Haapasalo 2018
Vuosi 2018 on alkanut.
Katso taaksepäin kiitoksella.
Katso eteenpäin luottavaisella mielellä.
Katso ylös uskossa.
Katso ympärillesi rakkaudella.
Onnea ja menestystä jokaiseen päivään!
Kotimetsässä.
Maailmankaikkeus laajenee, sen ovat tähtitieteilijät varmaksi havainneet. Minä taas olen huomannut, että kotimetsänikin on alkanut laajeta! Noin 4 ha suuruiseksi se on mitattu. Alkaa pihan laidasta ja jatkuu vain yhdeltä sivultaan isompaan metsään yhtyen. Kun lapsena uskalsin pihalta lähteä tutkimusmatkalle metsän puolelle, ei ollut pelkoa eksymisestä. Kotimetsä oli aidattu, sillä 1950-luvun puoliväliin asti lehmät saivat peltolaitumen ohella käydä metsässäkin. Ne olivat onnellisia lehmiä. Minun tehtäväni oli hakea ne sieltä lypsytarhaan. Aamuisen ne jo odottivat tarhan veräjällä, mutta iltaisin ei niillä kiirettä ollut. Usein sain kiertää koko metsän. Kärpäsiä ja paarmoja pakoon ne usein olivat menneet kaikkein tiheimpään kuusikkoon ja olivat siellä niin hiljaa kuin lehmä vain osaa. Kuljin kesäisin paljain jaloin. Jalkapohjani olivat neulasista karaistuneet ja käärmeitä en ole koskaan pelännyt. Hyppelin mättäältä mättäälle. Välillä pysähdyin kuuntelemaan. Kun karja oli lähellä, jokin ynähdys tai vaimea kettingin kilahdus paljasti "herrasväen" ja sain komentaa sen lypsymatkalle. Laiskasti ne lähtivät kohti tarhaa. Janokin oli tullut. Metsässä on kaksi pientä lampea, kaivettua "saviprunnia". Sinne sitten jompaan kumpaan suunnattiin. Kärsivällisesti oli odotettava, kunnes "lehmärouvat" olivat juoneet. Kaikilla ei ollut lupa yhtä aikaa hörppiä, arvojärjestys oli pidettävä. Lopulta voitiin matkaa jatkaa. Kun tarhaan ehdittiin, kesti lypsykin kauan, Käsin silloin lypsettiin. Paljon oli työtä 50-luvulla, kun koneita oli vähemmän. Kiirettä ei silti ollut, sillä silloin puuttuivat ne nykyajan laitteet, jotka meiltä nyt aikaa "riistävät." Ei ollut televisiota, joten ei tarvetta "maajussinmorsiantamiljonääriksihaluta". Ei nettiä surffaktavaksi ja fagebookista ei kukaan untakaan nähnyt. Auto oli vain harvoilla. Kirkonkylän rientoihin , tai vieläkin pidemmälle ei huristeltu. Polkupyörät meillä olivat. Sillä vielä iltapuhteella ehti naapurikylään, tai oman kylän nuorten kokoontumisiin. Aiemmin ei kannattanut mennäkään, samat olivat ilta-askareet toisillakin.
Paljon on aikaa kulunut ja monia muutoksia elämänmenoon tullut, mutta kotimetsä on minulla vielä. Ennen leveät lehmipolut ovat umpeen kasvaneet, mutta peurat ovat tallanneet kapeampia polkujaan. Silloin tiheät kuusikot ovat nyt tukkipuita ja uudet nuoret puut kasvaneet silloisten vanhojen puiden tilalle. Vanhaksi on tullut entinen paimentyttökin. Vielä kuitenkin metsään mielii. Silloin, kauan sitten, tammikuussa jo latuja pitkin suksilla sujahtelin. Nyt ei meillä vieläkään lunta ole. Kävelysauvat ovat hyvä apu. Ei niin helposti risuihin kompastu ja liukkaan kallion sammalissakin on turvallisempi astuskella. Kovin kepeästi ei jalka nouse, mutta sehän vain siitä johtuu, kun pitää saappaissa kulkea! Maa on jäässä . Siellä, täällä vielä jäätynyt suppilovahvero , muutama rusko-orakaskin näkyy. Tammikuussa! Saavat peurat suupalan. Meillä sieniä jo pakastimessa paljon. Koko syksyn koottuja. Suunnittelen, mistä teen ladun sitten ,kun tai jos lunta saamme. Tuosta puiden välistä on hyvä mennä. Peuran polku on kapea, mutta mahtuu siitä. Tuossa maa viettää, siitä saa kivan liu`un. Isompaa mäkeä en uskaltaisi laskeakaan. Kun koko metsän kierrän, niin kelpo reitti siitä tulee. Jos lyhyeltä tuntuu, voin sen useampaan kertaan kiertää. Kotimetsä on laajentunut! Oli aika, kun se ei riittänyt. Kuinka se niin kutistuikin? Äkkiä läpi sen ja isompiin metsiin, kauaksi, teki mieleni. Nyt en niihin enää kaipaa. Kotimetsästä latuni aina alkoivat ja sinne päättyivät niistä isommistakin. Olen onnekas, kun minulla on kotimetsäni.
Laturetkellä 25/2 1968. 50 v. sitten.
Kuinka sattuikaan, että juuri tänä päivänä, 25/2 1968, tasan 50 v. sitten, olin mukana "suuressa seikkailussa". Laurin hiihdossa, Salon kaupungin ja sen ympäryskuntien (nykyisen Salon) suurella laturetkellä. Siitä kauniista, sunnuntaisesta talvipäivästä aion nyt kertoa.
Täällä Lounais-Suomessa on viime vuosina ollut melkein lumettomia talvia. Nyt me saimme vähän lunta tännekin ja latuja on yritetty tehdä. 1960-70-luvuilla ei lumesta puutetta ollut. Joka paikkakunnalla oli kuntolatuja, joilla ahkerasti hiihdettiin. Salon seudulle hiihdettiin iso latuverkosto, jonka keskus Salon kaupunki oli.Kerran talvessa järjestettiin Laurin hiihto-tapahtuma latu-asemineen. Silloin lähtivät sadat ihmiset suksille. Jokainen oman kulmakuntansa lähtöpaikasta ja sitten niin pitkälle kuin voimat riittivät ja päivän aikana ehti.
Minä olin jo monena talvena haikeana katsellut hiihtäjien menoa. Lapseni olivat pieniä silloin, eikä äidin sopinut heitä pitkäksi päiväksi jättää. Toisinaan latu meni eteläpuolella meidän pellolla, toisinaan taas metsästä pohjoisen suunnalta. Suksien suihke kuului melkein tupaan asti! Lapset varttuivat ja tuli minunkin vuoroni vihdoin. Nousimme ylös jo varhain aamuyöllä ruokkimaan ja lypsämään lehmät, että ehdimme mukaan ladulle , jolla ensimmäiset menijät jo suihkivat. Siihen aikaan ei oltu kai latukoneita vielä keksittykään. Ladut olivat hiihtäen tehtyjä, eivät ne kovin leveitä väyliä olleet varsinkaan metsämailla. Emme halunneet hiihtäjiä vastaan mennä, kun ei joka paikassa väistääkään voinut. Päätimme hiihtää lähtöpaikkaamme Kauhan koululle pellon kautta. Lunta oli paljon, eikä hanki kantanut. Pohjaan asti upposi. Kilometrin matka se vaan oli, mutta ihan jo läkähdyin siinä "möksätessä". Mietin, että mitähän tästä tulee, kun jo ennen alkua väsyn? Kun sitten mukaan olimme ilmoittautuneet ja oikealle ladulle päästiin, niin keveästihän se alku sujui. Sattui tulemaan samaan aikaan ystäväpariskuntamme, Irma ja Leo, jotka olivat jo yhden välin hiihtäneet. Yhtä matkaa jatkoimme. Heinäsuon koululle ehdimme miltei lennossa ja pian jo Vaskion Kuttilaan. Siellä jo kahvi maistui. Oli myös päätettävä reitistä. Salakalliolle hiihtäessä olisi lyhyempi reitti, mutta Märyyn mentäessä matkasta tulisi aika lailla pidempi. Ei vielä päivä ollut puolessakaan ja voimia vaikka kuinka. Nummen koululle vaan! (Ajatuksissani mietin, että voisihan sitä Hajalankin mutkan tehda! Enpä ääneen sanonut.) Aika pian Kuttilan koululta lähdettyämme tuli vastaan Halikonjoen ylitys. Jyrkkä kuin mikä, siinä ns. Sahan ahteen vieressä. Ei minun "suksihuoltoni" ollut kovin hyvin onnistunut. Siteetkin tuppasivat haarakäynnissä irtoamaan. Toki olin siihen varautunut ja naruvirityksellä varmistanut, etteivät karkuun päässeet. Siinä ne sivussa kulkivat, kun jalan möksäsin mäkeä ylös! Kun vaan ei tämmöisiä enää vastaan tulisi, toivoin. Mukavasti päästiin Märynummelle. Loppumatka oli alamäkeä lasketella. Siellä tarjottiin hernekeittoa. Se kuului retken hintaan ja tottahan söimme ison lautasellisen. Alamäen jälkeen oli ylämäkeä, kun lähdimme kohti Salakalliota. Taisi tasamaatakin välissä olla, mutta vähän tuntui, että nousua oli koko matka. Salakalliolla tarjoiltiin hernekeittoa taas. Irma, joka on "taloustarkkaperiaatteennainen" oli sitä mieltä, että syötävä on , kun kerran maksettukin on. Minun täytyi jättää, vaikka rahallista tappiota kärsinkin.Tuntui edellinenkin annos jo kiertävän (oli suolatontakin ollut). Taas lähdettiin hiihtämään kohti Raatalan koulua. Hiukan jo alkoi jaloissa tuntua matkan teko. Miehet menivät menojaan, minä jouduin vähän hidastamaan, sillä Irma alkoi väsyä. Minä painoin silloin 52 kiloa, Irmalla oli painoa 10 kg enemmän. Siitä hän sai aiheen puolustautua :"Et sääkään noin kovaa pääsis, jos sulla olis 10 kg reppu selässäs". Ja mitä vielä, ei minulta sääliä irronnut: "Papusoppa sun vattassas painaa, noi muutamat kilot vaan lihasvoimaa lisää." Tosi syy väsymykseen oli, että hän oli jo viimeisellä latuosuudella, 40 km latua takanaan. Ehdimme Halikon ja Kuusjoen rajamaiden ison metsäalueen, "Helvetin korven" vanhaan kuusimetsään, sen pohjoisreunan jyrkkään laskuun. Kun sitä katselin, niin ajattelin, että jos tuo olisi alkumatkasta vastaan tullut, niin en uskaltaisi. Nyt alamäki tuntui helpotukselta. Latu vei sik sak`ia vasemmalle, nopea käännös oikealle, käännös vasemmalle, käännös oikealle..... Siitä vain annoin mennä. Mutkissa vauhti hiljeni, latu vei sukset oikeaan suuntaan ja tuota pikaa jo ehdimme Impolan kylän pelloille. Vielä oli Kuusjoen jokiuoma ylitettävä. Loivasti toista rinnettä alas ja vinosti toista ylös . Pysyivät suksenikin jaloissa. Raatalan koululla hyvästelimme Irman ja Leon. Meillä oli viimeinen osuus jäljellä. Siitä en paljon muista, sillä nyt oli minun vuoroni väsyä. Tuttuja peltoja ne olivat, eipä niissä katsomista. Kauhan koulussa saimme sitten kunniakirjamme. Keittäjä- Lahja hämmensi herkullista velliä. Olimme jo pahasti ilta-askareilta myöhässä. Kotona ei olisi aikaa edes kahvin keittoon. Lahjan velli oli hyvään tarpeeseen. Viimeinen kilometri kotiin, nyt latua pitkin, jossa ei muita hiihtäjiä enää näkynyt. Kotona äkkiä navettavaatteet ylle ja töihin. Meidän päivämme ei ollut loppunut vielä. Isäni oli antanut lehmille rehut, meille jäi vain lypsyhommat. Kun ne oli tehty, en vieläkään kahvin keittoon alkanut. Oli kaikki jäsenet niin puutuneet. Tuumasin Kalervolle, että eikö se ole niin, että juomarikin ottaa sen "krapularyypyn" pahaan vointiinsa? Mitäs, jos mentäisi se tavallinen metsälenkki vielä, ties vaikka notkistuisi. Oli mulla kiltti mies, kun tohonkin hullutukseen suostui. Se 3 kilometrin lenkki tehtiin. Auttoiko "krapularyyppy? Ei auttanut. Kokonainen viikko meni palautumiseen, ennen kuin seuraavan kerran suksille nousin. Olihan siinä tullut tehtyä aika vähäisen valmentautumisen pohjalta lähes 50 km päivälenkki.
25. helmi, 2018
Muisto 50 vuoden takaa.
Iloista ja onnellista pääsiäistä!
Sammalleimut olivat kovasti Ritarin mieleen.
Ritari poikkesi lentomatkallaan
meidänkin pihalla.
Iloista juhannusta!
Iloista juhannusta.
Kukkarunsautta.
Punakanelipuu kukkii.
Kotipihan pienet omenat.
Kotipihan pienet omenat ovat jo hyvää vauhtia kasvamassa. Satoa on taas tulossa paljon, mikäli ei mitään tuhoa satu. Pihlajanmarjakoiden armeijaa pelkään, sillä vaikka pihlajat kauniisti kukkivat, ei niihin marjoja tullut. Silloin koit tulevat omeniin, vaikka omenat niille hätäruokaa ovatkin.
Omenapuiden kukinta keväällä oli hurmaava, huikea, ihan käsittämättömän kaunis! Niin meillä kuin muuallakin. Kun kävelin puutarhassani mehiläisten, kimalaisten ja muiden pölyttäjien surinaa kuunnellen, tuli mieleeni ensimmäinen kevät, kun huomasin kukkivat omenapuut. Oli kevät 1939. Olin kolme ja puolivuotias. Silloinkin puut kukkivat runsaasti. Sen näkee valokuvistakin, vaikka siihen aikaan otetut ovat mustavalkoisia. Meillä oli puita paljon ja ne olivat isoja. Olin ihmeissäni, kun suuret puut olivat valkoisina kukkasista. Sitten ne alkoivat "sataa lunta". Maa tuli valkeaksi terälehdistä. Minusta se oli surullista. Äiti ja isä lohduttivat, että kyllä ne taas ensi keväänä kukkivat. Jäin odottamaan uutta kevättä. Kylmän, pitkän talven aikana omenapuut unohtuivat, mutta kun lumi alkoi sulaa, muistin ne taas. Kukkia ei tullutkaan, ei tullut lehtiäkään. Puut seisoivat paljain rungoin. Talven hirmupakkaset olivat ne tappaneet, niin kuin suurimman osan Suomen omenapuista. Viisi puuta meillä sailyi, mutta eivät kukkineet nekään. Sitten isä ja pappa ottivat sahan ja alkoivat kaataa niitä. Minä en sitä ymmärtänyt. Kerrottiin, että olin kiltti lapsi, mutta silloin kyllä kiukuttelin. Itsekin muistan, kuinka vihainen olin. Olin aivan varma, että jos niitä ei kaadettaisi, ne varmaan seuraavana keväänä taas kukkisivat.
Tuli uusia keväitä. Säilyneet puut kukkivat jälleen. Uusiakin puita istutettiin. Joka kevät ne ovat kukkineet. Joskus vähemmän, joskus taas valtoimenaan, niin kuin tänä vuonnakin. Vuosikymmeniä on kulunut. Olen saanut nähdä omenapuiden kukkivan ja aina se on ollut kevään kohokohta. Aina yhtä puhtaan valkoisina ottavat omenapuut alkavan kesän vastaan. Minä vaan olen tullut vanhaksi näinä vuosikymmeninä. Keväätkin vähenevät. Suuresti kiitollinen saa olla jokaisesta keväästä, jolloin vielä saa nähdä kukkivat omenapuut!
Tältä kesältä se on ohi jo. Puut kasvattavat raakileitaan.
Omenoita tulossa.
"On kesä mennyt..."
Kesä 2018 ,vaikka pitkä olikin, on nyt jäämässä muistojen joukkoon. Alkoihan se jo toukokuussa todella lämpöisin päivin. Eipä tainnut tulla vilu kellekään. Toisille hellettä riitti liiaksi asti. Me eläkeikäiset saimme vapaasti valita varjoisen paikan ja laiskotella, uida, tai suihkutella. Toista se oli heillä, jotka joutuivat töissään ahkeroimaan niillä yli 30-n asteen helteillä. Nummentonkija tykkäsi kauniista kesästä, mutta kukkani eivät niinkään. Viikkoja kestänyt yhtä mittainen helle oli liikaa niillekin. Ehkä olisi pitänyt kastella enemmän, mutta ei sekään oikein tuntunut auttavan. Ruusujen kukatkin kuivuivat kastelusta huolimatta ihan ennen aikojaan. Kuivuus vaivasi viljapeltoja. Monin paikoin tuli täysi kato. Jos ei, niin sato jäi vähäiseksi. Oli niitäkin kasveja, jotka lämpimästä pitivät ja joita ei kuivuus kiusannut. Perunat kasvoivat isoiksi ja hyvän makuisiksi. Aikamoisia mötiköitä näyttävät myös aumoissaan tehtaalle vientiä odottavat sokerijuurikkaatkin olevan. Kuivaa heinää saatiin korjattua vihreänä ja hyväntuoksuisena, vaikka vähemmän. Ehkä meidän kesämme saldo oli kuitenkin kohtalainen. Jospa olisimme voineet varastoida sen edellisen vuoden -17 sademääristä osan tälle kesälle, olisimme saaneet elää ihan mahtavan kesän. Vielä, jos olisi voinut takautuvasti palauttaa muutamia lämpöasteita sille edelliselle, olisi meillä ollut kaksi mahtavaa kesää! Ihan niin viisas ei ihminen sentään ole! Paljon oli hyviä hetkiä viime kesässämme, Siitä pitää kiitollinen olla. Viisi kuukautta saimme siitä nauttia ja sitten jatkaa kauniissa syksyssä. Kuin juhlan kunniaksi pukeutui luonto harvinaiseen loistoon täällä Etelä-Suomessakin. Aurinkoisina syyspäivinä hehkuivat puut ja pensaat punaisin, keltaisin ja oranssin sävyissä. Kun lehdet varisivat, olivat ne vielä maassakin kauniita vihreillä nurmikoilla, kunnes alkoivat ruskettua. Nyt on aika laittaa haravat heilumaan ja pihat talvikuntoon. Sitten iloisin mielin lunta ja talvea odottamaan.
Syksyn 2018 ruskaa.
Mennyttä kesää muistellen...
Niin kului kesä muistojen joukkoon. Nopeasti vierähti, vaikka pitkä oli. Omille paikoilleen pihan ja puutarhan kukkaset nousivat. Ihan samanlaisina "muistivat" kukkansa kehittää. Nummentonkija niitä filmasi ja samanlaisia kuvia sai kuin edellisinäkin kesinä. Kiirettä piti, kun helteessä nuput niin äkkiä kehittyivät, että olisi voinut kukintakin ohi mennä. Ja joskus menikin! Laitoin niistä muutamia uudelle sivulle, joka löytyy klikkaamalla: Kesän 2018 kukkia.
19. marras, 2018
Kesä 2018 vielä muistoissa.
Jouluna 2018.
Taas kosketti ruutua ikkunan
tutun jouluenkekin siipi.
Taas äänetön henkäys taivahan
läpi seinän sisälle hiipi.
Rauhallista ja hyvää joulua.
Hyvää uutta vuotta 2019.
Lisää kesän 2018 kukkia.