Kirjoituksia 2014

23. elo, 2014

Silkkiunikoita ja kehäkukkia.

Suomen köynnösruusu, Pohjantähti.

Muutama vuosi sitten istuttamani Pikkalan kaunotar, joka kuuluu kartanoruusuihin, on kasvanut pieneksi pensaaksi. Se on matalahko ja tiheäkasvuinen. Se on tehnyt jo muutaman juurivesankin, joita se kuuluu tekevän innokkaasti. Sen arvellaan olevan ranskan ja kartanoruusujen risteytymä. Se löydettiin Siuntiossa olevasta Pikkalan kartanosta, jonka mukaan sai nimensä. On niitä löydetty myöhemmin muualtakin. Pikkala on ruusu, joita Porvoon rouvat, Fredrika Runeberg ja Mimmi Wallgren tilasivat Ranskasta. Minun ei tarvinnut tilata sitä Ranskasta asti! Sain vain hakea Koskelta Hongiston taimistosta sen ja muitakin ruusuja. Ihanaa, että näitä omajuurisia pensaita on jo meidänkin saatavillamme.

Kupari- tai kultakuoriainen minetin kukassa.

Niitä on vaikea erottaa toisistaan. Sanotaan kultakuoriaisella olevan pidempi kärsä. Tämäpä on pistänyt kärsänsä piiloon ruusunkukkaan!

Istutin keväällä Hansa Land- ruusun.

Se alkoi heti kukkimaan ja on kukkinut koko kesän. Vielä tänäänkin 11/9. Iso pensas siitä pitäisi tulla, mutta kuinka kestää talven, kun jo ensimmäisenä kesänä näin ahkerasti kukkii?

Tämän ruusun lajiketta en tiedä. Se kukki kesän 2013 haudalla ja pääsi syksyllä ruusumaahani. Loppukesällä siihen puhkesi monta ihanaa ruusunkukkaa.

Champlain-ruusu.

Sammalruusu `Nuits d`Young`.

Sain serkultani pari vuotta sitten `Nuits d`Young`-ruusun juurivesan. Tänä kesänä se kukki ensimmäisen kerran. Tämän ruusun on jalostanut ranskalainen Laffay 1845. Hän myi jalostamiaan ruusuja paljon Englantiin. Tälle ruusulle hän antoi nimen englantilaisen runoilijan Night Toughts`in ranskassa julkaistun runokirjan `Nuits d`Young`mukaan. (Näin kertoo Pirjo Rautio kirjassaan). "Youngin yöt" on kukiltaan tumminpia ruusuja, mitä on olemassa. Minun pensaani on vielä pieni, eivätkä sen ensimmäiset kukatkaan olleet kovin suuret. Toivon, että siitä kasvaisi komea pensas, sillä kerrotaan, että sen jotkut versot voivat kasvaa kaksimetrisiksi ja silloin sitä voidaan käyttää köynnösruusunakin.

Ennenjulkaisematontako kuvaa Marsista?

Nasan Opportunity-mönkijä on taivaltanut Marsin pinnalla jo 40,25 kilometriä. Parhaillaan se lähestyy seuraavaa tutkittavaa aluetta, Maratonin laaksoa. Kun se sinne ehtii, on se kulkenut 42,2 kilometriä, eli maratonin matkan........tai olisiko kuva kuitenkin Maan kamaralta, peräti Haapasalon pihatieltä? Mikkikö tämmöisen "vuoren" olisi ahkeroinut, vai olisiko asialla ollut peräti naapurin Tuhkis? Niillä molemmilla kun on korkea

Moraali

"Siisti täytyy aina olla!"
sanoi kissa hietikolla
raapi päälle tarpeenteon
pienen, sievän santakeon.

(Lauri Viita)

Maasta tai Marsista!

Tiikerililja, Lilium lancifolium.

Mahtavatko tiikerit myös peittää sievästi jätöksensä, kun kerran kissaelaimiä ovat?

Tipu, tipu, tipu! Lapsuusmuistoja.

Kun olin vielä hyvin pieni tyttö, kotkotteli meidän kanatarhassa ruskeita kanoja, mäkimattilalaisia. Niiden syytä oli, että sain elämäni ensimmäisen kerran piiskaa! Leikin päivittäin naapurissa kesäänsä viettävän ikäiseni Reiman kanssa. Reima ei uskonut, että kanat osaisivat lentää. Minä taas uskoin, että tottakai, lintujahan ne ovat. Se piti todistaa. Reima käski minun mennä niitä hätyyttelemään ja minähän menin! Kyllä kanat lensivät, munivat nahkamunia ja kotkottivat hädissään. Äiti kuuli niiden kotkotuksen, luuli ketun taas kaivautuneen aidan alta niitä vainoamaan ja juoksi apuun. Kun hän näki minut siellä juoksemassa, taittoi hän koivusta vitsan ja veteli sillä paljaita kinttujani. Ei siinä auttanut, vaikka sanoin Reiman käskeneen. "Ei aina saa tehdä, mitä pojat käskee", kuului äidin tuomio. Hyvin ne ruskeat kanat munivat, kun äiti teki niille sakkaa vedestä, heinänporoista, jauhoista ja ruuantähteistä, sekä lorautti joukkoon kalanmaksaöljyä. Kauroja niille myös annettiin. Talvella oli huonommin, kun meillä ei ollut sähkövaloja, eikä sotavuosina saatu öljyäkään . Kanat tarvitsevat paljon valoa muniakseen. Niille tuli myös sulkasato ja silloin ne pitivät lomaa. Kun taas kasvoivat uudet höyhenet, alkoi muniakin tulla.Vanhenivat ne kanat, eikä niitä sitten enää tarhassakaan pidetty, Jo aikaisin aamulla ne tulivat ja potkivat äidin perennojen juuret paljaiksi ja porkkanoiden, punajuurien ja kukkien siemenet huiskin, haiskin. Munansa ne yrittivät munia piiloon. Kananpesiä sai etsiä kaikkialta. Niitä oli heinäliiterissä, riihen luvassa ja vaikka missä. Erikoisen suosittu oli kesäaikaan käyttämättömänä vajassa seisova kirkkoreki. Kaikille kanoille oli oma nimi. Kun joku meni aittaan päin, sai hän kanalauman peräänsä. Ne tiesivät, että sieltä niille haettaisiin kauroja. Eräänä päivänä alkoi Petronella-kana käyttäytyä kummallisesti. Se vain istui pesässä munien päällä ja "plutkasi". Se iski nokallaan kipeästi, jos yritti sen alta ottaa munia. Petronella oli päättänyt ruvetä äidiksi. Äiti tiesi, ettei sen touhuista mitään tulisi, kun meillä ei silloin ollut kukkoa. Äiti laittoi pärekoriin viisitoista munaa ja lähetti minut naapuriin, Koivistoon. Pyydä Koiviston emäntää vaihtamaan munat", kehotti äiti, " Pyydä pyöreän mallisia munia, niistä tulee kanoja, kun taas kovin pitkulaisista tulee kukkoja!" Tarkkaan me Koiviston emännän kanssa tutkimme jokaisen munan, mikä minun koriini laitettiin. Petronella hyväksyi vieraat munat ja istui niiden päällä kolme viikkoa, Sitten sen alta alkoi kuulua piipitystä ja munista oli kuoriutunut neljätoista keltaista untuvikkoa. Viidestoista muna oli tyhjä! Me olimme Pirkon kanssa sen tyhjentäneet! Meille oli tullut mieleen, että mitä mahtaisi äiti sanoa, jos siitä ei kanaa tulisi, kun ei sen sisällä mitään ollut. Teimme pienen reijän munan päihin ja minä imin sen tyhjäksi! (Älä yhtään sano "hyh", ei siinä silloin vielä kananpojan alkua ollut!) Toruihan äiti, kun sillä lailla pistimme Petronellaparan hautomaan tyhjää munaa. Kyllä meitä itseämmekin kadutti ruma temppumme, kun ajattelimme,että vielä yksi kaunis tipu olisi piipittänyt muiden joukossa. Petronella untuvikkoineen laitettiin pieneen häkkiin. Ei siksi, etteikö se olisi osannut perhettään hoitaa vapaanakin, vaan siksi, ettei taivaalla kaarteleva kanahaukka tai metsän laidassa hiipivä kettu pääsisi niitä saalistamaan. Äiti hienonsi keitetyn kananmunan kuorineen pikkutipujen ruuaksi ja antoi myös kauraryynejä niille. Vettä täynnä oleva lasipurkki kumottiin lautaselle. Siitä tuli vähitellen vettä , eivätkä tiput juodessaan kastuneet, eivätkä hukkuneet. Pikkutiput kasvoivat nopeasti, untuvikon keltainen väri katosi ja ruskean Petronellan lapsista tuli valkeita Leghorneja. Kun niille alkoi kasvaa heltta, huomattiin, että hyvin me Koiviston emännän kanssa olimme onnistuneet munien valinnassa. Meillä oli nyt 10 valkeata kanaa, mutta vain 4 kukkoa. Yksi niistä jätettiin kanatarhan valtiaaksi. Se sai nimen Napoleon Vornapotra. Yhden äiti paistoi herkulliseksi sunnuntairuuaksi ja kaksi isä myi. Siitä on isän tilikirjassa merkintä: 26/11 1946, kaksi kukkoa 280 mk. Ja ne kymmenen kanaa munivat monen monta munaa!

7. loka, 2014

Tulisivatpa punatulkut atrialle! Puu vieressä on haapa.

Syksy saapui.

Syksy tulee maailmaan
muuttolintuja mukanaan.
Puiden lehtiä, lätäköitä,
omenia ja pimeitä öitä
syksy antaa talvelle korissaan.

(Pia Perkiö)

Viime yönä 19/10, se tuli meillekin kuin salaa. Aamulla heräsimme tuulen huminaan ja sateen ropinaan. Onhan se jo vähän varoitellut, terveisiä lähetellyt muutaman yön pikkupakkasilla. Parina koleana päivänä, kun puhalsi kylmä pohjoistuuli, lähetti se kurkiaurat etelään. Samaan matkaan lähtivät hanhetkin. Västäräkit eivät enää keikutelleet pyrstöjään pihapolulla ja kadonneet olivat peipposet ja pääskytkin. "Tänne, tänne" jättivät meidät "syksyhyn ja pimeään." Lapissa jo lunta ja pakkasta on ollut pitkään, mutta täällä meillä on eletty aika leppoisia syyspäiviä. On ollut hyvä tehdä syystöitä ja korjata runsasta satoa. Luonto on tarjonnut parastaan. Kaikki keväiset omenankukat taisivat kehittyä hedelmiksi. Niin hurjan paljon niitä tuli. On tehty hilloa ja mehua, piirakoita ja paistoksia, eikä tunnu missään. Peurojen ruuaksikin jää. Metsässä kasvoi mahtava herkkutattisato. Harvassa ne täällä ovat olleet, mutta nyt oli sää niille otollinen ja sai ne tekemään "kukkiansa", itiöemiä metsän täyteen. Suppilovahverot jatkavat vielä, herkkuja metsässä riittää. Pihlajat ovat marjoja täynnä. Saavat talvilinnut ruokaansa. Talitintit kyllä jo käyvät ikkunan takana naputtelemassa, että etkö jo vie siitä koivunoksasta kukkapataasi pois ja tuo meidän ruoka-astiaamme tilalle. Närhillä on sadonkorjuu kesken. Monta viikkoa ne ovat ahkeroineet tammenterhoja kantaen pihan ja metsän väliä. Kovin on vaappuvaista menomatka. Pyrstö pystyssä lentävät kovin etupainoisen lastinsa kanssa, kun ovat ahtaneet kupunsa liian täyteen. Talveen pitää varautua niin luonnon kuin ihmisten. Viimeiset lehdet ovat varisemassa, puutkin ovat ottamassa talven vastaan. Viimeiset ruusunkukat ja syyskukkaset jatkavat kukkimista vielä siihen asti kun isompi pakkanen pakottaa nekin talvilepoon. Me ihmiset sytytämme kynttilöitä luomaan tunnelmaa pimeneviin iltoihin.

Lokakuu on , lotisee,
sataa, sataa ropisee.
Putosi jo syksyn lehti,
pimeäkin tulla ehti.
Tuvan nurkkaan lämpimään
mirri tuli kehräämään.

20. loka, 2014

Loyse Bugnet-ruusu kukkii vielä syksylläkin.

Orvokkini-Tummasilmä ei kylmää pelkää.

Eikös sitä talviruokintaa jo vois aloittaa? Mitä pahusta te pihtaatte?

Lapsuusmuistoja. Sikalassa.

Joulu on jo niin lähellä, että monella on käynyt mielessä, mistä taas hankkisi joulukinkun. Kaupasta se nykyisin usemmiten ostetaan. Emme tiedä, missä ovat ne possut elämänsä eläneet, joiden kohtaloksi tulee juhlistaa meidän joulupöytäämme. Ennen oli sekin asia toisin. Jokaisessa maalaistalossa oli muutama sika kasvamassa. Muutkin maaseudun eläjät pitivät sikaa. Varhaisimpina ja myös sota-aikoina kaupungeissakin monet, jos se suinkin oli mahdollista.
Emakkoja oli vain muutamilla ja karjut olivat vieläkin harvemmassa.

Haapasalon sikalassa röhki tavallisesti 2-4 sikaa. Muut siat myytiin teurastamoon, mutta yksi jätettiin omaan käyttöön teurastettavaksi. Ei niitä keskenkasvuisina tapettu, niin kuin nyt tehdään.Olivat ne silloin jo lähemmäs satakiloisia. Sen ajan kuluttajat olivat sitä tyytyväisimpiä, mitä paksumpi läskikerros lihassa oli! Arvo Heinonen pyydettiin lahtia tekemään. Hän oli maanviljelijä, joka sivutyönään kulki teurastajana. Isä ampui sian. Silloin en vielä saanut katsomassa olla, mutta sen jälkeen sain jo pienenä seurata päivän tapahtumia. Sika pistettiin ja veri valutettiin pois. Äidillä oli kiire liikuttaa verta, ettei se hyytyisi jäähtyessään. Arvo Heinonen ryhtyi kalttaamaan sikaa. Hän kaasi sen päälle kiehuvaa vettä ja kaapi vesikupin reunalla enimmät harjakset pois, sekä viimeisteli työnsä vielä kalttauspuukollaan. Arvo Heinonen oli mukava pappa. Hänellä oli aina jotakin puhuttavaa lastenkin kanssa. Vaikka tuttu sika nyt makasi kuolleena siinä, ei se niin pahalta tuntunut, kun yhdessä ihailimme, kuinka kaunis ja puhdas se kaltattuna oli. Sitten laitettiin kalikka sian kintereisiin ja se nostettiin takajaloistaan karjakeittiön kattoon riippumaan. Heinonen avasi sen mahan ja otti ensin suolet ulos. Isä ja äiti ottivat ne säkin päälle ja veivät tallin vajaan puhtaiden olkien päälle. Siellä he alkoivat kääntää niitä. Isä irrotti suolet niitä yhdistävästä rasvakudoksesta ja äiti alkoi kääntää niitä saman tien tuppeen niin, että puhdas ulkopuoli meni sisälle ja suolen sisus tuli pois. Sitten äiti pesi ne huolellisesti ja jätti kylmään veteen, johon oli laittanut suolaa. Seuraavina päivinä ne jälleen pestiin ja vesi vaihdettiin, kunnes ne olivat puhtaat, ulon haju oli niistä hävinnyt ja ne voitiin valmistaa makkaroiksi. Siihen meni noin viikko. Sian keuhkot, sydämen ja maksan äiti jauhoi lihamyllyssä ja suolasi. Ne vietiin kylmään kellariin, sekoitettiin ohrapuuron joukkoon ja suolet täytettiin sillä makkaroita tehtäessä. Kieli ja munuaiset keitettiin ja syötiin leikkeleinä pippurin ja suolan kanssa. Sian pään äiti keitti. Se hakattiin pieneksi ja puristettiin pää- eli prässisyltyksi. Vatsalihasta tehtiin rullasyltty, joka myös keitettiin. Ne säilytettiin pienessä sylttytiinussa miedommassa suolavedessä ja syötiin leikkeleinä seuraavien viikkojen aikana pippurin ja sinapin kera. Kun sika paloiteltiin, vietiin palat aitan suureen lihatiinuun. Keitettiin vahva suolalaukka, joka jäähtyneenä kaadettiin lihojen päälle. Siinä ne säilyivat hyvin. Toinen takakinkku paistettiin jouluksi. Toinen ja usein myös etukinkut palvattiin keväällä saunassa herkullisiksi kesäleikkeiksi. Muista paloista riitti aineksia niin läskisoosiin, herne- ja perunasoppaan kuin uunissa haudutettavaksi.

Kaikkien kiireidensä keskellä oli Heinosen papalla aikaa pestä sian virtsarakko ja puhaltaa se ilmaa täyteen minulle ilmapalloksi. Iloisena juoksin pihalla palloni kanssa. Ei minulla muuta ilmapalloa silloin ollut, tuskin muillakaan. Eivät ne tainneet siihen aikaan Raatalan tai muidenkaan maaseudun kauppojen valikoimiin kuulua! Ruokakin oli teurastuspäivänä tavallista parempaa. Sian sisällä olevan "pyylihan" äiti jauhoi ja valmisti lihapulliksi. Lihapullat olivat herkkua, jota vain harvoin saatiin. Jälkiruuaksi oli verilättyjä puolukkahillon kanssa. Teurastuspäivä oli oikeastaan ihan kiva päivä. Minulla oli pieni leikkipuhelin. Kun "soittelin" sillä, sanoi Heinosen pappa:" Soita sitten minulle, kun äiti tekee makkarat, niin minäkin tulen niitä maistamaan." Minä sanoin, ettei tällä mihinkään pääse, kun ei meillä oikeata puhelinta ole. "Soita vaan", sanoi Heinosen pappa, "kyllä minä kuulen!" Kun sitten äiti makkarat teki ja uunista alkoi tulla herkullista tuoksua, minä todella leikisti soitinkin. Eipä kulunut aikaakaan, kun näin Heinosen papan tulevan pyörällään meidän mäkeä ylös. Kun minä ihmettelin, kuinka hän oli soittoni kuullut, vastasi hän:"Tottakai minä kuulin, kun sinä kerran soitit!"

Tämä oli minun tarinani teurastuspäivästä. Juizekin siitä jutun teki. Ei minulla muuta häntä vastaan ollut, mutta sen laulun olisi saanut jättää tekemättä! Vielä taidetaan pitää joululauluna. On väärin, että huonosti käyttäytyvää ja rähjäistä ihmistä verrataan sikaan. Sika on siisti eläin, jos sillä vain on mahdollisuus siihen. Pesänsä se pitää puhtaana ja käy tarpeensa tekemässä karsinansa nurkkaan toisin kuin monet muut eläimet tai se "potkaa ja votkaa" ryystävä Juizen ihminen! Ottaahan se mielellään joskus savikylpyjä, mutta niinhän monet ihmisetkin ja ihan selvin päin! Hyvä on, että televisiossa ja radiossa on nappulat, joista saa "Sika"-laulun hiljennettyä heti, kun sen alkutahdit tunnistaa! Meille huumoria ymmärtämättömille tosikoille!

Mitenkähän olisi Suomen rakentaja- ja raivaajakansa raskaissa maatalous- tehdas- savotta-ym töissään jaksanut, jos ei sillä olisi ollut kesyä sikaa kotieläimenään? Olisikohan pystynyt pelkällä kasvisruualla nykyistä hyvinvointia aikaansaamaan?

ANJA 17.11.2014 17:45 Kiitos mukavasta tarinasta -- etenkin, kun niin lämpimästi muistelet Partapappaamme, jota itse tuskin muistan.

NUMMENTONKIJA 17.11.2014 18:42 Kiitos, Anja, itsellesi! Pappasi oli mukava mies ja aina valmis auttamaan. Muistelen häntä lämmöllä.

AIMARII 09.11.2014 16:44 Hyvin kerroit. Kyllä minäkin sian teurastuspäivän kotonani muistan. Minua pelotti sian puolesta. Itkettikin.

NUMMENTONKIJA 09.11.2014 20:01 Oli kai Heinosen papan ansiota, ettei minua pelottanut, eikä itkettänytkään. Ja vanhempieni. Tapahtuma kuului maalaistalon elämänmenoon. Kiitos sinulle komment.

Lokakuun "kukkia."

Sienet koristavat vanhan pihakoivun rungonpalaa, jonka jätimme muistoksi pihalle. Pian ne ovat tehneet tehtävänsä ja koivu palaa luonnon kiertokulkuun.

"Nasulassa nasulasten on niin lysti olla."

Entisinä aikoina oli sikoja kaikissa maalaistaloissa. Emakkoja pidettiin vain muutamissa. Kun tiedettiin sian jossakin olevan poikimassa, käytiin porsaat tilaamassa jo hyvissä ajoin. Kauppansa tekivätkin. Eikä aina kaikille riittänytkään. Pappani kertoi juttua raatalalaisisännistä, jotka olivat eläneet joskus 1800-luvulla, Jerusta ja Nakosta. Nako meni eräästä talosta porsasta kysymään. Emäntä valitti, ettei enää ole kuin yksi possu ja senkin on Jeru tilannut. "Mitäs Jeru porsaal tekee," sanoi Nako "tapo hää sen mennävuatisenki?" Emäntä antoi porsaan Nakolle, kun kerran Jeru niin huonosti oli edellisenkin pitänyt. Oli Jeru sen tappanutkin, mutta vasta siaksi kasvatettuaan. Vähän uudempi juttu on, kun Hilma-mammalta, minun anopiltani, tuli eräs naapurin isäntä porsaita kysymään. Hilma sanoi, ettei possuja enää ollut, olisi pitänyt tilata etukäteen. Naapuri, karjalaismies vastasi: "Mistäs mie etukätteen tiiän, konsa voin possun ottaa, kun en tiiä, konsa on ruokoo, konsa rahhoo."

Kun 1950-luvulla porsaiden hinta kovin nousi, päättivät minun vanhempani jättää sian poikimaan. Sian tiineysaika on 3 kk, 3 vk ja 3 päivää. (Voi sen päivissäkin laskea ja kai lasketaankin!) Kun sian porsimisaika lähestyi, kysyivät isä ja äiti. jotka eivät ennen olleet sikaa porsittaneet, neuvoa Arvo Heinoselta. (Hän oli teurastustyönsä ohella myös kylän itseoppinut "eläinlääkäri", jota tavattiin pyytää apuun vaikeissa poikimisissa ja muissa navetan ongelmissa.) Oli näet tiedossa, että sika joskus on kiukkuinen ja voi vaikka syödä possunsa. Arvo Heinonen neuvoi antamaan emakolle paljon piimää ja leseitä, että sen maha pysyy kunnossa. Jos sille tulee ummetusta, se voi saada kuumetta ja voi houreissaan syödäkin possunsa. Vanhempani kysyivät myös, onko parempi laittaa emakko porsitushäkkiin, vai antaa olla vapaana karsinassaan. Heinonen vastasi, että jos tilaa on, voi sen pitää vapaanakin. Pitää vain lyödä puomit seinien viereen, etteivät porsaat jää puristuksiin sian ja seinän väliin sian makuulle mennessä. Näillä neuvoilla meillä valmistuttiin ottamaan vastaan ensimmäiset pienet porsaat. Kun h-hetki lähestyi, huomasi sen äitisikakin. Sepä alkoi kovasti touhuta! Kantoi pahnojansa ja järjesteli niitä: teki pesää, johon sitten asettui makuulle, kun possuja alkoi maailmaan putkahdella. Kaikki meni hyvin. Porsaita tuli vain 9, mutta ne olivat isoja ja virkeitä ja niille riitti ruokaa. Oli talvi ja pakkanen kiristyi. Lämpölamppuja ei vielä silloin ollut käytössä. Isä teki possuille laatikon, joka vielä vuorattiin vanhalla täkillä. Sinne possut menivät nukkumaan. Kun niille tuli nälkä, tulivat ne emoltaan ruokaa pyytämään. Emakko asettui kyljelleen ja alkoi hiljaa röhkiä, maitoa alkoi tulla ja possut imivät kilvan. Ne muuttuivat pulleiksi ja tyytyväisiksi. Kun ne olivat syöneet, menivät ne emonsa kärsän eteen ja ihan selvästi kiittivätkin ruuastaan! Eivät ne mitään opetusta tarvinneet! Kun niille tuli hätä, niin heti ensimmäisellä kerralla ne osasivat mennä siihen nurkkaan, jonka emo oli vessakseen valinnut. Ne olivat lystikkään näköisiä, kun ne kovin totisena tekivät tarpeensa ja sitten taas juoksivat nahistelemaan keskenänsä. Istuin monta kertaa karsinassa possuja ihailemassa ja kehumassa emakolle, kuinka kauniita sen lapset ovat. Ajattelin, ettei kauniimpia eläinlapsia olekaan kuin sian lapset, (ellei sitten karitsa, varsa, vasikka, kissanpoika....) Sanonta kuuluu: " on kaunis kuin sika pienenä." Kun seurasin äiti-emakkoa, kuinka se katseli lapsiaan pienillä sian silmillään ihaillen ja hellästi, oli sekin kaunis, vaikka jo iso olikin.

Se oli hyvä äiti ja teki monet pahnueet. Joskus tuli paljon porsaita. Kerran niitä oli 20 kpl. Joukossa oli kuolleina syntyneitä ja liian pieniä "pesänpahikoiksi" sanottuja, jotka eivät jaksaneet jäädä elämään. Se on aivan luonnollista , isoista pahnueista kuolee aina muutama, vaikka hoito olisi kuinka huolellista tahansa. Sialla on nisiä 14-16, jokaisen possun pitäisi saada oma ja kilpailu on kova. Hoitajalle se tietää lisätyötä, kun pitää jakaa porsaat kahtia ja käydä vaihtamassa joukko valillä, että kaikki saavat ruokansa. Lisäruokaa ne myös tarvitsevat. Jos toisellakin sialla on pahnue samaan aikaan ja possuja vähemmän, voi sille antaa "ottolapsia", se hyväksyy nekin.

Kun tämä meidän ensimmäinen emakkomme viimeisen kerran astutettiin, oli kevään "isonveden" aika. Kydön talo, jossa pidettiin karjua, oli parempaa tietä pitkin 10 km päässä. Pienempää sivutietä mennessä matka lyheni puoleen. Isä jo ennakoi, että matkasta tulisi vaikea ja pyysi naapuria, Toivo Heinosta avukseen. Miehet lähtivät varhain aamukahun aikaan ja menomatka sujuikin hyvin. Asiakin tuli toimitettua. Keväinen aurinko ehti kuitenkin nousta. Se alkoi sulattaa hankea, täytti ojat ja korkeaksi jäänyt rekitie pehmeni. Kotimatkalla tien reuna petti, reki kaatui ja sika häkkeineen putosi ojaan. Toivoilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä lähes kainaloitaan myöten hyiseen veteen ja pelastaa emakko hukkumasta. Läheisestä talosta he saivat kuivat vaatteet, mutta sikaparka paleli senkin ajan. Kotona isä antoi sille lämmikkeeksi aimo viinaryypyn, eikä se sitten kipeäksi tullutkaan. Kovin alakuloinen se kyllä oli monta päivää. Tiineeksi se ei tullut. Täällä oli tapana sanoa, että jos reki kaatuu, sika varmasti tiinehtyy, mutta ei sitä kai sentään saisi uittaa! Se pääsi sitten "sikojen taivaan pahnoille" ja yksi sen tyttäristä jätettiin sukua jatkamaan.

Meillä pidettiin yhtä tai kahta emakkoa 1960-luvulle saakka. Porsaita kasvatettiin itse niin monta kuin mahtui ja ylimääräiset myytiin muille. Oli emakko joskus porsitushäkissäkin ja hyvin se siinä viihtyi. Olihan sillä aina possut ympärillään, eikä se vapaanakaan ollessaan paljoa liikkunut, kaukalolla kävi ja "vessanurkassaan", muuten oli makuulla. Hoitajien vain piti huolehtia siisteydestä silloin , kun se häkissä oli. Luulen melkein, että se oli tyytyväinen häkissä ollessaan! Vapaana karsinassa se maate mennessään piti aika ärhäkän, joka tarkoitti, että menkää lapset sivummalle! Kuitenkin joskus kävi niin, että porsas oli jäänyt alle ja tukehtunut. Tällaisten vahinkojen välttämiseksi porsitushäkit oli keksitty.

Aika muuttui. Ns. rakennemuutos teki tuloaan. Maataloudessa tuli kannattamattomaksi hoitaa kaikenlaisia eläimiä. Erikoistuttiin, toiset pitivät lehmiä, toiset sikoja tai kanoja. Meidänkin sikala tyhjeni, mutta sitten sinne tehtiin tila neljälle lehmälle.

Nyt puhaltavat taas uudet tuulet! Eikä meinaa tällainen vanha Nummentonkija enää perässä pysyä! Se siitä sitten!

Martti-enoni äestämässä 1920-luvun loppupuolella.

"Juokse sinä, humma..."

Siitä asti, kun ihmisen onnistui vapaana juoksevasta villihevosesta kesyttää kotieläin, on se ollut hänen kumppaninsa niin matkojen teossa kuin töissäkin. Ei se siinä osassa ole helpolla päässyt. Se on joutunut vetämään raskaita kuormia ja kuljettamaan ohjastajaansa pitkiä matkoja. Vuosisatojen aikana se on joutunut mukaan ihmisten välisiin sotiinkin. Voitonparaateissa se on kantanut selässään voittajakuninkaita ja sotapäälliköitä. Viimeisissä sodissa, joihin Suomi joutui puolustaessaan itsenäisyyttään vihollista vastaan, olivat hevoset suuressa osassa. Ne vetivät tykit ja muut aseet tiettömissä korvissa etulinjaan, ruuat sotilaille, haavoittuneet sidontapaikoille ja kaatuneet viimeiselle kotimatkalleen. Ne kantoivat sissiä tiedusteluretkille vihollisen selustaan ja ne toivat odotetut kirjeet kotirintamalta sodan melskeissä taisteleville joukoille. Ilman hevosten osuutta ei Suomi varmaankaan olisi voinut säilyttää itsenäisyyttään. Näissä sodissa kuoli 22 249 ja haavoittui 110 090 sankarihevosta v.1939 olleesta 386 094 hevosesta, sekä sotavuosina kasvaneista nuorista varsoista. Ne olivat maatilojen hevosia, jotka oli lain määräyksestä luovutettava sotatöihin. Osa oli armeijan omia hevosia. (Tieto: Ilmari Ojala. Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945. Kannattaa lukea!)

Minun lapsuudessani ja nuoruudessani ei olisi voitu tulla maataloissa toimeen ilman hevosia. Isoissa taloissa niitä oli useitakin, mutta pienemmissäkin mieluiten kaksi. Oli töitä, joissa tarvittiin hevosparia vetämässä raskaita kuormia, tai kyntötöissä. Kellä vain yksi hevonen oli, joutui näihin töihin lainaamaan toisen naapurilta. Hevoset vetivät keväisin muokkaus-ja kylvökoneitä, kesäisin niittokoneita. Ne veivät heinä- ja viljakuormat latoihin ja talvella rehut niistä eläimille ja lannan navetan takaa pattereihin seuraavan kesän "kesämaalle." Syksyisin ne vetivät kyntöauraa monta viikkoa. (1800-luvun härät olivat jääneet jo historiaan kätevämmän hevosen ne sivuuttaessa). Hevosilla vietiin maidot meijeriin, viljasäkit myllyyn ja tehtiin kauppamatkat, kun raskaampaa tavaraa oltiin ostamassa. Talvisin ne vetivät halkokuormat ja tukit metsästä ja ehkä sahalle asti. Linjaardirattailla ajeltiin kihlamarkkinoille, kuulutuksille ja vihillekin. (Ei nyt minun nuoruudessani enää!) Hevosella vietiin vainajakin arkussaan kirkolle, hevonen oli surusaatossakin etummaisena. Hevoset olivat mukana ihmisten kaikissa elämänvaiheissa. Autoja oli vähän, eikä niillä talvisin mitään tekoa ollutkaan, sillä lumi tukki tiet. Vasta 1950-luvun loppupuolella Raatalan sivutiet saatiin pysymään talvet auki. Aiemmin vain tie keskikylästä kirkolle ja Saloon pyrittiin pitämään avoinna. Arkiasioilla käytiin matalilla maitoreillä, tai rattailla, töissä olivat käytössä parireet ja sontareet. Oli kivirekikin, jolla hevoset vetivät kivet pelloilta, tai peruskivet uusille rakennuksille. Pääsivät hevoset joskus kevyempiäkin kuormia vetämään. Silloin ne valjastettiin kirkkoreen tai linjaarlirattaiden eteen. Virkeästi ne vetivät kevyttä kuormaa kirkkoon, tai sukulaisvierailuille kauemmaksi. Kirkonmäellä ne sidottiin puomiin, tai kyläpaikassa johonkin vajaan, heitettiin heiniä eteen ja loimi selkään. Kotimatkakin sujui sukkelasti, kun oli hevosella jo kotitalliin kiire. (Kuusjoen kirkonmäellä on vielä hevospuomi tallella. Paikka on kyllä niin ahtaaksi käynyt, ettei siihen hevonen ilman rekeäkään mahtuisi. Hienoa perinteen kunnioittamista sen säilyttäminen kuitenkin on. Myös entisen Raatalan osuuskaupan pihalla hevospuomi on säilytetty. ) Lapsuuden ihania muistoja ovat rekiretket sukulaisiin kauemmaksi. Fällyjen alla reessä oli kiva istua, kun ajettiin halki lumisen metsän, jonka puiden oksilla kimaltelivat lumitähdet. Kauniilla säällä oli matkalle lähdetty.

Hevoset olivat isännille ja muullekin talonväelle myös ystäviä. Hyvin kohdeltu eläin oli kiintynyt kotiväkeensä, se oli aina uskollinen toveri. Moni isäntä taisi itkeä hiljaiset ja kyyneleettömät itkunsa hevosensa kaulaa vastaan, kun oli surua, tai vastoinkäymistä kohdannut. Ikävää oli, kun jossain hevonen joutui isäntänsä pahat tuulet, raivonkin purkaukset kärsimään. Humalahurjan hevosella oli kova osa. Joutuivat joskus sivullisetkin väliin menemään, kun eläinparkaa kaltoin kohdeltiin.

Meidän hevoset.

Esko ja Unto olivat hevoset, joita minä en muista, mutta joista isä ja pappa puhuivat kuin ne olisivat olleet ihmisiä. Esko oli pitänyt antaa sotaan, eikä se sieltä enää kotitalliinsa palannut. Unto taas oli vanhuuttaan poistettu. Virkku oli Arvid-papan, äidinisän hevonen. Kun Arvid-pappa v.1939 kuoli, tuli heidän talonsakin myytäväksi ja siellä pidettiin irtaimiston huutokauppa. Äidistäni tuntui pahalta antaa jo vanha, perhettä kauan palvellut hevonen vieraille ja siksi isä huusi sen meille. Virkku oli minua kyydinnyt jo ennen, kun siitä isän hevonen tuli. Äiti oli käynyt minut Salossa synnyttämässä. Kotiin tulimme ensin Jooseppi Vainion linja-autossa, mutta viimeiset 5 km. tulin komeasti fällyjen alla Virkun reessä Sakari-enoni ohjastaessa. Virkku oli valkoinen hevonen, ainoa siihen aikaan Raatalassa. Tunnen vieläkin joskus oloni aivan "kuninkaalliseksi", kun ajattelen tätä ensimmäistä kotimatkaani! Virkku vanheni, tuli sairaaksi ja se piti lopettaa heinäk. 1943. Istuimme pihanurmella itkemässä, äiti, minä, Pirkko ja Annikki (serkkujani), kun teurasauto vei Virkun ja häipyi näköpiiristä. Emme enää koskaan saisi seurata isän kotiintuloa Virkun kanssa meijeri- tai myllymatkoilta . Sen tulon oli nähnyt jo kaukaa ja erottanut valkean värin vuoksi muista hevosista.Nopsa oli Kivisillan hevonen. Kivisilta oli Aino-tätini ja Niku-sedän talo parin kilometrin päässä. Nopsakin olisi joutunut sotaan, ellei sitä olisi tarvittu meilläkin. Nopsan kuljettamisesta talojen välillä tuli Jouko-serkulleni mieluinen tehtävä. Hän sai ratsastaa Nopsan kanssa matkaa tehdessään. Kun hän joutui jalkamieheksi, pisti hän juoksuksi. Pappa katseli ikkunasta, kun tyttärenpoika meni mäkeä alas ruskeat kintut vilkkuen ja päivitteli:"Pistelee se sitten vikkelään..." Nopsa oli tamma ja isä teetti sillä kaksi varsaa. Kun ensimmäinen varsa syntyi, oli kesä. Isä oli laittanut tarhan vajaan paljon olkia ja siellä oli Nopsan hyvä varsoa. Aikaisin eräänä aamuna hän herätti minut katsomaan vastasyntynyttä. Tarhan veräjältä me seurasimme, kun pieni hevosenlapsi otti ensiaskeleitaan honteloilla jaloillaan. Sitten se meni tamman taakse ja vain sen jalat näkyivät emon vatsan alta. "Sen jalat vilkkuu", sanoin isälle. "Niinpä vilkkuvatkin", vastasi isä, "mitäs jos annettaisi sille nimeksi Vilkku." Kun Nopsa taas tuli "suartilleen", kiimaan, vietiin se oriin luo (hevosen astutus toukok. -44 maksoi 600 mk) ja tämän reissun seurauksena syntyi toinen orivarsa, Tommi, joka leikattiin, kuten Vilkkukin. (Varsan leikkaus kesäk.-47 maksoi 1900 mk.) Nopsa oli rauhallinen hevonen, mutta sen pojista tuli jotenkin liian rajuja. Nikolai Kivisilta sanoi, että ne perivät sen isä-oriiltaan. Pahoja ne eivät olleet. Minusta tuntui, että Tommi, joka jäi kotiin, halusi olla oikein hyvä ja siksi veti niin innokkaasti, että oli aina parinsa edellä. Isän oli vaikea tehdä töitä epätasaisen parin kanssa. Vilkku myytiin isän serkulle, Erkki Lahtomaalle. Siitä on isän tilikirjassa merkintä: 28/7-45 Varsa Rintalaan 45 000 mk.Sattui niin, että Rintala oli Kalervon (josta aikanaan tuli minun mieheni) kotitalon naapuri. He tekivät paljon töitä yhdessä ja Kalervokin joutui usein Vilkun ohjaksiin. Samanlainen hosuja se oli ollut kuin Tommikin. Olisikohan niillä ollut paremmin taipumuksia ravihommiin, kuin tavallisiksi työhevosiksi? 28/7-43 on isä kirjoittanut tilikirjaansa: Varsa Iloniemestä, 34 500mk. Silloin meille tuotiin Lento, ruuna, josta tuli uskollinen työtoveri 23 vuodeksi. Kun viimeinen hevonen v.-66 lähti Haapasalosta, oli tuo lähtijä Lento. Hevoset oli silloin poistettu melkein kaikista naapureistakin. Peltolan Viljo vain joskus nähtiin ajavan ohi rattaillaan tai reellään. Sitten hevonen oli vuosiin niin harvinainen näky, että lehmätkin laitumellaan seurasivat pellon viertä, kun semmoinen kummajainen sattui tiellä kulkemaan. Hevosia ei enää maataloustöissä tarvittu. Eivät ne kuitenkaan kokonaan kadonneet. Tytöt innostuivat ratsastuksesta, pojat ja miehet raveista. Aikamoista vedonlyönti-rahapeliäkin raviradoilla käydään. Taitaa pitää paikkansa sanonta: "Toto tuo, toto vie, maanviljelys on onnenkauppaa." Maamiehen ennen niin välttämättömästä työtoverista, ystävästä ja kulkuvälineestä tuli harrastus-ja huvitteluväline. Ratsastustalleja ja raviratoja on perustettu paljon. Hevosia käytetään kuntoutuksessa ja matkailualalla. Monille hevosista on nyt tullut työ ja ammatti. Kerrotaan, että jo 15 000 henkilöä on saanut työtä hevosalalla. Näin jalo eläin edelleen säilyy ihmisten toverina ja ystävänä. Hyvä niin!

(Albumeitani selaillessani luulin, ettei niistä löydy ainuttakaan kuvaa hevosista. Löytyi kuitenkin ja ihan Virkusta! Pieni ja jo uutena huonolaatuinen, enkä sitä suurennettuna paremmaksi saanut. Laitan sen tänne silti. Kuva on 1920-luvulla otettu.)

23. helmi, 2015

Nukkeruusun syksyistä ruskaa.

Tänään sitä pitäisi tulla. Niin ovat sään ennustajat koko aamupäivän luvanneet tänne Lounais-Suomeenkin. Harvinainen luonnonilmiö lumi onkin viimeisen vuoden aikana täällä ollut. Kun viimeksi piti talven aika olla, saimme sentin, pari joskus, mutta sitten se taas suli pois. Sen enempää ei taida nytkään tulla, mutta toivottavasti Jouluksi ja siitä eteenpäin saamme pitkästä aikaa ihailla huurteisia puita ja hohtavia hankia ihan livenä, eikä vain pohjoissuomen ihanissa luontokuvissa. Aurinko on kovin piilotellut, mutta kyllä se siellä taivaalla edelleen on! Viime sunnuntaina hetkeksi kurkisti pilvien lomasta. Monta viikkoa on ollut tasaisen harmaata ja pimeää. Valittamista tästä syksystä ei silti kellään liene. On ollut lämmintä ja poutaa. Hyvä oli tehdä syystöitä. Kohta jo viimeiset sokerijuurikkaat saadaan ajaa tehtaalle. Sää ei ole haitannut rakennustöitä. Pihat ja puutarhat on ehditty siivota ja suojata talven varalle. Muutama viluinen orvokki vielä sinnittelee kukkapenkin laidalla. Jotkin jouluruusuista luulevat kasvavansa eteläisessä Euroopassa ja ovat puhjenneet kukkaan, mutta muut kukat nukkuvat talviuntaan odottaen uutta kevättä. Huonekasvit jatkavat kukintaansa vielä. Pimeät päivät koettelevat niitäkin. Nekin näyttävät tavallista aikaisemmin lopettavan kukkimisen. Meillä on kuitenkin syys- ja joulukukkia, jotka vasta nyt pimeään aikaan puhkeavat kotejamme piristämään. Kukkakauppiaat tapaavat nykyisin laittaa kimppuihin erikoisempiakin leikkokukkia. Viereisen kuvan "kiemuratörön" sai Pauli viime talvena Annikka-serkultaan. Istutin sen ruukkuun ja se alkoi kasvaa. Nyt se menee vimmatusti kattoa kohti. Pitäisi saada nämäkin oksat kiemuraan, ettei tulisi katto heti vastaan, mutta ne taitaisivat katketa. Se lienee jokin bampulaji. Mukava veitikka takakamarin ikkunan edessä! Nyt tulee alas jotain valkoista, taitaa räntää olla.

Kello on 13.37.

Kattotöitä

Ei pidä päätä huimata!

Ensimmäinen pelti kiinni, tästä se alkaa.

"Vähiin käy, ennen kuin loppuu."

Vanhan navetan uusi katto.

Maalaistaloissa on aina korjattavaa. Meidän 85 v. vanha navettamme kaipasi uutta kattoa. 50-luvulla tehty tiilikatto oli alkanut murentua. Meidän isännät päättivät syystyönänsä uusia katon. Ilmat suosivat katontekijöitä. Sehän ei aina ole itsestään selvää! Vanha loru kertoo: "Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene, syksyllä on suuret tuulet, kevähällä vettä paljon." Tänä syksynä homma sujui ihan hyvin. Ei se aivan pieni urakka ollut. Tällinkien teossakin kului pari päivää, vaikka eivät ne ihan täydelliset olleet. (Äiti- Nummentonkija pelkäsi tosi kovin poikiensa putoavan!) Vanha tiilikatto oli purettava. Sen ja vielä vanhemman pärekaton välistä oli siivottava vuosikymmenten kuluessa kertynyt konto. Vanhaa rimoitusta uusittava ja vasta sitten pääsi levittämään aluskatetta. Kun sitten uusia peltejä päästiin laittamaan, oltiinkin jo voiton puolella. Edellä on kuvasarja tästä syksyn kattourakasta.

Lapsuusmuistoja. Jouluostoksilla.

Minun pienenä ollessani ei lapsilla rahaa ollut. Minulle ei annettu mitään "viikkorahaa", tuskin muillekaan. Töissä me olimme vanhempien kanssa voimiemme mukaan, mutta ei meille siitä palkkaa maksettu. Jos joku antoi lantin, laitoin sen kiireesti säästölippaaseeni. En rahaa tarvinnutkaan. Jos minut kauppaan lähetettiin, niin silloin sain rahaa maksamista varten. Ei raha siis aivan vierasta ollut meille maaseudun lapsillekaan. Vaatteet meille tehtiin kotona. Elettiin sota- ja sen jälkeistä pula-aikaa. Kankaita sai vain kansanhuollon luvalla, eikä lupaa saanut helpolla. Lasten vaatteet tehtiinkin vanhempien pieniksi käyneistä pukimista. Koulumatkoilla poikkesimme joskus kylän kauppoihin. Ei siellä juuri mitään ollut, jota olisimme halunneet. Ei ollut makeisia, mutta "puuron kastiketta" oli. Se oli vaaleanpunaista jauhetta, joka maistui makealta. Jos joku oli saanut rahaa, osti hän pussin sitä. Ystävät kokoontuivat hänen ympärilleen, kastoivat sormensa jauheeseen ja nuolivat puhtaaksi niin monta kertaa, kun pussissa makeata riitti. Pyysin minäkin kerran isältä rahaa puuronkastiketta varten, kun tahdoin vuorostani tarjota. Olinhan hyvin ahkerasti toisten pusseihin sormeani painanut! Joulun alla sain pienen summan joululahjojen ostoa varten. Tein ostoksiani Raatalan Osuuskaupassa. Pappalle ostin saippuan, tulitikkupuntin ja Jymy-askin (piipputupakkaa).Äidille löysin kaksi kaunista punaista kynttilää. Ne olivat ihan oikean näköisiä, mutta puuta ne olivat. Ei siihen aikaan oikeita kynttilöitä saanut. Isän lahja oli ostamatta ja pohdin kovin, mitä hänelle keksisin. Näin hyllyllä henkselit ja muistin, että isän henkselit olivat jo kovin kuluneet. Päätin ostaa henkselit. "Osuuskaupan Unto", myymälänhoitaja oli itse minua "palvelemassa". Ostokseni käärittiin pakettiin ja oli maksun aika. Rahani eivät riittäneetkään, kun ne henkselit maksoivat liian paljon. Unto sanoi, että voit sinä ne ottaa, kyllä isä ne sitten maksaa! Tyytyväisenä lähdin kotiin. Viisi kilometriä on pitkä matka. Siinä ehtii ajatella asioita. Minua alkoi kovasti kaduttaa. Olin tehnyt velkaa! Kotiin tulinkin sitten haikeasti itkien ja katuen velkakauppaani. Ei minulle vihaisia oltu. Isä sanoi, että syy oli hänen, kun niin turhan vähän rahaa oli antanut ja että kyllä hän velkani maksaa. Hän kertoi ihan erikoisesti toivoneensa joulupukilta henkseleitä ja tarvitsi niitä välttämättä! Kaikki oli hyvin taas. Hiukan minua suretti se, että isä nyt jo tuli tietäneeksi, mitä joululahjaksi saisi. Kun sitten aattoilta tuli ja paketteja avattiin, poistui sekin murhe. Eihän isä ollut niitä ennen nähnyt ja ne olivat todella kauniit. Isä sanoikin, ettei ollut niin kauniita henkseleitä uskonut olemassa olevankaan! Mahtaako tästä lapsuuden kokemuksesta johtua, että olen aina kovasti pelännyt velan ottamista? Olisi varmaan joskus ollut eduksi vähän riskiäkin ottaa! Kalervo, mieheni sanoikin, että me olemme polkeneet paikoillamme, kun äiti on niin kovasti pelännyt "30-luvun lamaa"!

12. joulu, 2014

Joka säästää saadessansa...

Lippaan muilla sivuilla lukee: Perhe pellon kuokkii, pelto perheen ruokkii. Ei maaten markat kasva. Vähän päivässä, paljon vuodessa. Miero raskas, raskahampi nälkä. Kaikki rahan käsittävät, vaan ei puoletkaan pidätä.

Joulumuisto.

Täältä voit vielä katsella kesän 2014 kukkia.

Onnea tulevana vuonna 2015.

Meristä kaunein
on vielä purjehtimatta.
Lapsista kaunein
on vielä kehdossaan.
Päivistä kauneimmat
ovat vielä elämättä.
Sanoista kaunein
jonka haluan sinulle sanoa,
se on vielä sanomatta.

(Nazim Hikmet)

KIITOS KULUNEESTA VUODESTA! ILOISTA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA! MENESTYSTÄ KAIKISSA TOIMISSANNE, HYVÄT BLOGISSANI VIERAILLEET!

Etusivu, Nummentonkija

Etusivu, Haapasalo