yhdessä lähimmän naapurin kanssa ostettiin heinänniittokone ja harava. Heinätyöt myös tehtiin yhteisvoimin. Heinät nostettiin seipäille, "lapotettiin" ja kun ne olivat kuivia, koottiin liiteriin. Viljat edelleen leikattiin viikattein. Ruis sidottiin lyhteiksi, "jalallisiksi" ja nostettiin "kykkäille", kuhilaille kuivumaan. Muut viljat kuivattiin seipäillä. Sitten lämmitettiin riihen iso kiuas kuumaksi, viljaa tuotiin orsille. Kun ne siellä kuivuivat, irtosi isoin osa jyvistä seinään lyömällä. Jyvät kerättiin lattialta ja oljet levitettiin sille. "Klupuilla", varstoilla hakattiin niitä ja loputkin jyvät irtosivat. Tasainen klupujen ääni kuuluikin syksyisin riihistä kauan ja pitkälle, ennenkuin kaikki viljat tulivat puiduiksi. Vielä oli roskat seulottava jyvistä. Joel sai pian viskurin avukseen. Niitä teki naapurikylässä, Impolassa, Leinon viskuritehdas. Maatalouden koneellistuminen oli jo alkanut. Ensimmäisiä puimakoneita Suomessa oli kartanoissa. Toisella 1900-luvun vuosikymmenellä Haapasalo ja neljä naapuritaloa päättivät hankkia yhteisen puimakoneen, "tappurin". Perustettiin "Rajalan koneyhtynä." Puimakone oli "Kullervo n.ro 2" ja sitä käyttämään ostettiin Turun Rautateollisuuden höyrykone, "onkapannu", joka oli sen kokoinen, että kaksi hevosta pystyi vetämään sitä siirrettäessä talosta toiseen. Taloihin rakennettiin puimaliiterit, jotka olivat sen kokoisia, että niihin mahtui kaksi pinkkaa kumpaankin päähän ja välissä oli käytävä, josta mahtui ajamaan läpi ja jolla puidessa kone oli. Ovet olivat molemmilla sivuilla. Pelloilla kuivuneet viljat koottiin nyt liitereihin ja puitiin vuoroin. "Tappuripäivät" olivat kiireisiä. Isännän oli herättävä varhain onkapannua lämmittämään, että "onkaa", höyryä varmasti olisi sitten, kun väki puoli kahdeksalta alkaisi työt. Siinä hänen työnsä sitten jatkuikin: puita oli lisättävä ja vettä myös kaiken aikaa ja tarkattava mittareita, että höyry pysyisi tasaisena. Joku vanhemmista isännistä toimi "syöttäjänä". Hän työnsi viljaa puimakoneeseen. Se oli tarkkaa hommaa. Viljaa oli syötettävä tasaisesti, ettei kone tukkeutuisi ja että kaikki jyvät irtoaisivat. Kuitenkin oli saatava viljaa läpi mahdollisimman paljon, että työ edistyisi. Syöttäjän vieressä ahkeroi "pöydällenostaja". Hän nosti viljaa tappurin pöydälle sopivina kasoina, josta syöttäjän oli hyvä ottaa. "Likiajaja" kantoi tavaraa pöydällenostajalle pinkasta. Kun taaimmasta pinkasta otettiin, tarvittiin useitakin likiajajia. Tappurin vierellä hääräsi "säkkimies". Hän vaihtoi uuden säkin tilalle edellisen täyttyessä. Hänen kiireensä oli siitä kiinni, mitä viljaa puitiin. Kaurasäkit täyttyivät pian, rukiita tuli hitaammin, kun jyvät ovat pienempiä ja oljet pidempiä. "Mylläri" kantoi täyttyneet säkit hevosen kärryille ja ajoi ne aittaan, jonka salvoihin tyhjensi ne. Puimaliiteri oli useimmassa talossa kauempana peltojen keskellä. Kiirettä riitti hevosmiehelläkin. Tappurin takana tarvittiin aluksi monta ihmistä viemässä olkia "pahnalatoon", joka usein oli vinkkeli liiterin toisessa päässä. Myöhemmin hankittiin lietso, joka vei pahnat latoon. Silloin oli joku väestä ohjaamassa niitä lietson suuhun. Hänen oli myös välillä juostava pahnalatoon niitä levittämään. Kun lato täyttyi, piti siellä olla jonkun koko ajan pahnoja sotkemassa. Se oli ikävää hommaa, kun koko ajan tuli akanoita niskaan ja ahtaassa ladossa oli tukalaa ja hikosi. Moni ajattelikin aamulla työhön tullessaan, että kun en vain "latonuijaksi" joutuisi. Silloin ei sitä hätää ollut, kun Rajalan Oskari oli mukana. Hän pyysi heti aamulla, kun töitä jaettiin, että saisiko ruveta latonuijaksi! Toiset tulivat hyvälle tuulelle ja työ sujui. Se oli Oskarin tarkoituskin! Riihet olivat jääneet käyttämättömiksi. Kerran Haapasalon riihi vielä lämmitettiin ja minäkin sain kuulla klupujen kolketta. Orsille tuotiin ruislyhteitä. Tarkoitus oli saada pitkiä olkia patjojen täytteeksi ja muutaman olkikaton korjaukseen. Tappurin oljista kun ei kunnon "polstaria" saanut, eikä olkikattoa ollenkaan. Taidettiin riihessä myös muutaman kerran pellavaa loukutella. Jos oli tappuriväellä kiire, riitti sitä emännälläkin. Varhain aamulla oli lypsyllä käytävä, että ehti tehdä "suuruksen" valmiiksi väelle, joka aamuseitsemältä taloon tuli. Puuroa se oli, mutta kyllä myös jotain suolaista pöydässä täytyi olla ja kahvia. Kello yhdeksältä vietiin väelle "aamupuoliskahvi". Suuri pannu piti olla ja korissa isot viipaleet pullaa. Puolelta päivin väki tuli päivälliselle. Tappuriväelle tarjottiin ihan juhlaruokaa: tiinusta paras sianlihanpala perunoiden seuraksi, "sallattia", rosollia, lanttu-porkkana-ja kaalilaatikoita. Jälkiruuaksi pannukakkua ja rusinasoppaa. Keitettiin toisinaan puolukkapuuroakin ja vispattiin vispipuuroksi. Iltapäiväkahvi vietiin pellolle kolmen maissa ja töiden päätyttyä väki tuli vielä illalliselle. Yhtä runsas piti illallisateriankin olla. Raskaassa työssä tuli nälkä kaikille. Emännän oli töiden loputtua iltamyöhällä hoidettava vielä tavalliset askareensa ja karja lypsyineen. Tappuripäiviä oli useita peräkkäin. Oli siinä emännillä keksittävää, että kaikkina päivinä oli runsas ruokapöytä niistä tarpeista: suolatusta sianlihasta ja muista kotoisista aineksista. Puimakone helpotti silti raskaita korjuutöitä ihan valtavasti.
100 v. myöhemmin
Kun Amandan ja Joelin Haapasaloon tulosta oli kulunut 100 v. ,kutsuimme kaikkia heidän jälkeläisiään puolisoineen yhteistä kesäpäivää viettämään 8/6 1996. He toivat meille tämän muistomerkin. Hevosenkengät kuvaavat aikaa, jolloin peltotöitä tehtiin hevosten avulla. Traktorinjäljet myöhempää aikaa. Oikealla oleva lyhde heidän perhettään: pidemmät korret vanhempia, ympärillä 11 lyhyenpää. Tähkät myöhempiä sukupolvia. Neljä korsista on tyhjiä, sillä neljä heidän lapsistaan kuoli ennen kuin ehti perustaa perhettä.
Elämää Haapasalossa 1907-1917
Suomen kansa oli valinnut eduskunnan, jossa oli edustajia kaikista yhteiskuntaluokista. Maan taloudellinen tilanne oli parantunut. Teollisuus oli vahvassa nousussa. Maanviljelys edistyi. Kansalaisten elintaso nousi. Ei kuitenkaan kaikkien. Teollisuustyöväen asema oli vaikea, työpäivät pitkiä ja palkka huono. Niin myös maaseudun torppareiden ja maatyöläisten. Maaseudun perheistä 77 % oli vailla omaa maata epävarman kohtalon heiteltävänä. Eduskunnan toivottiin tekevän parannuksia epäkohtiin, mutta se kävi kovin hitaasti. Venäjän sortovalta ei ollut loppunut Bobrikovin murhaan. Keisari ei luopunut suunnitelmistaan venäläistää kaikki vähemmistökansat. Venäjän pääministeriksi nousi Stolyp, joka oli Bobrikoviakin pahempi "suomisyöjä". Hän teki kaikkensa Suomen lakien kumoamiseksi. Kenraalikuvernöörinä oli Gerard, joka kunnioitti Suomen perustuslakia ja piti suomalaisten puolta, mutta Stolyp nimitti hänen apulaisekseen hengenheimolaisensa H. A. Seyn. Seyn alkoi heti toteuttaa Stolypin suunnitelmia esimiehensä vallan ylittäen. Lopulta hän itse nousi kenraalikuvernööriksi. Kun suomalaiset yrittivät korjata laittomia määräyksiä, heitä erotettiin ja vangittiinkin. Eduskunnan puhemieheksi valittu P.E. Svinhufvud piti rohkeita puheita Suomen oikeuksien puolesta ja sen seurauksena eduskunta hajoitettiin useitakin kertoja. Kun häntä ei sitten enää valittu puhemieheksi, jatkoi hän tuomarinvirkaansa , mutta yhä arvostellen laittomuuksia. Lopulta häneltä evättiin tuomarinvirkakin. Siitä huolimatta hän piti käräjiä Luumäellä. Kesken istunnon hänet vangittiin ja vietiin Pietariin ja sieltä edelleen Siperiaan. Puoliso seurasi häntä pitkälle karkoitusmatkalle, joka kesti junalla kaksi viikkoa ja rekipelillä vielä viikon. Suomen asiat oli ennen esitetty suoraan keisarille, mutta Stolyp sai aikaan v. 1908 lain, jonka mukaan ne esitettiin Venäjän ministerineuvostolle. Sen esityksestä keisari hylkäsi melkein kaikki suomalaisten parannusehdotukset. V. 1911 Venäjän hallitus päätti erottaa Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjät Suomesta ja liittää Venäjään. Se jäi kuitenkin vahvistamatta, kun Stolyp murhattiin teatterissa ollessaan. Venäjällä oltiin tyytymättömiä tsaarinvaltaan ja siellä vallankumousmieliala yleistyi. Stolyp oli saanut sen vielä estettyä, mutta mielenosoituksia ja kahakoita oli paljon. V. 1912 Venäjällä säädettiin "yhdenvertaisuuslaki", joka antoi venäläisille samat oikeudet Suomessa kuin suomalaisilla oli. Vuoteen 1914 mennessä Suomi oli muuttumassa tavalliseksi Venäjän maakunnaksi kaikki oikeutensa menettäneenä. Tapahtumat Euroopassa pysäyttivät tämän kehityksen. Euroopan valtioiden välit olivat kiristyneet niiden kilpaillessa vapaina olevista siirtomaista. Erikoisesti Saksan välit muihin olivat huonot, eikä sillä enää ollut muita liittolaisia kuin Itävalta-Unkari. Kun lukiolainen Gavrilo Princip murhasi serbialaisen salaliittojärjestön edustajana Sarajovon kaupungissa 28/6 1914 Itävalta-Unkarin kruununperillisen, julisti maa sodan Serbiaa vastaan. Saksa yhtyi sotaan ja kohta myös Venäjä, Ranska ja Englanti olivat siinä mukana. Oli alkanut 1-n maailmansota. Suomi julistettiin heti sotatilaan. Suomalaiset säikähtivät ja paljon väkeä pakeni rannikoilta sisämaahan. Taistelut eivät Suomeen ulottuneet. Paljon venäläistä sotaväkeä tuli Suomeen. Rannikoille ja sisämaahankin alettiin rakentaa linnoituksia, sillä Venäjällä pelättiin Saksan hyökkäävän Suomen kautta. Sortotoimet jatkuivat edelleen, sillä venäläiset eivät luottaneet suomalaisiin ja siitä syystä suomalaisia ei sotaankaan kutsuttu. Suomalaiset toivoivatkin Saksan voittavan, sillä he uskoivat Saksan avulla voivansa saada itsenäisyyden. Suomen kansa oli jo kauan toivonut pääsevänsä eroon Venäjästä. Kansassa oli "aktivistejä", jotka eivät uskoneet sen olevan mahdollista ilman taisteluja. Salaa lähetettiin Saksaan muka "partioleirille" nuoria miehiä oppimaan sotataitoja. 25/2 1915 ensimmäiset 200 jääkäriä saapuivat Lockstedtin leirille. Heitä värvättiin lisää ja lopulta siellä oli jo 2000 miestä. Heistä aiottiin kouluttaa Suomen oman armeijan ydinjoukko. Tämä toiminta ei jäänyt venäläisiltä huomaamatta ja siksi Pietarin vankiloissa oli paljon ns. "kalterijääkäreitä", joita uhkasi kuolemantuomio. Venäjän kansakin väsyi sotaan, sillä se aiheutti elintarvikepulan, nälkää, lakkoja ja mellakoita. Venäjän kansa toivoi vain rauhaa ja jotkin hallituksen edustajat myös. Duuma tahtoi jatkaa sotaa, sillä se halusi valloittaa Mustaltamereltä Välimerelle johtavat salmet Turkilta. Vallankumoustoiminta kiihtyi ja tsaarin valtaistuin alkoi horjua. Tsaari päätti hajottaa duuman, mutta se vastusti. Sen seurauksena 12/3 1917 Moskovassa ja Pietarissa puhkesi vallankumous, jota tsaarin hallitus ei voinut estää. Maaliskuun 14-sta päivänä tsaari Nikolai 2 luopui kruunustaan, joka oli ollut Romanovien suvulla 300 v. Kaksi päivää myöhemmin kenraalikuvernööri Seyn vangittiin ja vietiin Pietariin. Venäjällä oli muodostettu porvarisvoittoinen väliaikainen hallitus. Suomesta lähti valtuuskunta anomaan siltä tsaarivallan aikaisten määräysten poistamista. Oikeusministerinä Venäjällä oli Aleksanteri Kerenski, joka pitkään epäröityään lopulta allekirjoitti 20/3 manifestin, jossa Suomelle palautettiin v. 1899 jälkeen riistetyt oikeudet. Suomen senaatti ja uusi kenraalikuvernööri, Mihail Stahovitsh ryhtyivät nyt poistamaan laittomuuksia. Sortovallan kätyreinä toimineet virkamiehet erotettiin, Pietarin vankiloissa olevat miehet vapautettiin ja kolme vuotta Siperiassa karkoitettuna ollut Svinhufvud palasi Suomeen. Venäjän väliaikainen hallitus asetti hänet nyt prokuraattorina valvomaan maamme lakeja. Haapasalossa, niin kuin muissakin Suomen kodeissa seurattiin tarkoin sanomalehdistä Suomen ja Euroopan tapahtumia. Myös Suomessa oli paljon levottomuutta yhteiskunnan eriarvoisuuden takia työväestön ja rikkaimman kansanosan välillä. Ehkä ne eivät syrjäisellä maaseudulla kovin paljoa vaikuttaneet heidän elämiseensä muutoin kuin puutteena, epävarmuutena tulevaisuudesta ja pelkona, mitä vielä tulisi tapahtumaan. Työtä oli tehtävä ahkerasti elannon eteen ja toivottava parempaa tulevaisuutta. Sitten Haapasalossa tapahtui sellaista, että ympäröivän maailman asiat tulivat täysin merkityksettömiksi.
Kiertävä valokuvaaja on tullut Haapasaloon kesällä v.1910 ja perhe on kokoontunut valokuvattavaksi. Joel-isä puuttuu kuvasta, sillä hän oli ollut sinäpäivänä myllyreissulla.
Vas. Hilja, Hulda, Arvo, äiti sylissään Aino, Toivo,Tyyne ja takana Eero.
Surua ja kyyneleitä
Amanda-äiti oli synnyttänyt 11-sta lapsensa heinäkuun lopussa onnellisesti. Kova työ ja monet raskaudet olivat aiheuttaneet suonikohjuja hänen sääriinsä. Tällaiseen pullistumaan oli jokin sattunut ja tehnyt haavan, joka tulehtui. Olihan heillä lääkkeet pikku haavoihin, mutta nyt oli bakteeri päässyt äidin elimistöön ja hänelle nousi korkea kuume. Eero lähti hevosella hakemaan lääkäriä Salon kauppalasta 29 km päästä. Isäni oli silloin 10-vuotias. Hän kertoi, kuinka hartaasti he lääkäriä odottivat. Hän varmasti parantaisi äidin. Kun lääkäri sitten tuli, käveli hän ensin hellan viereen lämmittämään pitkällä kärrymatkalla kohmettuneita käsiään. Söi siinä samalla pari uuninpankolla olevaa korppua, joita kukaan ei ollut ottanut, kun ne olivat viimeiset. Sitten hän meni äidin vuoteen luo, katsoi tätä ja sanoi, ettei mitään ole tehtävissä. Ei ollut tohtorilla rohtoja, millä verenmyrkytyksen olisi saanut parannettua. Niine hyvineen sai Eero lähteä viemään tohtoria kotiinsa. Kolmen päivän kuluttua, 10/10 -17 Amanda-äidin elämä päättyi. Joel oli yhtäkkiä yksin kymmenen lapsensa kanssa, joista Eero vain oli täysi-ikäinen, vanhemmat tytöt nuoria neitosia ja muut vasta lapsia. Nuorin, Kerttu Kaarina, itki vakussaan. Hän oli kahden kuukauden ikäinen. Ei heitä yksin jätetty. Joelin Edla-sisar, joka asui naapuripitäjässä, mutta ei kovin kaukana, riensi apuun. Hän järjesti vauvan ruokinnan. Olihan se jo saanut elämän ensieväät äidiltään. Suurimmasta järkytyksestään toivuttuaan vanhemmat tyttäret tarttuivat emännän toimiin, olivathan he ne jo oppineet. Kun tieto Haapasalon emännän yllättävästä kuolemasta tuli , riensivät naapuritkin apuun. Se oli sen ajan kriisihoitoa. Vaikka kuinka rakas ja korvaamaton ihminen kuolee, on jälkeenjääneen ryhdyttävä toimiin hänen saattamisekseen viimeiselle matkalleen. Haapasalon lapset saivat nähdä isänsä höyläpenkin äärellä valmistamassa arkkua äidille, joka oli kannettu paareille kylmään aittaan. Näin arvelen, sillä en näe Joelin huolellisesti kirjoittaman tilikirjan sivulta merkintää arkun ostosta. Siellä on kyllä merkinnöt "lääkkeistä, lääkärille, kuumemittari" , ja myöhemmin " ilmoituskuluja, muistoseppele, kahvia, sokeria, konvehteja ym ", mitä on pitänyt hankkia hautajaisia varten. On siellä merkintä "päälistakistakin". Jollakin perheestä ei ollut takkia kirkkomatkalle, kun lähdettiin saattamaan äitiä haudan lepoon.
Haapasalossa elettiin suruaikaa, mutta maailmalla tapahtumat vyöryivät eteenpäin. Ennen vallankumousta korkein valta Suomenkin asioissa oli ollut keisarilla. Nyt sitä ryhtyi hoitamaan Venäjälle valittu "väliaikainen hallitus". Suomalaiset eivät sitä tahtoneet. He halusivat itse hoitaa maan sisäiset asiat. Senaatti ehdotti, että valta siirtyisi sille. Sitä taas eduskunta ei hyväksynyt. Eduskunta alkoi ajaa ns. "valtalakia", joka tarkoitti, että " Suomen eduskunta yksin päättää, vahvistaa ja voimaanpantavaksi määrää kaikki Suomen lait". Tätä ei Venäjän väliaikainen hallitus hyväksynyt. Venäjällä oli levotonta. Bolshevikkipuolue halusi kukistaa porvalillisen väliaikaisen hallituksen ja suunnitteli vallankaappausta. Se lupasi sodan takia nälkää kärsivälle kansalle rauhaa ja sai yhä enemmän kannattajia. Kerenskin johtama hallitus pysyi vielä vallassa, mutta oli vaikeuksissa. Sen oli julistettava Venäjä tasavallaksi 15/9 -17. Suomenkin suhteen se kävi myönteisemmäksi. Suomalaiset yrittivät jälleen saada valtalakia voimaan. Sitä pyyntöä ei ehditty käsitellä, kun bolshevikit onnistuivat vallankaappauksessaan ja Kerenskin johtama hallitus kaatui marraskuun 7 pv. Yhteiskunnallinen elämä Suomessakin kuohui. Eduskunta ei ollut saanut köyhemmän kansanosan elämää helpotetuksi. Elintarvikepula oli kova. Vallankumousmieliala levisi maahamme Venäjältä ja sai kannattajia väestöpiireissä, jotka kärsivät ruokapulasta ja olivat jo kauan toivoneet isoja uudistuksia. Kansa alkoi itse ottaa järjestysvallan, sillä keisarinvallan aikainen miliisi oli lopetettu. Sen tilalle oli nimitetty "kansanmiliisi", joka ei pystynyt pitämään järjestystä yllä. Seurasi paljon mellakoita, lakkoja ja rikoksia , joita huligaaniainekset saivat aikaan. Mellakoitsijat saivat joukkoonsa venäläisiä, jotka olivat alkaneet veljeillä suomalaisten äärimielisten kanssa. Kerenski oli hajottanut Suomen eduskunnan lokakuussa. Vaalien jälkeen valittu uusi eduskunta kokoontui 1/11. Jo ensimmäisessä istunnossaan se teki selväksi, että Suomen pitää saada itsenäisyys. Boslhevikit olivatkin lupailleet sitä Suomelle, jos pääsisivät valtaan. Suomalaiset olivat antaneet heidän johtajilleen turvapaikkoja, kun he olivat häviöllä. Myös bolshevikkien päämies, Lenin oli oleskellut Suomessa. Lenin oli kehoittanut Suomen työläisiä vallankumoukseen ja Sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimisto perusti keskusneuvoston asiaa eteenpäin viemään. Levottomuudet johtivat suurlakkoon marraskuussa. Lakko alkoi 13/11. Sen aikana verityöt jatkuivat. Venäläisten tukemat huligaanit toimittivat kotietsintöjä, pahoinpitelivät ja murhasivatkin aseettomia kansalaisia. Yhteenottoja tuli työväestön perustamien punakaartien ja porvarillisten muodostamien suojeluskuntien välillä. Kansalaissotaa ei kuitenkaan vielä silloin tullut. Vihdoin ratkaistiin korkeimman vallan käyttämisestä käyty keskustelu: marraskuun 15 päivän istunnossa eduskunta päätti itse käyttää valtaa, joka keisarille oli kuulunut. Suurlakon loputtua nimitettiin uusi ns. itsenäisyyssenaatti, jota johtamaan tuli Svinhufvud. Joulukuun 4. päivä senaatti kokonaisuudessaan tuli eduskunnan täysi-istuntoon tuoden esityksensä Suomen itsenäiseksi julistamisesta. Eduskunta täysistunnossaan 6/12 julisti Suomen itsenäiseksi valtioksi. Itsenäisyydelle oli vielä saatava muiden valtioiden tunnustus. Ennen sitä se oli saatava Venäjältä. Svinhufvud lähti ministerivaltiosihteeri Enckellin ja tohtori Idmanin kanssa Pietariin esittämään Suomen hallituksen pyynnön neuvostohallitukselle. 31/12 Leninin, Trotskin ja Stalinin allekirjoittama vastaus saatiin, jossa luvattiin Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Tammikuun 4 pv.1918 Venäjä tunnusti sen ja samana päivänä myös Ruotsi ja Saksa. Myöhemmin muutkin valtiot lukuunottamatta Englantia ja Yhdysvaltoja. Suomessa uskottiin, että itsenäisyyden Suomelle "antoi" Lenin kiitokseksi siitä, että oli saanut turvaa Suomesta häviöllä ollessaan. Niin uskoi Joel Haapasalokin koko elämänsä. Sitä asiaa ovat tutkijat pohtineet kauan. Kuka tietää, mikä totuus oli? Ehkä hän sitä ei niin pysyväksi aikonutkaan, tuskin hänen lähin miehensä, Stalin ainakaan? Amanda Haapasalo syntyi Venäjän Suuriruhtinaskunnassa ja eli tsaarin alamaisena, mutta hänen perheensä sai jatkaa elämäänsä itsenäisen Suomen kansalaisina.
Isovanhempieni tarina. Vuonna 1918.
Suomi oli saanut itsenäisyytensä, mutta ei vapauttansa. Venäläinen sotaväki oli edelleen maassa, eikä sillä ollut aikomustakaan poistua. Oli paljon käytännön asioita järjestettävänä Venäjän kanssa ja sen hallitus yritti muutenkin puuttua Suomen asioihin. Suomalaisten aktivistien keskuudessa oli jo kauan uskottu, että todellista itsenäisyyttä ei tulla saamaan ilman taistelua. Oli perustettu "Aktiivinen keskusjärjestö, AK", jonka toimesta maa jaettiin piireihin, joihin perustettiin taisteluosastoja. Aluksi niitä salaamistarkoituksessa kutsuttiin palokunniksi, tai urheiluseuroiksi, myöhemmin nimi vakiintui suojeluskunniksi. Saksasta saapui pieni joukko jääkäreitä heitä kouluttamaan. Aluksi suojeluskuntiin liittyi runsaasti sosialistejakin, mutta pian heidän asenteensa muuttui. Maltilliset sosiaalidemokraatit olivat toivoneet, että eduskunnan avulla heidän ajamansa yhteiskunnalliset muutokset saataisiin aikaan. Kun näin ei käynyt, alkoi heidän uskonsa horjua ja yhä suurempi joukko alkoi olla vallankumouksen kannalla. Punakaartit, jotka aluksi oli perustettu järjestyksen pitoa varten, joutuivat yhä enemmän näiden kiihkomielisten johdettaviksi. Venäläinen sotaväki vielä kiihoitti heitä. AK oli muodestettu uudelleen ja sitä johti "sotilasneuvosto", joka alkoi valmistella vapaustaistelua. Venäjältä Suomeen palannutta kenraaliluutnantti Mannerheimiä pyydettiin sitä johtamaan. Hän suostui sillä ehdolla, että hallituksen ja Svinhufvudin ehdottamaa avunpyyntöä Saksasta ei toteutettaisi. "Vain sellaisella vapaudella on pysyväistä arvoa, joka on saatu oman kansan ponnistuksilla." Tammikuun 22 p.nä pidetyssä sosiaalidemokraattien kokouksessa maltillinen siipi oli saanut vielä torjutuksi vallankumoukseen ryhtymisen, mutta jo seuraavana päivänä jyrkempi siipi sai tahtonsa läpi ja 27 pv punakaartit hyökkäsivät. Venäläinen sotaväki liittyi heihin. Mannerheim oli matkustanut Vaasaan, jonne myös osa senaattoreista oli siirtynyt. Suojeluskunnat olivat jo ennen kapinan puhkeamista riisuneet aseista osan Pohjois-Suomessa olleista venäläisjoukoista. Senaatti oli nimittänyt suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Vapaussotana alkaneet taistelut olivat muuttuneet sisällissodaksi. Skraatarla ja koko pitäjä oli kaukana isoista kaupungeista ja valtaväylistä. Sota täällä meni rauhallisemmin kuin monilla muilla paikkakunnilla, mutta molemmille puolille täältäkin lähdettiin. Joel Haapasalo oli tunnettu mies pitäjällä ja sotilaskoulutuksen saanut. Molemmille puolille häntä tultiin pyytämään ja molempien hakijat pitivät itsestään selvänä, että hän lähtee juuri heidän joukkoonsa. Kun he näkivät Haapasalon tilanteen: isän yksin pienten lastensa kanssa, ymmärsivät he, ettei Joel voinut sotaan lähteä. Isoisä sanoikin usein, että vaimon kuolema tavallaan pelasti hänen henkensä. Hän ei lainkaan uskonut, että olisi siitä leikistä hengissä selvinnyt. Myös Eero onnistui sodan välttämään. Haapasalon perhe ei joutunut sisällissodan kauhuja kokemaan. Maanmittausinsinööri Mäkeläkin perheineen viipyi jonkin aikaa Haapasalossa. Kovin kauaa he eivät kuitenkaan yhdessä paikassa uskaltaneet pakoilla, vaan jatkoivat matkaansa. "Omenapuuystäviä" oli varmaan muuallakin. Punakaartilaisten joukossa oli huonoja aineksia, rikollisiakin, jotka käyttivät tilannetta hyväkseen yksityisten kostojensa tekemiseen. Erikoisesti vaarassa olivat rikkaat kartanonomistajat ja enemmän koulutusta saaneet "herrat". Muutamia kauhun hetkiä Haapasalonkin lapset joutuivat kokemaan. He näkivät ikkunasta, kun metsästä talvitietä pitkin tuli pihalle hevonen, jonka vetämässä reessä istui kaksi miestä kiväärinpiiput sivuille sojottaen. Tulevatko ne nyt meille? Hevonen rekineen meni vain pysähtymättä mäkeä alas yleiselle tielle. Muutaman päivän kuluttua kuultiin, millä asioilla kulkijat olivat olleet. Heidän menomatkansa oli nähty ja se, että silloin oli reessä kolme miestä. Arvattu oli, millä asioilla miehet liikkuivat. Nuo kaksi olivat pakottaneet rekeensä Halikon Joensuun kartanon työnjohtajan, agronomi August Wilhelm Canth`in ja kuljettaneet hänet Halikon Vaskion kautta talviteitä pitkin kauaksi Marttilan ja Halikon rajalla olevan Haapassuon laidalle erään kallion päälle, jossa surmasivat hänet. Jälkiään peittääkseen he käyttivät paluumatkaansa toisia teitä ja päätyivät yleiselle tielle juuri Haapasalon pihan kautta. Oudoista menijöistä oli kuullut myös Rajalan Vertti, joka silloin oli 20-vuotias, utelias nuori mies. Jo seuraavana päivänä hän oli lähtenyt suksilla seuraamaan reen jälkiä. Kauhean työn nähtyään hän palasi vähin äänin kotiin. Sielläkään ei hän uskaltanut näkemäänsä kertoa moneen aikaan. Oli parempi olla hiljaa, kun ei voinut uhria mitenkään auttaa. Surmattu löydettiin ja hän sai leposijansa Halikon hautausmaalla. "Vapaussodan ja Itsenäisyyden Salon Seudun Perinneyhdistys" pystytti muutamia vuosia sitten muistomerkin surmapaikalle, joka yhä edelleen on tiettömän taipaleen takana. Punakaartit valtasivat pian Helsingin ja muodostivat sinne "Punaisen Suomen vallankumoushallituksen". Mannerhein joukkoineen johti sotaa Vaasasta käsin ja valkoiset saivat estettyä punaisten pääsyn pohjoiseen Suomeen. Sotarintama keskittyi Päijänteen ja Pohjanlahden välille ja Karjalaan. Kiivaimmat taistelut käytiin Tampereen -Haapamäen radan suunnassa, Tampereella, Ruovedellä, Vilppulassa ja Raudussa. Hallitus ja Svinhufvud olivat vastoin ylipäällikön kieltoa kutsuneet saksalaisia apuun. Mannerheim harkitsi jo eroa, mutta suostui lopulta hallituksen tahtoon ja tulevat saksalaisjoukot alistettiin hänen johdettavikseen. Hän kuitenkin asetti tavoitteekseen ratkaisevan voiton saamisen punaisista ennen kuin saksalaiset ehtisivät Suomeen. Mannerheim pelkäsi, että punaiset saisivat aiheen väittää Suomen porvariston käyvän luokkasotaa oman maan työväestöä vastaan. Sen lisäksi hän pelkäsi Suomen joutuvan mukaan suursotaan. Tavoitteekseen hän asetti Tampereen valtaamisen. Helmikuun 25 pv:nä jääkärien pääjoukko, yli tuhat miestä, palasi kotimaahan. Valkoisten joukot vahvistuivat näin tuntuvasti. Tampere oli punaisten hallussa. Maaliskuun 15 p:nä aloitettiin suurhyökkäys 13 000 miehen voimalla. Punaiset puolustivat sinnikkäästi ja vasta huhtikuun 6 p:nä heidän vastarintansa murtui. Tampereen taistelu oli sodan käännekohta ja sen jälkeen valkoisten voitto oli varma. Saksalaiset nousivat maahan 3-5 pv-nä Hangossa ja Loviisassa. Heidän saapumisensa ei ratkaissut voittoa, mutta se lyhensi sotaa ja säästi Etelä-Suomea pahimmilta hävityksiltä. Toukokuun 15 p:nä maa oli kokonaan valkoisten käsissä ja vapautettu venäläisistä sotajoukoista. Toukokuun 16 p:nä Mannerheim ratsasti Helsinkiin, jossa hallitus Svinhufvudin johdolla otti hänet vastaan väkijoukon hurratessa. Voiton tunnelmia synkistivät sodan raskaat menetykset. Surmansa saaneita oli toistakymmentätuhatta, haavoittuneiden lukumäärä oli vielä suurempi. Raskain tappio oli se, että vapaussota oli samalla sisällissota ja siihen liittyivät kaikki sisällissodan kauhut. Yhteiskunnallisia epäkohtia ei oltu saatu korjatuiksi. Siksi työväenliikkeen jyrkimmän siiven edustajat, joiden tavoitteena oli ollut yhteiskunnan järjestyksen täydellinen muuttaminen Venäjän mallin mukaiseksi, saivat joukot mukaan kapinan tielle. Suurin osa punaisista rivimiehistä oli rehellisiä ja kunnollisia työmiehiä, jotka vilpittömästi uskoivat taistelevansa uuden ja paremman yhteiskunnan puolesta. Joukossa oli huonompaa ainesta, jotka käyttivät tilaisuutta uskomattoman raakoihin veritekoihin. Tällaista väkeä oli valkoistenkin puolella. Vastoin ylipäällikön kieltoa myös he tekivät yksityisiä kostotoimenpiteitä ja väkivaltaisuuksia. Mannerheim määräsi, että tavalliset rivimiehet vapautettaisiin ja vain johtajia ja rikollisia tekoja tehneitä rangaistaisiin. N. 70 000-80 000 punavankia oli leireillä. Hallitus tahtoi tutkia jokaisen tapauksen ja se vei aikaa. Siinä ajassa n. 10 000 punavankia menehtyi nälkään ja kulkutauteihin. Se ja muut sisällissodan kokemukset katkeroittivat kansalaisia vuosikymmeniksi sen mukaan, minkälaisia kokemuksia vanhemmilla ja isovanhemmilla oli sen aikana ollut. Joel, minun isoisäni sanoi hyvin usein: "Pahinta, mitä milleen kansalle voi tapahtua on se, että se ajautuu sisällissotaan." Hänellä oli varmat mielipiteet asiasta kuin asiasta ja hän sanoi ne myös julki, mutta politiikkaan ei hän osaa ottanut. Äänestämässä hän kyllä kävi, mutta koskaan ei yrittänyt lapsilleen, eikä muillekaan, esittää mitään ideologiaa. Kun radiossa 1940-luvulla lähetettiin suosittua "Pienoisparlamenttia", jossa sen ajan politikot keskustelivat, kuuntelimme mekin sitä. Pappalla oli tapana hauskuuttaa meitä sanomalla jokaisen puheenvuoron jälkeen oma kommenttinsa: "Se puhui kuin mies!" Kun sitten edustaja Hertta Kuusinen vuorollaan oli esittänyt mielipiteensä, syvenivät naururypyt pappan otsalla ja hän tokaisi: "Se puhui kuin MIES!"
"....110 vuotta kun meni niin,
nyt Tampereen hangilla taisteltiin.
Oli veljeä vastassa veli nyt vaan,
he kumpikin kaatuivat puolesta maan.
Lumi valkea peittona heillä vain on
ja kummankin hauta on tuntematon,
ei toki niin, joku kummankin luo
kuin salaa ruusun tuo.
Ne ruusut on puhdasta purppuraa
ja rakkaus valju kuin kuoleman maa.
Ne ruusut on kuolleet ja kuihtuneet
ja kiistat on kadonneet...."
Kuningaskuntako Suomesta?
Haapasalon perhe jatkoi elämäänsä Amanda-äidin kuoleman jälkeen, niin kuin aina on pakko suurenkin surun hetkellä niillä, jotka ovat jääneet kaipaamaan. Tyttäret tottuivat hoitamaan emännän tehtävät. Oli myös yritettävä korvata pienimmille sisaruksille äidin menetys. Joelin ja Eeron päivät kuluivat pelto- ja metsätöissä. Illat kuluivat lehtiä seuraamalla. Yhteiskunta oli suuressa murroksessa. Suomen kansalaiset yrittivät selvitä sisällissodan jättämistä haavoista. Kansan johtomiehet jatkoivat vastaitsenäistyneen valtion järjestäytymistä. Se, kuka käyttäisi ylintä valtaa oli vieläkin päättämättä. Itsenäisyyssenaatti oli kyllä ehdottanut Suomea tasavallaksi, mutta sisällissodan jälkeen oikeiston piirissä oli tultu muihin ajatuksiin. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli heidän mielestään virhe, parasta olisi palata säätyvaltiopäiville, jolloin oppimatonta rahvasta ei päästettäisi asioista päättämään. Ainakin heidän äänioikeuttaan pitäisi rajoittaa ja antaa enemmän päätösvaltaa "suurmaanomistajille, teollisuuden ja kaupan johtomiehille ja korkeimman hengenviljelyn edustajille." Eduskunnan ja senaatin yläpuolella pitäisi olla korkeampi päättäjä, joka vahvistaisi lait. Ja se olisi kuningas. Suomen kansa jakautui taas: monarkisteihin ja tasavaltalaisiin. Tätä taistoa ei käyty asein, mutta sitä innokkaammin "sanan säilällä". Valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud ja pääministeriksi valittu Juho Kusti Paasikivi olivat aiemmin olleet tasavallan kannattajia, mutta nyt hekin kääntyivät kuningasmielisten joukkoon ja heistä tuli kuningasmielisten johtajia. Puolueista Vanhasuomalaiset ja Ruotsalainen Kansanpuolue olivat monarkistisia. Santeri Alkion johtama Maalaisliitto oli tasavallan kannalla. K.J.Ståhlberg oli tasavallan ehdoton kannattaja ja Santeri Alkion ja Georg Schauman'in kanssa tasavaltalaisten etumiehiä. Schauman kuului Ruotsalaiseen Kansanpuolueeseen, mutta oli eri mieltä kuningaskysymyksestä. Ståhlberg`in johtama Nuorsuomalainen puolue oli aluksi tasavaltalainen, mutta ajan kuluessa siitä erkani suuri osa kuningasmielisten joukkoon. Sosialistit olisivat olleet tasavallan kannalla, mutta heillä ei sisällissodan jälkeen ollut valtaa. Maassa oli ennen sotaa valittu eduskunta, joka nyt oli ns. "tynkäeduskunta". Sen 200:sta jäsenestä oli asioita päättämässä 109 edustajaa, jotka olivat porvareita yhtä sosialidemograattista jäsentä, Matti Paasivuorta, lukuunottamatta. Hänen ennen sotaa valitut toverinsa istuivat vankilassa. Suomen ulkopolitiikka oli suuntautunut yksipuolisesti Saksaan. Venäjän ja Saksan välinen sota oli mahdollistanut Suomen itsenäistymisen. Jääkärit oli koulutettu Saksassa ja se oli auttanut kapinan kukistamisessa. Suomeen tulleen saksalaisen sotajoukon komentaja kenraalimajuri Rudiger von der Golz oli yhtä juhlittu sankari kuin Mannerheim ja oli maassa joukkoineen edelleen. Kun Suomen oman armeijan järjestäminen päätettiin antaa hänen tehtäväkseen, oli se liikaa Mannerheimille. Hän piti yksipuolista Saksaan suuntautumista vaarallisena. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän juhlittuna sankarina oli ratsastanut Helsinkiin, pyysi hän eroa ylipäällikön tehtävästään ja matkusti ulkomaille. Saksaa pidettiin suurena hyväntekijänä, joka puolustaisi pientä Suomea Venäjän uhkaa vastaan. Uskottiin, että Saksa voittaisi käynnissä olevan maailmansodan ja ehkä samalla auttaisi Suomea saamaan Itä-Karjalan, "vapauttamaan siellä asuvat heimoveljet". Tämä ulkopoliittinen käsitys oli Paasikivenkin saanut kannattamaan kuningaskuntaa. Svinhufvud taas ihannoi Saksaa koko elämänsä. Suomesta tehtäisiin kuningaskunta ja kuninkaaksi täytyisi saada saksalainen prinssi! Monarkistien haaveena oli saada kuninkaaksi keisari Wilhelm II oma poika, Oskar. Siihen keisari ei suostunut. Hän ei uskonut Suomen voivan säilyttää itsenäisyyttään, eikä halunnut omaa poikaansa niin epävarmalle valtaistuimelle. Muita ruhtinaita kyllä mielellään. Heitä oli jo valittu useiden naapurimaiden kuninkaiksi. Ne olivat Saksan itäisiä naapureita Venäjän rajalla. Ne olivat ns. puskurimaita, jotka noudattivat kaikessa Saksan tahtoa. Tällaiseksi "vasallivaltioksi Suomikin mielellään sopi, siitä suunniteltiin jopa "pohjoista kulmakiveä" Venäjää vastaan. Monarkistit alkoivat innolla etsiä sopivaa kuningasehdokasta. Ehdolla oli jopa 19 prinssiä (Saksassa heitä riitti) ja kolme sotapäällikköä. Heistä keisari hyväksyi neljä. Edelleen, (Svinhufvud varsinkin) , monarkistit yrittivät Oskaria, vaikka keisari oli useasti kieltänyt! Aivan ensimmäinen oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich, jota oli pyytänyt ensimmäinen "kuninkaantekijäkin" Wetterhoff, jo v. 1915, jolloin Suomi ei ollut vielä itsenäinenkään! Toinen keisarin suostumuksen saanut oli Preussin prinssi Friedrich Wilhelm. Hän olisi monarkisteille kelvannut, mutta ei papistolle. Hänen puolisonsa kun oli katolinen. "Ei koskaan katolista kuningatarta Suomeen!" Monista ehdokkaista päädyttiin Hessenin prinssiin Friedrich Karl'iin, keisarin lankoon. Keisari lähetti 28/8 -18 kuriiripostina hänelle kirjeen:" Suomen Herra Valtionhoitaja, Eksellenssi Svinhufvud, haluaa tarjota teidän Ylhäisyydellenne Suomen kuninkaankruunua." Muutaman päivän kuluttua ja poikansa, Wolfgang'in kanssa neuvoteltuaan hän suostui sillä ehdolla, että saa kuninkaanvaalissa riittävän kannatuksen. Tätä päivää ennen oli käyty pitkä ja monivaiheinen "kuningastaistelu" tasavaltaisten kanssa. He pitivät kuningaskunta-aietta jopa vallankumousyrityksenä, koska eduskunta oli vaillinainen, eikä perustuslakiakaan oltu vahvistettu. Kuningasmieliset vetosivat vanhaan ruotsinvallanaikaiseen Kustaa III v. 1772 antamaan lakiin, joka heidän mielestään olisi jälleen voimassa, kun Suomi nyt oli erossa Venäjästä. Sitä paitsi heidän mielestään Suomi oli ollut kuningaskunta Venäjän ja tsaarinkin alaisena. Paasikiven hallitus antoi eduskunnalle 11/6 -18 monargiaesityksen. Hallitus oli porvarillinen. Sen maalaisliittolaiset jäsenet, Kyösti Kallio ja Kalle Pehkonen erosivat. Eduskunnan perustuslakivaliokunta äänesti asiasta useita kertoja, sillä asia sai yllättävän paljon vastustusta. Vasta 9/8 äänet jakautuivat monarkistien voitoksi 58/44, ja perustusvaliokunta voi jättää puoltavan esityksen eduskunnalle. Perustuslakivaliokunnan maalaisliittolaiset jäsenet erosivat. Monarkistit olivat voittaneet, mutta voittoa oli edeltänyt ennennäkemätön mainoskampanja. Heillä ei ollut rahasta puutetta, sillä he kuuluivat maan rikkaimpaan väestöön. Ruotsalainen Kansanpuolue ja siihen kuuluvat teollisuusmiehet rahoittivat mainoskampanjaa . Maan valtalehdistö Helsingin Sanomia lukuunottamatta oli heidän kannallaan ja vähitellen he valtasivat tasavaltaa kannattavat maakuntalehdetkin ostamalla ja osittain kyseenalaisten keinojen avulla. Tasavaltalaisten rahavarat olivat vähäisemmät. Pääkaupungin lehdistä vain Helsingin Sanomat julkaisi heidän tekstejään. Kaupunkilaiset olivat enimmäkseen monarkisteja työväestöä lukuunottamatta. Maaseudun asukkaat kannattivat tasavaltaa, mutta papit, isot talolliset ja kansakoulunopettajat puhuivat sielläkin kuningaskunnan puolesta. Lauantaisin ilmestyvä Suomen Kuvalehti julkaisi joka numeronsa kannessa kuningasehdokkaiden ja heidän perheidensä kuvia. Kuninkaan vaali oli 9/10-18. Friedrich Karl, Hessenin prinssi valittiin Suomen kuninkaaksi äänin 64/44. Äänestystulos ei miellyttänyt häntä. Hän oli asettanut ehdoksi suuremman kannatuksen. Erikoisesti hän olisi halunnut työväestön ja maaseudun asukkaiden tuen. Monarkistit vakuuttivat, että Maalaisliitto, joka kaikissa äänestyksissä vastusti monargiaa, kyllä asettuu hänen valintansa puolelle, jos vain hän Suomeen tulisi. Valittu kuningas viivytti lopullista tuloaan. Suomessa oli jo kauan ennen vaalia aloitettu valmistelut kuninkaan tuloa varten ja suunniteltu vastaanottoseremioita, sekä kruunajaisiakin. Nykyistä presidentinlinnaa kunnostettiin kuninkaanlinnaksi. Se olikin pahasti rappiolla sisällissodan jäljiltä. Tehtaank. taloa, jossa nykyään on Italian lähettilään asunto, kunnostettiin kuninkaan yksityisasunnoksi. Helsinkiä valmisteltiin kuningaskunnan pääkaupungiksi. Alvar Aalto suunnitteli "Kuningasavenueta" ja Eliel Saarinen "Vapaudenkatua". Maineikas muotoilija Eric O. Ehrström suunnitteli univormut ja hoviväen puvut, sekä kuninkaankruunun. Hänen kadoksissa ollut piirroksensa löytyi v.1988 Setälän arkistosta. Kultaseppämestari Teuvo Ypyän kullatusta hopeasta Ehrströmin neliväripiirroksen mukaan valmistama kruunu on kuulemma Kemissä ja on satujen kuninkaankruunun näköinen. Linnaan hankittiin turkulaisen Bömanin liikkeestä kalliit huonekalut. Ne myytiin myöhemmin ja osan osti Amos Andersson, jonka Söderlångvikissä ne ovat nähtävillä. Kuninkaanlinna oli valmiina. Muutoinkin kaikki oli valmista kuninkaan tulla. Suomalaiset eivät olisi joutuneet häpeään valmistelujen suhteen Vain Saksasta erikoisneuvonantajaksi pyydetty Karl Muller huomioi mielestään epäedullisen kohteen, näköalan linnasta kauppatorille, joka maalaisrahvaineen olisi sopimaton ikkunanäkymä kuningasperheelle. Hänen mielestään kaupankäynti pitäisi siirtää muualle! Kuningas epäröi. Monestakin syystä. Hän oli valmistautunut huolellisesti Suomen päämieheksi. Kolme suomalaista: Antti Tulenheimo, Hjalmar Brocope ja Harri Holma olivat hänen kodissaan antamassa kuningasperheelle tietoja Suomesta ja opettamassa suomenkieltä. Hän olisi ollut halukas tulemaan. Minkäänlaiseksi "vasallikuninkaaksi" hän ei aikonut tulla, vaan koko Suomen kansalaisten parasta ajattelevaksi hallitsijaksi. Häntä arvelutti se, ettei kannatus ollut yksimielinen ja että hänet oli valittu ikivanhan lain perusteella. Maailmantilanne muuttui. Saksa oli häviämässä maailmansodan. Jo 8/8-18, kun Saksa oli hävinnyt taistelun länsirintamalla Ranskan maaperällä, sen ymmärsivät useimmat, mutta Suomen monarkistien usko Saksan voittoon oli horjumaton.Englanti ei ollut vielä tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. Se antoi ymmärtää, (sekä myös Ranska, joka itsenäisyyden oli tunnustanutkin), ettei ikinä hyväksyisi Suomea, jos se valitsee kuninkaakseen saksalaisen prinssin. Nyt tarvittiin taas Mannerheimiä. Hallitus pyysi häntä matkustamaan Lontooseen ja Pariisiin suostuttelemaan, että maat hyväksyisivät Suomen kuninkaanvaalin. Mannerheim oli pitänyt suhteita yllä länsimaihin ja häntä arvostettiin suuresti. Hän suostuikin tehtävään, mutta toivottua tulosta ei hänkään saanut..Friedrich Karl ymmärsi tilanteen hyvin ja tiesi, että hänen astumisensa Suomen valtaistuimella vahingoittaisi, ei vain Suomen, vaan Saksankin asemaa Saksan joutuessa häviölle. Marraskuussa 1918 Saksa luhistui. 9/11 keisari Wilhelm II luopui valtaistuimestaan ja Saksasta tuli tasavalta. Paasikiven hallitus erosi. Uusi hallitus nimitettiin 27/11 ja Mannerheim valittiin valtionhoitajaksi. Kuningas Friedrich Karl kirjoitti erokirjeensä 20/12 : "Minä lähetän maalle ja sen vakavakatseiselle kansalle oman ja omaisteni tervehdyksen ja kiitoksen monesta myötätuntoisuudenosoituksesta. Tulkoon onnelliseksi tämä minulle rakas kansa, sen naiset ja miehet ja sen ihana nuoriso, johon tulevaisuuden toivo perustuu." Kenraalimajuri joukkoineen poistui maasta ja puhuessaan sotilailleen von der Goltzin otti jo Saksan tasavaltaisen hallitusmuodon huomioon ja tervehti heitä:"Toverit!" Suomen monarkistit hiljenivät , tasavaltaiset riemuitsivat. Useat monarkistit pääsivät merkittäviin tehtäviin. Svinhufvud vetäytyi Kotkanniemeensä. Paasikivi jatkoi työtään Suomen- Kansallis-Osakepankissa. Suomen presidentiksi valittiin Stålhberg. Me kaikki tiedämme, että presidenttejä tuli myös Paasikivestä ja Svinhufvudista, entisistä kuninkaantekijöistä. Monarkisti oli Mannerheimkin, vaikka hän oli pysynyt sivussa, kun ei hyväksynyt saksalaismielisyyttä. Tasavaltalaisista Kalliosta ja Relanderista tuli presidenttejä. Stolhberg oli Nuorsuomalainen. Suomen kuningas, Friedricf Karl ei koskaan astunut valtakuntansa kamaralle, eikä saanut painaa kruunuaan otsalleen, mutta hän teki maalleen parhaan palveluksen luopumalla kruunustaan silloisessa maailmantilanteessa. Viimeistä edellisenä elinvuotenaan presidentti Paasikivi sanoi aina yrittäneensä ajatella Suomen tulevaisuutta, "mutta kerran erehdyin kuitenkin, vuonna 1918" Miksi kirjoitin näin pitkään tähän, jossa otsikkona on "isovanhempieni tarina?" Siksi, että isoisäni puhui siitä usein. Hän oli kiinnostunut asioista ja seurasi lehtiä tarkkaan ja Eero myös. Varmaan nämä kuningasasiat kiinnostivat perheen nuorimpiakin. Kuvalehden kansikuvien kiiltävänappiset prinssit poikia ja prinsessat tyttöjä. Pappa palasi usein asiaan nauraen ja kertoi:"Suomalaisilla oli kerran kuningaskin", mutta muut ei sitten siitä maamme vaiheesta puhuneetkaan. Se oli unohtunut useimmilta ja meille nuoremmille ei siitä mainittu historiankirjassakaan, ei tosin sisällissodan ajastakaan, vaikka niistä oli jo aikaa kulunut molemmista. Ei tainnut papalla näinkään tarkoin tästä ajasta tietoa olla, kun minulla nyt. Ei niistä kaikista juonista, joita "kuningasseikkailun" kävijät käyttivät asiaansa ajaessaan. Minä olen nämä tiedot poiminut Anders Huldenin kirjoittamasta ja 1988 julkaistusta kirjasta "Kuningasseikkailu Suomessa 1918." Hän on kirjan kirjoittanut tutkimustensa perusteella ja ennen kaikkea haastattelemalla Prinssi Wolfgangia, Friedrich Karl'in poikaa, Suomen kruununperillistä
Elämää Haapasalossa 1920-luvulla
Oli siirrytty uudelle vuosikymmenelle. Emännyys Haapasalossa oli edelleen nuorissa käsissä. Tyyne oli löytänyt Nestorinsa ja Hilja Vihtorinsa. He avioituivat ja muuttivat uusiin koteihinsa. Sylvesterinpäivänä 1919 oli syntynyt Joelin ensimmäinen lapsenlapsi Tyynelle ja Nestorille. Potra poika, Taavi. Pari vuotta myöhemmin syntyi Hiljalle ja Vihtorille Reino-poika. Eero kävi maamieskoulun ja toimi sen jälkeen pehtoorina eräässä kalantilaisessa kartanossa. Siellä touhusi myös iloinen ja kaunis Fredrika Wilhelmiina, jota kutsuttiin Innaksi. Nuoret rakastuivat ja menivät naimisiin. Eero toi nuorikkonsa muutamaksi vuodeksi Haapasaloon ja Inna hoiti emännyyttä Eeron nuorten sisarten kanssa. Kartanossa palvellessaan hän oli oppinut myös "herraskaisia hommia". Inna istutti kukkasia. Muutamat naapurit vähän kummastelivat sellaista "turhaa työtä", siitä "kun ei tullut leipää". Joel sanoi Innalle, että istuta sinä kukkia vaan! Inna istutti mansikkamaankin, joka taisi olla ensimmäinen koko kulmakunnalla. Hilloja hän ei saanut, kun mansikat pisteltiin suihin sitä mukaa, kun kypsyivät. Naapurien pienet lapsetkin löysivät pian "hyvän mansikkapaikan".
Edistystä tapahtui muutenkin. Rajalan koneyhtymä vaihtoi tappurin ja onkapannun isoimpiin. Rajalaan rakennettiin saharakennus, jonne ostettiin sirkkelisaha ja pärehöylä. Niin saatiin sahattua rakennusaineet kotitarpeiksi, mutta sahattiin muidenkin tukkeja. Sahan yhteytyeen hankittiin myös mylly, joka oli Horsman konetehtaan kivimylly. Sillä saatiin jauhatettua viljaa eläinten tarpeiksi, mutta talouskäyttöön tarvittavat jauhot käytiin edelleen myllyttämässä kaukana olevissa "sihtimyllyissä". Sahan, myllyn ja pärehöylän voimakoneena käytettiin onkapannua. Eräiden muiden talojen kanssa hankittiin yhteinen oja-aura. Se oli kaksisiipinen Sampsa, jota vetämään tarvittiin 6 hevosta. Sillä saatiin sarkaojat kaivettua, mutta isot piiri- ja valtaojat piti edelleen kaivaa lapioin. Rajalan Oskari oli rakentanut pajan, jossa Joelkin kävi tekemässä pajatyönsä. Joulukuussa, 1921 oli Joel merkinnyt tilikirjaansa: "Osuusmeijerin osakkeita "140 mk edestä. Voin myyntitulot loppuivat, mutta seuraavan vuoden tammikuussa hän oli tehnyt uudenlaisen merkinnän: "meijeritili 538:50 mk." Yhden naapuritalon kanssa tehtiin puhelinlinja kylän keskustaan ja kamarin seinällä alkoi piristä puhelin 1923. Oli Joel myös hankkinut polkupyörän. Sillä pääsi nopeammin pitäjälle hoitamaan luottamustehtäviä, joita hänelle oli kertynyt. Kauppakirjojen teko oli vähentynyt, kun kylään oli perustettu Osuuskassa, jonka hoitajalle ne olivat siirtyneet. Ei kulttuurikaan ihan unohtunut, koska tilikirjasta löytyy menoerä mandoliinin ostoon. Konserttimatkankin Joel oli tehnyt ja ostanut rautatiepiletin sitä varten. Mikä mahtoi olla se musiikkitilaisuus, joka sai isäntämiehen lähtemään Turkuun tai Helsinkiin sitä seuraamaan ?
Elämä oli alkanut sujua hyvään suuntaan, mutta sitten taas alkoi mustia pilviä nousta Haapasalon perheen ylle. Maidon ajon meijeriin oli ottanut huolekseen 17-vuotias Arvo. Kraatarlassa ei ollut vielä sähköä ja meijerin suurta kirnua ja separaattoria käytettiin miesvoimin. Raskaassa työssä nuoren pojan tuli hiki. Sitten oli pitkä kotimatka halki tuulisten peltojen. Arvo sai ankaran yskän, joka ei tavallisella yskänmikstuuralla parantunut. Eivät auttaneet lääkäriltäkään saadut rohdot. Arvo oli sairastunut keuhkotautiin. Samaan aikaan myös Huldan tila paheni. Hänellä oli ehkä synnynnäinen sydänvika, tai joku muu parantumaton sairaus. Haapasalossa elettiin raskasta aikaa nuorten sairastaessa ja vähitellen riutuessa pois. Hulda Elisabeth kuoli 7/7 1923 20-vuotiaana ja Arvo Joel 18/7 1923 18-vuotiaana. Isä ja sisarukset tekivät raskaan kirkkomatkan, kun nuoret vainajat samana sunnuntaina saatettiin haudan lepoon. Tuonen viikatemies oli korjannut satoa, mutta se ei tyytynyt, vaan vieraili jälleen vain pari vuotta myöhemmin. Tällä kertaa se vei perheen nuorimman, vasta 7-vuotiaan Kerttu Kaarinan. Hän oli leikkinyt päivittäin samanikäisen naapurintytön kanssa. Kukaan ei tiennyt, mistä lapset olivat bakteerin saaneet, mutta samaan aikaan he sairastuivat ja lähes yhtäaikaa vain lyhyen sairauden jälkeen kuolivat lentävän keuhkotaudin uhreina. Taas kulki Haapasalosta murheellinen surusaatto kohti kirkkomaata. Isäni ja hänen sisaruksensa muistelivat usein pikkusiskoa, iloista ja herttaista Kerttua, joka oli ollut niin oppivainenkin, että jo 3-vuotiaana oli oppinut sujuvasti lukemaan.
Kuolema oli satonsa korjannut. Kun se seuraavan kerran Haapasalossa vieraili, oli ehtinyt kulua jo vuosikymmeniä.
14. huhti, 2013
Kallesedän tuohikontti.
Kaarle Lind, Kalle-setä, oli Joel-isoisäni nuorempi veli, s. 1871. Nuorena miehenä hän oli lähtenyt Amerikkaan monien ikäistensä tavoin. Vähäiset tavaransa hän oli pakannut tähän tuohikonttiin. Hän ei kuitenkaan meren taakse jäänyt, vaan palasi Suomeen takaisin. Hän toimi leipurina jossakin Itä-Suomen kaupungissa, eli poikamiehenä ja kuoli verrattain nuorena. Isoisäni osti tämän tuohikontin, sekä kirjoja veljensä jälkeen pidetystä huutokaupasta. Viimeksi tuohikonttia käytti Eero-setäni maamieskoulua käydessään 1900-luvun alkupuolella. Sitten se lojui vintin nurkassa muutaman kymmenen vuotta. Minä kiikutin sen alas ja tässä eteisen seinälläkin se on riippunut jo useamman vuosikymmenen. En tiedä, tekikö Kalle kontin suunnitellessaan Amerikanmatkaansa, vai onko se jo vanhempi. Joka tapauksessa se on reilusti sadan vuoden ikäinen. Ajattelen usein, mitä tarinoita kontti sisältäisi, jos se puhuisi? Mutta se pitää salaisuutensa visusti sisällään!
