Blogi 2015
Talvi tulee maailmaan.
Talvi tulee maailmaan
lumisateita mukanaan.
Liukumäkiä, hiihtolatuja,
takkapuita ja iltasatuja
talvi tuo keväälle korissaan.
- Pia Perkiö -
Talvi on todella tullut Suomenniemelle. Lapissa ovat saaneet kokea hirmupakkasia ja lunta heillä taitaa olla jo kylliksi asti. Jopa täällä maan lounaisessa kolkassa on nyt valkeata. Kuvani lumitaakka, joka painoi puita ja pensaita maahan, katkaisikin niitä, on aikoja sitten sulanut. Ihan mustaksi tuli maa, mutta uutta lunta saimme tilalle ja vettä taas vuorostaan. Jälleen ennustetaan pohjoisempaan lisää lunta ja meille vettä. Kuinkahan talven käy? Voittaako se lopultakin? Sitä kovin toivon! Olisi silloin talvella jotain antamista "korissaan" meille salonseutulaisillekin.
Ihanan, valkean joulun saimme viettää jälleen kerran ja pitkästä aikaa. Siitä olen kiitollinen Hänelle, joka "Säät ja ilmat säätää."
Auringonpaistetta odotellessa.
Kauan on aurinko piileskellyt pilvien takana. Eihän se kaukana ole. Vain pari kilometriä kun pääsisimme ylöspäin, niin siellä se loistaisi jo muutaman tunnin päivässä. Lumi, jota muualle Suomeen on tuprutellut monien mielestä aivan tarpeeksi, on kovin vähissä meillä. Eivät vesisateet ihan tyystin sitä sulattaneet, mutta mukava olisi saada vähän lisää. Voisi jo hakea suksetkin kesäsäilöstään esiin ja kokeilla, josko niillä matkaa tehden saisi latua aikaan. Ovat ne siellä säilössä kauan olleetkin, kun viime talvena ei lunta ollut tätäkään vertaa. Uusi lumi peittäisi tuulen tuomat risut ja roskat , sekä peltojen sänget. Eiköhän sitä vielä tulekin! Talvi on vasta alussa. Ehkä me vielä voihkimme kinosten keskelläkin. Pakkasta jo vähän on, mutta aurinko piilottelee yhä. Laitan sen kukat pimeän päivän piristeeksi, jospa niiden avulla saisin sen härnättyä esiin! Kuvan olen itse ottanut, mutta kukkien kasvattaja emännöi naapurissa kukkapeltonsa takana.
Idänunikoita kesällä 2010.
Kivellä istuva Maksi on jo siirtynyt "kissojen taivaaseen."
Vähän aikaa ja taas ne kukkivat!
Iloista Ystävänpäivää!
Tahdon olla ystäväsi, muista mua aina, jos et aina muistaisi, niin edes lauantaina.
Jo olisi kevyempi matkaa tehdä, neljään kertaan hiihdettyä.
Latua, latua!
Ladun varren näkymiä.
Laskiaisiloja.
Ratiriti ralla, tuli talvihalla,
kuuraparta,tuiskutukka,
lumiviitta, harmaasukka.
Ratiriti, ralla, semmoinen on halla.
Monen auringottoman, suojaisen, lähes tihkusateisen viikon jälkeen saimme mekin täällä Lounais-Suomessa kauniin, talvisen laskiaisen. Pakkasta on muutama aste, aamuisin lähes kymmenen. Iltapäivien upea auringonpaistekaan ei ole sulattanut lauhan sään aikaan alentunutta lumipeitettä. Kiva naapurinisäntä hurautti moottorikelkalla pitkin peltoja ja joku hyvä kikka oli mukanaan, kun kelkanjäljen keskelle muodostui mainio latu. Toki sen hiihtäjät oitis huomasivat. Ihan meidän ikkunan altakin latu menee. Hän on huomannut, että vanha Nummentonkijakin mielellään suksien päällä viihtyy. Hankikin jo pitää, suksien tie on vapaa ja selvä, minne vain hiihtäjä mielii. Kyllä nyt kelpaa laskiaista liukua! Pitää ottaa ilo irti näistä päivistä, kun säätiedottajat jälleen loppuviikoksi tänne suojaa lupaavat , jopa vesisadetta.
Tämän helmikuun alkupäivinä, kun aamuisin oli aste, pari pakkasen puolella, päätti Nummentonkija ryhtyä "latukoneeksi". Paikallislehtemme, Salkkarin tekstiviestipalstalla käydään joka syksy ankaraa polemiikkia, jonka aiheena on, että kaupungin pitää hankkia latukone (että ihmiset pääsisivät hiihtämään!). Toiset pitävät niin kallista investointia turhana, kun rahapula muutenkin kovasti vaivaa. Latua kun aina taakse jää, jos suksilla matkaa tekee! Aihe aina loppuu siihen, kun ei lunta tulekaan. Edellistalvena ei lainkaan ja kauan sitä piti tänävuonnakin odottaa. (Tekstaripalstalla siirrytään käsittelemään koirankakkakokkareita, tai joidenkin mielestä liian aamuvirkkuja naapureita askareissaan.) No, ei se latukone, vaikka hankittaisiinkin, tänne "laitakaupungille" Raatalan perukoille tulisi. Itse täällä pitää latunsa tehdä (tai kiva naapuri tekee). Nummentonkija lähti metsäpellon laitaan ladun tekoon ja siitä on muutama kuva ylempänä. Sainkin jonkinlaisen väylän tehdyksi, kunnes ilma muuttui suojaiseksi. Suksiin tarttui hirmuiset tilsat, pakko ne oli kantamalla kotiin tuoda. Seinän vierustalla saivat tarpeettomina seistä , ne kun ovat tervatut puusukset, joilla aion loppuikäni hiihdellä. Mutta vain pakkasella!
Ratiriti ralla, hyvin teki halla:
saavat lapset lasketella,
luistella ja lauleskella.
Ratiriti ralla, kiitoksia, halla!
16. helmi, 2015
Pihanäkymä 17/3 2015.
Eipä kestänyt kauan luminen talvi tänä vuonnakaan. Eipä uskoisi tätä kuvaa katsoessa, että hetken hankikin kannatti!
Takatalvi, vai?
Miiau! Maaliskuu nyt on, ei silloin takatalvia. Vähän vaan pakkasta ja koleaa. Nyt tulee vettä taas ja on koleaa. Parempi pysyä tuvassa ja peiton alla.
Iloista Pääsiäistä ja onnellista kevään odotusta!
Pääsiäisliljat kukkivat pian jo ulkonakin.
Krookuksia 8/4 2015.
Keväisiä ajatuksia.
Kevät tulee maailmaan
valkovuokkoja mukanaan
omenankukkia, tuomen tuoksua,
peipon laulua, illan valoa
kevät antaa kesälle korissaan.
Pia Perkiö.
Olemme jälleen saaneet uuden kevään. Oikeastaan se on ollut vallalla jo pitkään täällä lounaisessa Suomessa. Pohjoisessa vielä hiihdellään hangilla, mutta eiköhän pitkät, valoisat päivät pian sulata lumen ja luonto siellä ottaa kiinni meidän etumatkamme. Ensimmäiset kukat, lumikellot ja leskenlehdet innostuivat puhkeamaan heti lumen sulattua jo maaliskuussa, meillä 16/3. Pian ne saivat seuraa sinivuokoista, skilloista, kevät- ja talventähdistä ja monista muista keväisistä tulijoista. Sain usein kuulla kysymyksen:"Joko sinulla krookukset kukkivat?" Kukkivathan ne, mutta teki mieli kysyä, että etkö niitä muita huomaa? Krookukset ovat niin suuria ja ihania, siksi kai ne huomataan. Kyllä minäkin niistä pidän. Kovin pienen ajan ne kukkivat. Luonto on tainnut antaa niille siksi komeat kukat, että pölyttäjät huomaisivat ne niinä muutamina päivinä, kun ne kukkapenkkejämme koristavat. Ja ne huomaavat! Joka kevät täytyy ihmetellä kimalaisten, mehiläisten ja muiden kukissa vierailevien kykyä löytää heti se ensimmäinenkin lumikello. Meillä ihmisillä on jo monet laitteet pitää yhteyttä toisiimme vaikka maapallon toiselle laidalle, mutta meitä pienemmät ahertajat taitavat olla vielä taitavampia. Millainenhan "netti" niillä käytössään onkaan?
Lumikellot, krookukset ja monet muut ensimmäisistä ovat jo kuihtuneet ja niiden tilalle noussut uusia ihanuuksia. Valkovuokkoja, narsisseja, tulppaaneja, kevätvuohenjuuria.......joka päivä tuo tullessaan uutta ihailtavaa. Muuttolinnut palailevät etelänmatkoiltaan. Sepelkyyhky, toukomettinen huhuilee, rastailla on kovaäänisin touhu, mutta kyllä peiponlaulukin silti kuuluu. Västäräkki keikuttaa pyrstöään pihanurmella. Varmaan käkikin pian kukkuu ja pääskyset palaavat. Peltojen painanteissa seisovissa vesilammikoissa odottavat joutsenet pohjoisten kotivesiensä sulamista. Aikaisemmin en ollut joutsenia luonnossa nähnyt, mutta nyt, noin viimeisen kymmenen vuoden aikana, ne joka kevät pysähtyvät täällä pelloilla.
Kylvöajan pitäisi olla kiihkeimmillään, mutta sade keskeytti sen. Vain muutamat ehtivät aloittaa kuivemmilla pelloillaan, kaikki eivät vielä ollenkaan. Nyt odotellaan jo poutapäiviä hartaasti. Tuleehan niitä, on aina ennenkin tullut ja aurinko kuivattaa äkkiä sen, minkä sade kastelee.
Iloista ja ihanaa kevään aikaa kaikille niin etelässä kuin pohjoisessa!
"Kevät tulee maailmaan."
6. touko, 2015
Turkestanin tulppaanit ja balkaninvuokot.
Jo kukkivat tulppaanitkin.
Kevätvuohenjuuri ( Doronicum orientale)
on kevään ensimmäisiä perennoja. Se on kestävä, terve ja vaivaton hoidettava. Iloisen pirteä väriläiskä sateisenakin päivänä.
Parvitulppaani, (Tulipa tarda.)
Tardan kukat aukeavat vain aurinkoisella ilmalla. Kimalaisen täytyy pitää kiirettä, että ehtii käydä joka kukassa.
Keltavuokko (Anemone ranunculoides).
Sinivuokot ovat jo kukkineet, ensimmäiset valkovuokotkin kuihtuneet, nyt on keltavuokkojen aika. Viidestä pienestä juurinystyrästä sain sen kasvamaan meilläkin. Olen siitä kovin iloinen!
Mustikan kukat, pienet ja punaiset
Heleänä Helluntaina 2015,
kukkivat punaiset tulppaanit keltaisten kukkien keralla.
Voikukan kirje.
Hyvät ihmiset!
Terveisiä täältä pihanurmelta!
Minä olen Voikukka Taraxacum offigenale. Kirjoitan teille nyt ensimmäistä kertaa. Lähetän oikein kuvanikin, jos kaikki eivät tunne minua. Jotkut sanovat, että muistutan hiukan aurinkoa. Siitä minä olen kovin mielissäni, sillä minä rakastan aurinkoa koko pienellä kukansydämelläni. Pilvisenä päivänä suljen terälehteni ja nukun siihen asti, kun aurinko taas tulee näkyviin. Me kaikki , koko Voikukkien suku, loistamme kilpaa auringolle. Me tahdomme täyttää pihat, pellot ja ojien pientareet. Jotkut urheimmat meistä uskaltautuvat jopa kaupunkeihin. Sielläkin he yrittävät kaunistaa kolkkoja katukivien koloja. Kaikki lapset pitävät minusta ja te aikuisetkin silloin, kun olitte lapsia. Te solmitte minusta seppeleitä päähänne. Kun kukkani kuihtui ja siitä tuli hauska hahtuvapallo, puhalsitte siemeneni ilmaan ja teitä nauratti kovasti. Minäkin tykkäsin kovin, kun annoitte vauhtia siemenlapsilleni ja ne pääsivät lentämään pitkälle, niin kuin oli tarkoituskin. Ikäväkseni olen huomannut, että aikuisina te lakkaatte pitämästä minusta ja alatte kiusaamaan kaikin tavoin. Te työnnätte sellaista pörisevää vehjettä, toisilla on oikein iso, iso traktori ja niillä te katkotte kukkani juuri silloin, kun ne ovat kauneimmillaan. Teidän insinöörinne ovat keksineet ihan minun tuhoamisekseni tarkoitetun raudan, jolle kiskotte juurenikin ylös. Nummentonkijallakin on sellainen. Jos eksymme hänen kukkamailleen,hän kaivaa meidät ylös. Hänkin, vaikka välillä sanoo pikkuaurinkoikseen. Ei niihin kukka-ja vihannesmaihin kai pitäisi mennä, mutta ei aina malta, kun niissä on niin muhevaa multaa. Niin ja siemenet lentävät mihin sattuvat, minkäs niille voi. Kaikkein pahinta on myrkky, joka tekee meidät kovin kipeiksi ja tappaa lopuksi. On minulla ystäviäkin. He tekevät kukistani hienoa viiniä ja silpovat lehtiäni salaatteihinsa. Minussa ei myrkkyä ole. Sukunimeni offigenale juuri tarkoittaa sitä, että olen syötävä kasvi. Minä olen helppohoitoinen! Puutarhalehdet ja monet puutarhurit hokevat yhtenään nykyisin, että puutarhan pitäisi olla helppohoitoinen. Minä olen, miksen sitten kelpaa? Kyllä minä arvaan , että jos minut pitäisi tilata jostain Hollannista, peittää talveksi pakkaspeitolla, tai havuilla ainakin ja silti paleltuisin lumettomina talvina, niin sitten kelpaisin. Jos minä siis olisin vaikeahoitoinen! Sitten te kyselisitte keväisin toisiltanne, että miten sinun voikukkasi selvisi talven yli. En minä millään ymmärrä teitä ihmisiä. Siksi tämän kirjeenkin kirjoitin.
En minä kaunaa kanna. Vaikka vähän surulliseksi välillä tulen, unohdan sen pian. Aika pian, kun olette ajaneet kukkani matalaksi sillä kamalalla traktorillanne, nostan nuppuni ylös. Sitten taas nauran auringolle ja olen iloinen, kun kuulen minua kutsuttavan pikkuauringoksi.
Kevätterveisin, Voikukka.
30. touko, 2015
Voikukalla oli asiaa!
Rinne muuttaa muotoaan.
Kivikkorinteeni valtaavat ensiksi keväisin sinililjat, scillat. Silloin rinteessä "velloo scillameri"! (Kuva siitä sivulla Kevätkukkia 2015.) Kun kukat kuihtuvat, jäävät vielä korkeammaksi kasvavat naatit, eivätkä ne kovin kauniita ole ja muuttuvat kuihtuessaan vieläkin rumemmiksi.Tulppaanit kyllä pärjäävät niiden kanssa, mutta muut kukat kärsivät liiasta ahtaudesta. Siksi olen jo monena keväänä ihan ronskisti repinyt naatit pois. Sipulikukkien naatit pitäisi jättää leikkaamatta, että sipuli saisi ravinteet niistä talteen. Scillat eivät näytä repimisestä kärsivän. Sipulit jäävät maahan ja jos muutama mukaan tulee, niin niitä riittää. Ne lisääntyvät vuosi vuodelta nurmikollakin, vaikka sitä koko kesä leikataan. Kuva yläpuolella on otettu tulppaanien aikaan "scillahävitysoperaation" jälkeen. Näyttäisi siinä muutakin kitkettävää olevan ja olen minä kitkenytkin! En vaan tahdo enää pärjätä tämän 50-vuotisen rinteeni kanssa. Kaikenlaisia ruohoja on sinne pesiytynyt, ei juolavehnää onneksi sentään. Kielot ja ahomansikat ovat myös levinneet sinne. Kielo on sitkeä kasvi, sen juuret ulottuvat syvälle. Jos sen on penkkiinsä istuttanut, vaikea sitä on enää pois häätää. Kaunis se on ja hyväntuoksuinen. Syksyisin sen lehtiin tulee toisinaan kaunis, kellertävä ruska. Repimisestä sekään ei juuri ole "moksiskaan".
Kivikkorinne toukokuussa.
Kielot ja mansikat ovat levinneet rinteeseen. Kaikki pienet, valkeat kukat kehittyvät herkullisiksi ahomansikoiksi. Enhän minä niitä malta pois kitkeä!
Patjarikko (Saxifraga).
Patjarikko on kaunis keväinen maanpeitekasvi. Pienestä alusta se leviää nopeasti. Se kukkii samaan aikaan sammalleimujen kanssa touko-kesäkuun vaihteessa täällä Etelä-Suomessa. Vähän se on sammalleimua vaikeampi hoidettava, kun rikkaruohoja pääsee kasvamaan sen joukkoon. Silloin on parasta ottaa ylös koko kasvusto ja istuttaa puhdistettuun maahan uudestaan. Pian se leviää uudestaan entistä kauniimpana.
Monet puutarhurit ovat hyvin tarkkoja siitä, että heidän kasviensa värit ja muodot sopivat yhteen. Kyllähän näkymä silloin onkin sopusointuinen ja kaunis. Meillä kaikilla taitaa olla värejä, joista erikoisesti pidämme. Joillakin on "inhokkivärikin", jota ei missään nimessä halua pihalleen. Olen huomannut, että jotkut eivät pidä keltaisesta. Miksi ihmeessä? Keltainen on kevään väri. Monet kevään luonnonkukatkin ovat keltaisia. Mikä sen paremmin sopisikaan keväisen hennon vihreän pariksi. Syksyllä taas, kun päivät lyhenevät, tuovat kultapallot ja piiskut ym. kuin auringonvaloa pimeneviin päiviin. Muutamille taas kirkas punainen on väri, josta eivät pidä. Heille sopivat vain pinkki, liila ja valkoinen. Hienostunut ympäristö siitä värivalinnasta syntyykin. Mutta minä tykkään punaisesta! Kirkkaan, hehkuvan punaisia ovat kauneimmat ruusut, pionit, unikot ja monet muut. Punainen on rakkauden väri. Minä pidän kaikista väreistä ja kaikkia niitä pihalleni tahdon. Valkoista myös, se kirkastaa muut. Siniset, punaiset ja keltaiset kaikkine sävyineen pääsevät oikeuksiinsa vasta, kun valkoista on niiden lähellä. Minulla onkin sen vuoksi kirjava piha, oikea "metsäpellon piennar", kaukana kaikesta hienona pidetystä! Kun saan uuden kukan, katson ensin, mistä löydän tyhjän paikan ja onko se sopiva tulokkaalle. Väriä ei niin tule ajateltua. Luonnonvaraiset kasvit eivät "riitele" koskaan, mutta jalostetuissa puutarhakasveissa on usein niin kirkas väri, että jos ne kukkivat yhtä aikaa, eivät värit aina sovikaan yhteen. Onkos sillä niin väliä? Eiväthän ne ikuisia ole. Kukkivat aikansa ja kuihtuvat pois. Pakkokos meidän on niitä yhtä aikaa katsella? Ihaillaan kumpaakin erikseen! Sovussa ne siinä kukkivat, vaikka ihmiset sanovat niiden "riitelevän". Ei maailman, kukkapenkinkään, tarvitse täydellinen olla. Kun vain me ihmiset osaisimme sovussa elää.
(Nyt kirjoitan sellaista, että pelkään jonkun pahastuvan, anteeksi siksi etukäteen). Kun tätä nykyistä puutarhamuotia katselen, ihmettelen. Pihalle kannetaan kaiken maailman läkkiastioita. Romurautaa, mitä ruosteisempaa, sen parempi. Muuta roinaa, mitä nurkista löytyy. Vanhoja lehmänkaulimia ripustetaan omenapuun oksille ja johonkin nurkkaan sykkyrä piikkilankaa (luonnoneläinten satimeksi). Minun mielestäni muutama "vääränvärinen" kukkapuska ei sitä sen enempää rumenna! Sunnuntai kolme viikkoa sitten oli yksi tämän kesän harvoista lämpimistä poutapäivistä. Puutarhaihmiset kautta Suomen vierailivat niiden, jotka olivat antaneet luvan tutustua pihoihinsa ja puutarhoihinsa, aikaansaannoksiin tutustumassa. Me suuntasimme ensin Salon Pertteliin Ilolan puutarhaan. Suurella alueella oli laaja puulajipuisto monine harvinaisine puineen ja pensaineen. Alppiruusuja ja atzaleoita kasvoi sadoittain, ehkä tuhansittain. Suurin osa oli jo ehtinyt kukkia, mutta siellä, täällä vielä täydessä loistossaan. Oli myös alue, jossa kasvoi suokasveja tupasvilloineen ja suopursuineen. Leveät käytävät johtivat louhikkoiseen kalliopuutarhaan. Se oli vielä uusi ja istutetut kasvit pieniä, mutta kuvitella saattoi, kuinka upea se muutaman vuoden kuluttua olisi. Olin myös huomaavinani vielä keskeneräisen koski-putous-aiheen, josta aikanaan vesi kohisten ryöppyäisi alas alueen keskellä olevaan lampeen, Oikeammin järveen, jonka saarissa vesilinnut pesisivät. Päätin, että tänne pitää tulla uudelleen muutaman vuoden kuluttua.
Hyvällekin kasvien tuntijalle riitti pohdittavaa runsaassa lajikekokoelmassa. Ilolan puutarhasta jatkoimme Muurlaan, Koivulan puutarhaan. Jyrkästi Ylisjärven rantaan laskevassa rinteessä kasvoi kymmeniä omenapuita. Pihalla jo muutamat ruusut ja kärhöt aloittelivat kukintaansa, mutta niiden paras aika oli vielä edessä. Monet kukkaistutukset ympäröivät pergolaa, sekä uima-allasta, johon talon väen on kiva pulahtaa pihan sivun savusaunasta. Kukkien takana piilossa oli huolellisesti hoidettu hyötytarha, jossa vihannekset, mansikat ja yrtit kasvoivat. Uusia perunoitakin oli jo syöty pitkä vaonpätkä.
Koivulassa kului pitkä tovi. Olin siellä jo toista kertaa, mutta luulisin, että "ei kaksi kolmannetta!" Päivä alkoi kallistua iltaan. Enää emme voineet jatkaa muualle. Nykyisen Salon alueella oli vielä neljä muuta "avointa" puutarhaa. Niihin pitää tutustua tulevina kesinä. Ehti kukkaan kesän ensimmäisenä ruusuna. Kirjoitan nyt, sunnuntaina, yhtenä tämän sadekesän monista "syksyisistä" päivistä. Kaikki ruusuni kukkivat , tai ovat jo kukkineet. Kaikki ovat sadetta saaneet, kastella ei ole tarvinnut. Kukinta vain kärsii, kun lähes joka päivä on satanut. Talvi oli ruusuille hyvä. Keväällä ne lähtivät nopeasti kasvamaan kokoa, olivat terveitä, eikä tuholaisiakaan näkynyt. Kaikkiin pensaisiin tuli valtavasti nuppuja. Tulossa oli mahtava "ruusukesä". Malttamattomana odotin ensimmäisten nuppujen puhkeamista kukkaan. Kameran kanssa tietenkin! Aina, kun aurinkoista oli, loistivat ruusujen kukat pirteinä, sateella nuokkuivat alakuloisesti maata kohti. Jo pimpinellaruusutkin kärsivät liiasta vedestä, kukat ja nuput tahtoivat ruskettua ennen aikojaan ja kukinta jäi lyhyeksi. Samoin kävi myöhemmin kukkiville pensaille. Plena kukki tänä vuonna juuri juhannuksena, niin kuin juhannusruusun pitäisikin, useinhan se ehtii kukkaan jo aikaisemmin. Se ei meillä kuitenkaan ollut ensimmäinen. Linnanmäen kaunotar aukaisi valkean kukkansa jo 13/6. 2013 istuttamani pensas kukki nyt toista kertaa ja on kasvanut yli metrin korkuiseksi. Se kesti sateen aika hyvin, kun sen kukat ovat yksinkertaiset. (Eniten sateesta kärsivät kerrannaiset, suuret kukkaset. Tästä kesästä taisi tulla kasvien sateensietokyvyn koekesä.) Tove avasi ensimmäisen kukkansa 19/6. Se kukki nyt toisena kesänään. Istutin myös sen 2013. Korkeuttakin se on ehtinyt venymään metrin verran. Vähän vielä , sillä sen pitäisi kasvaa 1,5 m korkeaksi. Ruusunjalostaja Peter Joy on risteyttänyt v.1990 suviruusu Poppiuksen ja Red Nelly-ruusun ja sai aikaan näin kauniin jälkeläisen. Toven kukat eivät kestä kovin kauaa. Sateet kiusasivat sitäkin, mutta yksinkertaiset kukat kestivät silti aika hyvin. Monta kertaa ehdin sateitten välissä ihailemaan Toveani, ennen kuin sen kukinta-aika loppui.
Red Nelly-ruusua minulla ei ole. Suviruususta on kuva ohessa. Aurora ja Wiljami. Aurora ja Wiljami ovat kaksi keltaista harisoninruusua. Ne ovat aika lailla samannäköisiä ja kukkivatkin samaan aikaan. Wiljamin hankin jo 2009 ja se onkin ehtinyt kukkia jo monena kesänä. Se on tehnyt juurivesoja, niin että "pikkuwiljameitakin voisi istutella. Se kestää hyvin talven pakkaset. Tämän kesän jatkuvat sadekuurot kiusasivat sitäkin, aurinkoisella säällä kukat olisivat loistaneet iloisemmin.
Aurora on uudempi hankintani v.2013. Se kukki ensimmäisen kerran. Versot venyivät lähes metriin, mutta siitä pitäisi tulla kaksimetrinen. Silloin se varmasti kukkiessaan on kaunis näky. Niin pakkasta kestävä ei sen sanota olevan kuin Wiljamin ruusu. Satoi koko Auroran kukinta-ajan. Kyllä se joten kuten sateen kesti, vaikka kukat aina vähän rupsahtivat.Aurodan kuva puuttuu. " Vanha lato rypsipellon laidalla. Monta hikistä työpäivää on tässäkin ladossa tehty. Nyt se saa viettää vanhuuttaan maiseman koristeena.
Kauniina kesäiltana lähdin pyöräillen pienelle kierrokselle eräälle Raatalan paikallistielle. Tie kaartelee metsän halki ja välillä sen molemmin puolin on peltoja, joissa vilja, heinät, sokerijuurikkaat ja rypsi yrittivät kasvaa sateisesta kesästä huolimatta. Oli kaunis poutasää ja toivoin sen jatkuvan, että pelto saisi täyttää tehtävänsä ja sen viljelijät palkan työstään. (Tulihan sateita vielä, mutta tänään on pouta taas ja niin on toiveetkin!) Ajelin tuttujen talojen ja niiden kauniiden pihojen ohi ja tuttuja olivat ihmisetkin niissä, vaikka juuri nyt en ketään ulkona nähnyt. Tien pientareilla kasvoi monenlaisia kukkia ja heiniä. Harvinaisempiakin joukossa.Kuvassa alla on Isotalvikki, (Pyrola rotundifolia). Sen sanotaan olevan yleinen Suomessa, mutta ei niitä täällä kovin usein näe. Minun nuoruudessani niitä oli enemmän. Oli kiva huomata sen kasvavan tienkin laidalla. Talvikki ei ole rauhoitettu, mutta lehdokki ja maariankämmekkä ovat. Kuvata niitä saa ja minähän kuvasin! Jäi muistiin tämäkin pieni pyrähdys kotikulmilla. Elokuisia ajatuksia. Kesä tulee maailmaan
Sassa Natalia on kaunismuotoinen, pyöreä pensas, joka kasvaa 1-1,5 metrin korkuiseksi. Se kukkii minulla nyt toista vuottaan. Ensimmäinen kukka puhkesi 21/6 samaan aikaan, kun juhannusruusut. Kukkia riittää sitten myöhäiseen syksyyn. Silloin siinä on myös paljon punaisia kiulukoita. Sade haittasi hiukan alkukesän isoja kukkia, mutta nyt poudalla saa se rauhassa avata nuppunsa, joita on todella paljon Louise ja Henry. Hansaruusun nuput avautumassa. Tänä kesänä Hansaruusun ensimmäinen kukka aukesi 19/6. Keijunruusu, Dart`s Defender. Hollantilainen ruusunjalostaja, Narthuis Nursery on v. 1971 risteyttänyt pienen Pohjois-Amerikasta kotoisin olevan luonnonruusun, Nukkeruusun ja isomman Hansaruusun ja saanut tulokseksi ihanan Keijunruusun, Dart`s Deferderin. Keijunruusu on perinyt vanhempiensa parhaimmat ominaisuudet. Sillä on Nukkeruusun kauniit, kiiltävät lehdet ja syksyinen upea ruska ja Hansaruusun isommat ja kerrotummat kukat, sekä pidempi kukinta-aika.
Minä hankin Keijunruusun v.2013. Se kukki vähän jo viime vuonna ja tänä kesänä se on kasvanut kovasti korkeutta ja kukki kesä-heinäkuun vaihteessa kauniisti, vaikka siihen aikaan satoikin joka päivä. Sen pitäisi kasvaa lähes kaksimetriseksi. Tekee kuulemma myös juuriversoja ahkerasti. Niiden kanssa minä taidan olla sitten kiusassa, mutta olkoon se sen ajan murhe!
Splendens`Valamonruusu. Onkohan tämäkin Valamonruusu, vai joku muu?
Rosa Splendens` kuuluu ranskanruusuihin. Morden Centennial.
Oi, ruusujen ihanuutta! Morden Centennial on Kanadasta kotoisin oleva pensasruusu, jota voidaan käyttää ryhmäruusujen tapaan. Se kukkii pitkän aikaa, tai oikeastaan koko kesän. Välillä vie aikaa uusien kukkaryhmien kasvamiseen entisten kuihduttua. Aina eivät viimeiset ehdi kukkia pakkasten tultua. Satoi koko sen parhaimman kukinnan ajan. Ei se varmaankaan liiasta sateesta olisi tykännyt. Kun se oli kuistin rappujen välissä ja hiukan räystään suojassa, oli se parhaimmillaan todella kaunis. Samassa penkissä sen kumppanina on tummemmanpunainen Champlain-ruusu.
Syyskuu on alkanut. Vähän syksyiseltä ilmakin jo tuntuu. Aika lyhyeksi kesämme jäi, kun se elokuussa oikeastaan vasta alkoi. Se oli ihana elokuu! Kesäinen ja kaunis, eikä liian kuuma meille, joilla on lupa jo hakeutua varjoon kovimman paahteen ajaksi. Olivat ne helteisemmät päivät varmaan tukalia niille, jotka joutuivat tekemään töitä katoilla, tai tietöissä. Hellepäiviä kuitenkin oli vähemmän kuin vuosikausiin. Vielä toivoisin kesäisten säiden jatkuvan pitkälle lokakuuhun asti. Vielä kukkii Hansaland.
Istutin Hansaland-ruusun vuosi sitten. Se on kasvanut korkeutta ja kukkinut ahkerasti heinäkuun alusta asti. Vielä ei ole kuihtunut sen ihanuus! Elokuun kukkia.
Flammentanzìn olen tähän istuttanut, mutta harjaneilikat, palavatrakkaudet ja keltasauramot olivat itse tähän hakeutuneet. Nyt jo kuihtuneina korjasin pois. Tulevat ne ensikesänä taas. Tervetulleina!
Pihanäkymä.
Tästä on vaan tällainen tullut ilman mitään suunnitelmaa! Sointu ja J.P.Connel-ruusut. Sointu on suomalainen ruusu. V. 1990 Helsingin yliopistossa aloitettiin ruusujen jalostusprojekti. Sen tarkoituksena oli saada Suomen olosuhteisiin sopivia kestäviä, terveitä ja pitkään kukkivia ruusuja. Työn tuloksena onkin nyt upeita uusia ruusuja ja Sointu on yksi niistä. Minä ostin taimen keväällä 2014 ja nyt se kukkii ensimmäisen kerran. Sointu kukkii sekä vanhoilla, että saman kesän versoilla. Heinäkuun alussa sen kukkiessa satoi paljon. Aika hyvin kukat silti kestivät. Sitten se kasvatti monta pitkää versoa. Sen pitäisi tulla metrin mittaiseksi ja niin korkea se taitaa jo ollakin. Joka verson latvassa kukkii. Kukat ovat ensin punaisia ja vaalenevat vähitellen valkoisiksi. Niin kukkatertuissa on samaan aikaan monensävyisiä kukkia.
J.P.Connel-ruusu.
Sointu-ruusu. "Ringelblummeja Kehäkukat ja keltasauramot valloittivat ruusumaan tyhjät välit.
Mustikan ruskaa. Mustikan varvut punastuvat kauniisti myös Etelä-Suomen metsissä.
Syksyisiä ajatuksia. Kun tänään heräsin
"Kaurapellon, pellon, pellon...."
Vehnän puintia 3/10. Harvemmin puintitöitä on enää lokakuussa. Tänä vuonna niin korjattiin kevätviljoista suurin osa.
Metsässä. Puolukan poiminta-aikana ovat mustikanvarvut jo saaneet punaista sävyä.
Kesän marjasatoa. Jos ei pelloilta aivan parasta satoa saatukaan, antoivat metsä ja puutarhat antejaan kukkuramitoin. Viinimarjapensaiden oksat taipuivat runsaan marjasatonsa painosta. Rastaatkaan eivät käyneet niitä verottamassa, sillä niillä oli metsissä syötävää kylliksi. Sieltä eivät mustikat loppuneet. Marjastajien täytettyä koppansa moneen kertaan, jäi metsän asukkaille vieläkin einestä pitkäksi ajaksi. Kotien helloilla "maijat" tiputtelivat mehua monina päivinä. Mehupulloja kannettiin kellareihin, pakastimet täyttyivät marjoista ja hilloista. Vieläkin metsään kannattaa mennä. Puolukat lienee jo korjattu, mutta karpalot vasta kypsyvät. Suppilovahveroiden paras kasvu vasta alkaakin pakkasten tultua. Kelpaa meidän talven aikana taas nauttia näistä herkuista ja saada runsaat vitamiiniannokset ihan oman puutarhan ja metsän antimista. Ja ihan luomua ne ovat, kotimaista lähiruokaa! Siinä syödessä muistella niitä metsäretkiä ja kesäisiä päiviä (oli niitä kauniitakin).
Pihlajat eivät tänä vuonna marjoja kantaneet juuri ollenkaan. Pihlajanmarjakoit jäivät ilman "pääruokaansa" ja lensivat omenapuihin. Kyllä niille nämä korvike-eineksetkin maistuivat. Ammattiomenatarhurit varmaan tuholaiset torjuivat, mutta kotitarveharrastajien omput ne pilasivat, niin meilläkin. Eipä ollut niistä omenoista meille enää syötävää, niin olivat matojen reittejä täynnä. Linnuille ja peuroille kelpasivat nekin. Onneksi omenoita oli vähän. Vuosi sitten oli sato niin valtava, että hilloa riittää kyllä ensi syksyyn asti. Oikeastaan olen ihan tyytyväinen, kun muistan vuoden takaisen urakan niistä omenahommista!
On ihan hyvä syksy! Talven jälkeen tulee kevät jälleen ja silloin kukkivat pihlajat ja omenapuut! Lennossa vielä 14/10.
Tänään oli niin aurinkoinen ja lämmin päivä, että perhoset lentelivät vielä.
Neitoperhoset parittain. Perhoset pitävät kovin komeasta maksaruohosta. Nokkosperhonen. Näitä ennen hyvin yleisiä nokkosperhosia näkyy nykyisin harvemmin kuin amiraaleja ja neitoperhosia. Toivotaan sille hyvää talviunta, että pääsee lisääntymään. "Lehmätyttöjä". Hiehokarjaa laitumella. Vielä on ollut kauniita päiviä, mutta talvi on tulossa. Pian on viimeistenkin ruohonsyöjien siirryttävä talviruokintaan. Nämä "korvapäät" ovat naapurin Marjan kaunista Suomenkarja-rotua. Syksy oli kaunis.
Syysasteri vasta aloittaa kukintaansa. Keijunruusun kiulukat punastuvat. Kuva on syyskuun puolivälistä. Saammeko esittäytyä? Kissatyttöset, Viuhka ja Viiru. Aamukahvin aikaan. Tuli sitten tämäkin päivä, 19 joulukuuta 2015. Joskus vuosikymmeniä sitten ajattelin, että kun silloin päivä valkenee, en enää ole siihen heräämässä. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan. Päivät nousivat ja laskivat, viikot vierivät, kuukaudet kuluivat , vuodetkin menivät, eivätkä takaisin palanneet. Nyt pitää jatkaa matkaa uudella vuosikymmenellä. Tuli siirto elämänkoulun ehkä viimeiselle luokalle. Pitäisi jo olla sitä elämänviisauttakin. Olenkohan mitään oppinut ja oikeita asioita? Paljon on tuonne päänuppiin muistoja ja kokemuksia kertynyt. Hitaanlaiseksi se maailman hienoin "tietokone", jollainen meillä jokaisella on ikoma , on minulla tullut. Kauan saa joskus odottaa, välillä ihan toiseen päivään, ennen kuin se tiedon antaa. Hyvä on, jos antaa! Vielä jotenkin toimii, ei ihan ole jumiin mennyt. Ennen oppi asiat nopeasti, eikä unohtanut, nyt oppii hitaasti, mutta unohtaa nopeasti. Sitä elämänviisautta, toivottavasti sitä on kertynyt, vaikka ei oikein huomaa. Tuntuu, että minussa sama kuvan tyttönen edelleen katsoo totisena tulevaisuuteen.
Kiitollinen saan elämästäni olla. Se on antanut paljon hyvää. Saan jatkaa matkaani kohtalaisen terveenä. Vieläkin jaksan "tonkia nummeani", kasvattaa kukkia, ihailla tähtitaivasta, kuulla lintujen laulua, on koti ympärillään kaunis kotiseutu ja hyvät ihmiset. Muistoissa mukana kulkevat pois nukkuneet rakkaat. Näin nyt kirjoitan, vaikka tämä tuntuu ikivanhan ihmisen tilitysyritykseltä elämästään. Totta se kaikki silti on. En kuitenkaan kovin vanhaksi itseäni tunne!
Eräs hyvä puoli vanhenemisessa on. Muistot ikävistä kokemuksista, jotka aikanaan kovin harmittivat, ajan kuluessa haalistuvat. Melkein alkavat naurattaa. Kivat asiat ja mukavat muistot aika kultaa entisestään.
Minun ikätoverieni "kultainen nuoruus" osui 1950-luvulle. Siispä Satu Koskimiehen sanoin:
Hyvää Joulua! Muistoja uuden vuoden aatoista.
Jälleen on yksi monista taakse jääneistä vuosistani kulumassa loppuun. Muistiin tulevat ensimmäiset lapsuuden uuden vuoden aatot. Ne olivat hyvin hiljaisia. Meidän perhe oli pieni, vain äiti, isä ja pappa. Saunassa käytiin "pesemässä vanhan vuoden liat pois." Äiti laittoi samanlaisen aterian kuin jouluaattonakin. Vaatimaton se oli, kun elettiin sota-ja pula-aikaa. Kinkkua oli vielä jäljellä, laatikoita, rosollia ja ohrapuuroa. Riisiä ei silloin Suomessa saatu, eikä rusinoita, luumuista puhumattakaan. Hyvää ohrapuuro oli. Kun sitten riisiä alkoi saada, pettymys se minulle oli. Turhaan sitä niin kovin kehuttu oli ja lauluissakin ylistetty! Kynttilät oli sytytetty palamaan kolmihaaraisessa kynttilänjalassa. Kuusenkynttilöitä oli säästetty vähän uudeksi vuodeksikin. Kaupoista ei silloin niitä saanut, mutta meillä oli. Pappa oli valanut mehiläisvahasta paksut kynttilät. Niistä levisi hyvä, makea tuoksu tupaan. Radiota kuunneltiin. Niinä vuosina uuden vuoden aattoisin se lähetti kuunnelman "Könnin kello." Sitä aina kuunneltiin. Juonta en muista, ehkä en täysin ymmärtänytkään, mutta mieleen jäivät juhlalliset säkeet: "Aika ja ystävät pettää, uskollinen, ikuinen säilyy." Kuunnelman päätyttyä oli kello lähellä puolta yötä. Makasin jo sängyssäni ja katselin kamarin seinällä olevan kellon viisareiden kovin hidasta liikettä. Olin päättänyt valvoa, kunnes vuosi vaihtuisi. Kymmentä vaille, ihan kohta kello alkaisi lyödä. Vielä viisi minuuttia....voi, joka ainoa vuosi uni petti juuri ennen! Nukuin makeasti aamuun ja kun heräsin, oli uusi vuosi jo hyvällä alulla. Näin kuluivat lapsuuden aatot. Sitten tuli ihan erilainen aatto. Silloin otettiin vastaan vuotta 1951. Olin saanut vieraakseni serkkuni, Pirkon, Helsingistä. Tinaa meidän piti valaa, taisimme jotain taikojakin suunnitella. Ohjelma muuttui hetkessä ihan muuksi. Naapurin poika, Aulis, tuli sanaa tuomaan. Heille oli soitettu (meillä ei puhelinta ollut), että meidän pitäisi lähteä tansseihin! Serkkumme, Anja, oli tullut Leeni-serkkumme vieraaksi ja tytöt olivat päättäneet mennä Seurantalolle uuden vuoden valvojaisiin ja muistaneet meidätkin. Kaikki järjestyisi! Siihen aikaan meidän ohi kulki linja-auto iltapäivisin kirkolle. Sillä menisimme Keskitaloon, Leenin kotiin kirkonkylän lähelle. Sieltä tansseihin ja niiden jälkeen yöksi taas sinne. Meillä alkoivat neuvottelut. "Mikäs siinä", tuumivat äiti ja isä, "mutta kun Kirsti on vasta rippikoululainen." Täällä oli ehdoton sääntö, että tansseihin ei mennä, ennen kuin "oli edespäässyt" Sitä sääntöä ei kukaan rikkonut. Jospa Pirkko lähtisi yksin. Siihen hän ei suostunut. Yhdessä oli päätetty vuosi vastaanottaa. Äiti ja isä näkivät, että Pirkon kovasti teki mieli ja minunkin. Eihän Kirsti siitä vahinkoa saisi. Kyllä he minuun luottivat, että siivosti olisin. Kiire jo alkoi olla, kohta se linja-auto tulisi. Meillä oli kylmä eteinen ja välikkö, jossa pyhävaatteita pidettiin. Tavallisesti ne otettiin sisälle lämpenemään, kun niitä tarvittiin. Pikaisen "kurssin" Pirkko minulle piti, sillä tanssia en osannut, sitä en ollut ajatellutkaan vielä opetella. "Otat vaan yhden askeleen vasemmalla ja kaksi oikealla jalalla, kaikki tanssit niin mennään, ei siellä valsseja soiteta", selitti Pirkko ja rallatti: "Mona-Liisaks sua sanottavan kuulin..." ja vei minua pitkin lattiaa. Osasinhan minä Pirkon kanssa. Sitten kiireesti päälle kylmä hame ja kylmät kengät jalkaan. Kylmä oli takkikin...huh, huh, ulkona oli pakkanen. Ja tanssimatkalle.
Oli ihan kiva kävellä toisten tyttöjen kanssa pitkin lumista , huurteisten puiden ympäröivää tietä Seurantalolle. Kuutamokin taisi olla, muutoinhan olisi pimeää ollut. Siellä Seurantalossa minä heti tunsin olevani väärässä paikassa väärään aikaan. Muutamat tutut tytöt ihmettelivät minun sinne tuloani, mutta he olivat ihan kivoja, kun kerroin tulleeni vain Pirkon seurana. Löysin paikan penkiltä kuuman kaminan vierestä toisten takaa. Ei penkillä kukaan istunut, Kaikki tytöt seisoivat odottaen, että pojat hakisivat tanssiin ja heitä oli paljon. Eivät kaikki aina tanssimaan päässeet ja aika piilossa sain olla. Serkuillani oli oikein hauskaa. Seuraan oli liittynyt vielä yhteinen Raili-serkkumme Halikosta. Minusta oli ihan mukava katsella heidän menoaan. Luulin olevani turvassa siellä toisten takana. Hiukan vilu tuli, kun kamina alkoi jäähtyä ja ikkunan pielestä veti selkään.
- Voi, kauheaa! Edessäni seisoi poika ja kumarsi. Minun oli lähdettävä hänen matkaansa. En minä häntä juuri vilkaista kehdannut, mutta tunsin kyllä. Matti hän oli, oman kylän poikia. Oli huomannut, että "Haapasalon likka" istuu tuolla, eikä sitä kukaan hae ja uhrasi yhden kallisarvoisista tanssikappaleista minun hakemiseeni. Matin kanssa olisi kyllä "se yks vasemmalla, kaks oikealla" pätenyt, mutta jännitti niin, etten ollenkaan osannut jalkojani liikuttaa samaan aikaan! Matti sanoikin sitten:"Koita ny tulla eres vähä sin päin, ku mää suu yritän viärä!" Kyllä minä koitin! Joten kuten se kamalan pitkä tahti lopulta päättyi ja pääsin taas nurkkaani.
Keskitalossa, kun meitä oli niin monta, oli Pirkolle ja minulle laitettu patja lattialle ja nukuimme samojen fällyjen alla. Välillä heräsin vilunväristyksiin. Pirkko nukkui onnellinen hymy huulillaan. Vedin häneltä fällyjä kovemmin itselleni ja silti palelin. Kovan nuhan ja yskän sillä tanssimatkalla sain. Luulin, että siinä olisi rangaistusta tarpeeksi, mutta ei se riittänyt. Tieto tanssireissustani oli levinnyt ja sitä paheksuttiin kovin. "Mitähän siitä tytöstä vielä tulee (tämmönen tuli), kun jo tanssiin lähtee, vaikka ei ole edespäässyt ja parhaillaan rippikoulussa?" Tuli se sitten meidänkin tietoomme. Isä sanoi, että älä välitä, ethän oli mitään pahaa tehnyt ja äiti tuumi, että "kuivat roskat kyllä karisevat." Pelkäsin kovin, että joku kertoo papille. Kirkkoherra Jaakkola oli ihan erikoisesti varoittanut meitä tanssimasta. Luulen, ettei sen pahempaa syntiä hänen mielestään ollutkaan, (paitsi ehkä hanuri , punaiset hameet ja kovaääninen). Kukaan ei tietoa "synnistäni" kuitenkaan hänelle vienyt. Unohtui koko juttu itseltänikin ja varmaan muiltakin, ellei nyt joku sitä taas muista, kun tänne kirjoitin.
Ihmettelin silloin ja myöhemminkin, että jos tanssi niin iso synti on, niin miksi sitä sitten saa alkaa tehdä, kun on ripille päässyt ja käynyt Herran Pyhällä Ehtoollisella? Nykyisin sekin sääntö on unohtunut. Tytöt ja pojat, monet vasta lapsia, lähtevät kaduille, diskoihinsa ja festareilleen kovin nuorina. Maailmassa on nyt paljon enemmän vaaroja ja kiusauksia kuin meillä silloisilla maaseudun lapsilla ja nuorilla.
Ehkä se oli sittenkin hyvä sääntö.
Olen saanut elää ja vastaan ottaa jo monta uutta vuotta. Nuorena tanssiaisissakin ihan luvan kanssa. Sitten perheen kanssa tai isommassa joukossa, kotona tai kylässä. On jäänyt muistoja niistä, mutta on tainnut jotain unohtuakin. Hyviä ovat olleet kaikki. Yksi on kuulunut kaikkiin aikuisiän vuosiini. Se on radiossa juuri ennen vuoden vaihtumista lausuttu Eino Leinon "Hymyilevä Apollo". Sitä pyrin aina kuuntelemaan. Siitä saan ohjeet ja neuvot jokaiselle uuden vuoden päivälle. Sen yritän jälleen kuunnella, kun vain löytäisin oikean kanavan, kun niitäkin on jo liikaa valittavana. Sinulle, joka juuri katsot tätä! TOIVOTAMME ONNEA, ILOA JA MENESTYSTÄ TULEVANA VUOTENA 2016! VIIRU,VIUHKA JA NUMMENTONKIJA. VILUKISSI 11.01.2016 12:16
Kiitos samoin, onnea ja iloa loppuvuodeksi! Ihana tuo tarinasi. Niin aito ja monta minuunkin sopivaa juttua, muisteloa.
NUMMENTONKIJA 12.01.2016 11:09
Kiitos, Vilukissa! Mukavaa oikeaa talvea sinulle Lisää kesän 2015 kukkia."Kultaa" kerrakseen.
Kultakuoriainen tutkimassa kultatyräkin keltaisia verholehtiä.
Ihastusta ja vähän huoltakin.
Rixi-koristeomenapuu
kukki tänä keväänä ihan ylenpalttisesti. Sen jokaiseen oksankärkeen puhkesi ihana, vaaleanpunainen kukkaryhmä. Koska kevät oli kylmä, pysyivät kukat tavallista kauemmin kuihtumatta. Saimme pitempään ihailla "prinssessan" ja muidenkin omenapuiden kauneutta. Nyt näyttää siltä, että joka ainoasta kukasta myös kehittyy pikkuinen omena. Olen vähän huolissani, jaksaako puu sellaisen rasituksen. Sen lehdet ovat jääneet kovin pieniksi ja harvoiksi. Vai oliko kukkia niin paljon, ettei lehtiä mahtunut kasvamaankaan? Voisiko sellaista tapahtua? Kävi miten tahansa, vaikka Rixini kuolisi, jää siitä kuitenkin tämän kevään kukkaloisto valokuvina.
Kultatyräkki ja sammalleimu.
Onkos värillä väliä?
8. heinä, 2015
Helsinki yliopisto"-alppiruusu on aina yhtä ihana.
"Avoimien puutarhojen" päivänä 28/6 2015.
Avoimiin puutarhoihin näytti katselijoita tulleen ihan "perhekunnittain!"
Linnanmäen kaunotar.
Ruusukuulumisia.
Pimpinellaruusu Tove Jansson.
Toinen Tove Jansson-ruusun vanhemmista oli Suviruusu.
Wiljamin keltaruusu.
Mitäs ovat pienet orvokit, jotka niin uteliaan näköisinä kurkkivat ruusumaan tapahtumia? Ne tulivat sinne siemeninä lehtikompostissa, jota levitin ruusujen väliin. Eivät ne ainoita salamatkustajia olleet. Siellä kasvaa ja kukkii nyt kehäkukkia, unikoita, keltasauramoita ym. niin, että pienet ruusupensaat ovat jääneet ihan viidakkoon. Ehkä ne siellä silti pärjäävät ja kasvavat kokoa.
"Tiellä, jonka varrella kasvaa...."
Puutarhassani kukki tänä kesänä jälleen ihana punainen lupiini. Vuosi sitten ei ollut ainuttakaan. Kun lupiinin kuihtuneet kukkavarret ja siemenkodat eivät ole kovin kauniita, olen aina leikannut ne pois. Pelkäsin jo hävittäneeni koko kasvin. Ihan pieniä taimia sentään löytyi ja nyt ne kukkivat. Siemenpankki oli maassa tallessa. Lupiinikasvi ei ole kovin pitkäikäinen, mutta se lisääntyy siementensä avulla. Kovasti lisääntyykin. Talojen pihoilta niitä on karannut kyläteiden pientareille, on taittu kylvääkin valtateiden varsille ja eritasoristeysten luiskiin. Kauniita ovat, mutta muutamien mielestä jo liikaa levinneet. Jostakin lehdestä luin, että pitää ryhtyä "sotaan lupiinia vastaan". Sotaan kukkia vastaan! Se kun on vieraslaji, maahanmuuttaja! Pelätään sen vievän kasvutilan pienemmiltä luonnonkukilta. "Vieraslajeja" nekin ovat, aikanaan tänne tulleet lintujen mukana, tuulen lennättämänä, hevosten kavioissa, kärryjen pyörissä, kuka missäkin. Hyvä on, että ovat tulleet! Meillä olisi autio ja tyhjä maa, jos eivät kasvit olisi tätä pohjoista seutua viherryttäneet. Luulen, että lupiini vähenisi sieltä, missä sen ei tahdota kasvavan, kun sitä aina leikattaisi ennen siementen valmistumista. Ainakin niin, ettei se muita kasveja tukahduttaisi.
Eivät luonnonkukat mihinkään hävinneet ole. Suomessa on tuhansia kilometrejä pieniä sorateitä, joiden pientareita ne kaunistavat. Voi ajella hiljaa ja ihailla niitä, pysähtyäkin ja poimia kimpun. Äskettäin ajoimme vanhaa Hämeen härkätietä (kestopäällystettyä) Marttilan kirkolta Koski TL kirkolle. Molemmilla pientareillä kukki apilaa, mataraa, kellokukkia, päivänkakkaroita ja vaikka mitä! Sellainen taitaa olla koko tienvarsi Turusta Hämeenlinnaan. Sinne vaan ihailemaan ja bonuksena voi nähdä vaikka haikaroita!(Koskella pesi tänä kesänä haikara). Moottori- ja muiden valtateiden varsille paremmin sopivat ne lupiinit. Niillä kun ajetaan niin lujaa, ettei pienempiä kukkasia kukaan ehdi nähdäkään.
Tien laidan kämmekkä.
Pienellä pyöräretkellä.
Mehiläinen huopaohdakkeessa mettä keräämässä.
ruusunkukkia mukanaan.
Liplatusta ja kuutamoita,
kukkaniittyjä, hillasoita
kesä antaa syksylle korissaan.
(Pia Perkiö)
Tuli sittenkin oikea kesä. Kauan sitä odoteltiin. Pilvet pimensivät juhannuksen ajan lähes yöttömät yöt, sade ropisi ja tuulet ujelsivat. Villatakkikin oli tarpeen, vaikka oltiin heinäkuussa. Kiitollisia olimme viikon heinäpoudasta, jolloin saimme ajaa latoon erinomaisia hevosenheiniä. Sitten satoi taas. Nyt, elokuussa, saamme nauttia lämpimistä päivistä ja varmasti kaikki toivovat niiden jatkuvan pitkälle syksyyn. Elokuu on hyvä kesäkuukausi. Ennen, kun maatyöt tehtiin vähemmillä koneilla ihmisvoimin, kului koko kesä peltotöissä. Olivat helteiset heinäajat ja hikoilla sai juurikaspelloillakin. Viimeiset kuumat päivät leikattiin ruista, sidottiin ja nosteltiin kuhilaille. Olisivat olleet viime viikolla ne päivät. Rukiin ei tarvinnut olla niin kypsää leikattaessa, se valmistui kuhilailla vielä. (Nyt puimureilla puitaessa sen pitää olla jo täysin valmista leikattaessa.) Kuumista elopäivistä kun selvittiin, niin sitten jo helpotti. Muita viljoja seipäille nosteltaessa ilma jo oli raikkaampi. Kaurapellolla elo-syyskuussa oli ihan mukava olla. Elokuun kuutamoillat olivat ihania. Jos veden äärelle pääsi, saattoi uida kuun sillalla tai vaikka soudella! Niin varmaan moni tekee nykyisinkin.
Kun eivät kaikki kesäpäivät mene työssä puurtaessa, on aikaa nauttia lämpimistä päivistä ja illoista. Pitää grilli-iltoja, rapujuhlia ja lettukestejä, tai keksiä muuta mukavaa. "Kerätä" auringon lämpöä ja parhaat kesämuistot varastoon tulevaa talvea varten.
Auringonpaisteista ja onnellista elokuuta kaikille blogissani kävijöille!
,klikkaa tästä
Tarhakurtturuusu Sassa Natalia.
Louise Bugnet`tarhakurtturuusu.
Loyse Bugnet ja Henry Hudson ovat hyvin samanlaisia ruusuja.Niiden kukkanuput ovat punertavia ja on niiden valkeissa kukissakin hieman punerrusta toisinaan, Henry on matala pensas. Loyse kasvaa korkeammaksi. Kun on hyvä kesä, niin ne kukkivat syksyyn asti. Niihin tulee kauniita kiulukoita. Usein niissä on yhtä aikaa nuppuja,kukkia ja kiulukoita. Ihanat "siskokset."
J.P.Connel on kanadalaisia ruusuja. Se ei ole kaikkein kestävämpiä niistä. On se kuitenkin pysynyt hengissä ja kukkinut sateisesta alkukesästä huolimatta enemmänkin kuin aikaisemmin. Kun ilma elokuussa muuttui kauniiksi, sai Connel avata kauniit, kellertävät kukkansa auringon hyväiltäväksi. Jotain ihmeellistä sen kuihtuneissa kukissa on, sillä kultakuoriaiset, joita kesällä oli paljon, tulivat joukolla niihin. Joskus laskin kuudenkin kuoriaisen yhtä aikaa mönkivän kuihtuneessa kukkaperässä. J.P.Connelin kukassa on hyvin hieno tuoksu.
valaisi maisemaa
syysaamun liekki.
Kimalsi keltainen,
kastunut koivun lehti.
Näin: lintunen
taa taivaan rannan ehti.
(Jaakko Haavio)
Elämme jo syksyä ja vuoden viimeistä neljännestä. Nopeasti aika kuluu. Vasta me aloitimme uuden vuoden. Tietämättä, mitä se toisi tullessaan. Toivotimme toisillemme onnea ja menestystä ja sitä myös itsellemme toivoimme. Paljon sellaista, jota emme osanneet odottaa ja pelätä on tapahtunut maailmalla, Euroopassa ja Suomessakin. Meidän nykysuomalaisten, jotka olemme saaneet elää hyvin vauraassa maassa, pitäisi nyt tinkiä "saavutetuista eduistamme", että ennätysvelkakierre saataisiin taittumaan. Ei se helppoa ole niin päin! Me vanhimmat ihmiset pärjäsimme hyvin vaatimattomissa oloissa sota- ja sen jälkeisellä pula-ajalla. Kun siitä selvittiin, alkoi eläminen aina vain parempaan. Muistan oikein hyvin sen päivän, kun isä Osuuskaupasta tullessaan toi ensimmäisen (kortilla ostetun) rusinapussin ja kuinka hyviltä ne maistuivat (vaikka niiden joukossa olikin "neekerin hammas"). Eräänä päivänä hän oli saanut ostaa karamelleja, aika kovia, mutta makeita. Minä säästin niiden ympärillä olleet paperitkin, vaikka ne eivät ollenkaan niin hienoja olleet kuin nykyään! Pian alkoi saada jo "Skotlandin toffeeta", Sisua ja lopulta Faxerin sinistä suklaata. Raatalan tuvissa alkoi tuoksua kahvi. Appelsiineja ja banaaneja opeteltiin kuorimaan. Meistä eivät kaikki olleet niitä ennen nähneetkään. Syöminen kyllä sitten sujui! Kun 60-luvulle ehdittiin, seisoi jo monen talon pihalla auto ja kamarin nurkassa televisio. Kyllä me olimme rikkaita! Minäkin sain ajokortin! Oli se mukavaa, kun sai sinivalkoisen Wardburgin ratin takana huristella kauppareissuille! (Ensimmäinen auto säilyy muistoissa, mutta kuinka mahtaa käydä sen ajokortin nyt, kun se taas pitäisi saada uusittua?) Elin parasta nuoruuden aikaa ja Suomessa oli rauha. Kekkonen kumppaneineen piti huolta, että se säilyikin vaikeista tilanteista huolimatta. Vaikeita tilanteita nytkin on. Toivoa täytyy heille, jotka olemme valinneet nyt hoitamaan yhteisiä asioita, paljon viisautta. Ei ole helppoa löytää kaikille suomalaisille tasapuolista ratkaisua talouden parantamiseksi ja meiltä turvaa hakevien pakolaisten auttamiseksi. Sen lisäksi pitää olla mukana koko Euroopan, maailmankin asioita ratkaistaessa. Elämäkö helppoa? Ei ole!
Me "tavalliset ihmiset" täällä maaseudulla odotimme uutta kevättä ja kesää. Tuntui, ettei sitä tulekaan. Oli koleaa ja satoi. Maanviljelijät eivät päässeet kylvötöille aikanaan. Kovin myöhään saatiin siemen maahan. Sade jatkui vielä kesäkuunkin. Mitenkä vilja ehtisi valmistua? Ei luonto meitä kokonaan hylännyt. Alkoi kaunis elokuu. Viljapellot kellastuivat päivä päivältä. Riittäisikö aika niiden valmistua ja poutaa vielä puintiaikaankin? Syyskuusta tuli kaunis ja aurinkoinen, kaunis on tämä lokakuun alkukin ollut. Puinnit ovat täällä Salon seudulla lähes kaikki saatu jo tehtyä. Sokerijuurikkaan nosto myös jo pitkällä. Vuodentulo on keskinkertainen. Liika vesi vei sadon joiltakin pelloilta. Laatu ei kovin hyvä ole, vehnät menevät rehuksi. Ulkomaiden vehnästä saamme taas pullamme leipoa. Kiitollisia saamme kuitenkin olla. Paljon pahemmin olisi voinut käydä. Ei tullut täyttä katoa. Kiitos kauniiden syyspäivien. Viime viikon kirpeät pakkasaamut veivät kesäkukat, mutta tilalle tuli kaunis ruska tänne Etelä-Suomeenkin. Vielä saisivat kauniit säät jatkua. Paljon on tehtävää pihalla ja puutarhassa. Puut varistavat lehtiään. Kohta on aika haravoida ne talteen kompostoitaviksi.
Ihania syyspäiviä kaikille! (Jotka jaksoivat tämän lukea!)
11. loka, 2015
Paitapusero ja patellavyö,
kellohameen eleganssi;
tää elämä on yks`tanssi!
Onks`saumat suorassa? On.
Sans Egal ja Tokalon,
etikalla kirkastettu
onduleerauskampaus,
uudet nylonit ja myssy!
Paitapusero ja patellavyö,
teinityttöeleganssi,
ikuisesti nuori yö.
Tää elämä on yks`tanssi!
19. joulu, 2015
Iltaan uupuu piha, talo,
kynttilöissä lämmin valo.
läikähdellen tullessaan
tuo juhlan tunnun maailmaan.
ILOISTA JA ONNELLISTA JOULUNAIKAA KAIKILLE BLOGISSANI VIERAILEVILLE!
Ei paha ole kenkään ihminen
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
Vaikk`ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss`ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell on Jumalakin.`
Oi, onnellinen, joka herättää
noita voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovia oisi.
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
30. joulu, 2015
31. joulu, 2015